Kirjallisuuden Turhimmat Klassikot

Sota ja Rauha (Leo Tolstoy)

Tolstoin suurteos ei kiinnosta minua lainkaan ja Wikipedia onnistuu kiteyttämään jo ensimmäisillä sanoilla, että miksi. Teos on ensinnäkin 1500-sivuinen järkäle, jota edes Jaska Jokunen ei meinannut kyetä lukemaan. Kirja kertoo Napoleonia vastaan käydystä sodasta ja ilmeisesti jotenkin keskeisessä roolissa on jopa koko Venäjän yhteiskunta. Olen äärimmäisen huono lukemaan sotakirjallisuutta. Sota on genre jonka kanssa minulla on usein suurimmat ongelmat muutenkin mitä tulee elokuviin, sarjoihin, sarjakuviin ja muuhun fiktioon.

Omaan makuuni sota-teokset kuulostavat vähän samalta kuin tilitarkastajan työ. Todella pitkästyttävältä. Lisäksi genreä vaivaa usein elokuvissa taas se, että siinä joukko sotilaita on metsässä puusta tehtyjen aseiden kanssa. Tavallaan ongelma on myös se miten sota esitetään fiktiossa. Minua kiinnostaa toki jossain määrin valtioiden päättäjien psykologinen mielenmaisema sotien hetkellä, mutta käytännön sota rintamalla on hyvin pitkästyttävää katsottavaa tai jopa luettavaa, ja se kuulostaa makuuni melkoiselta heprealta, koska en ole käynyt armeijaa, ja sotavarustuksesta tietämykseni on muutenkin luultavasti alle perustason. Vaikka pääsisinkin irti ajatuksen tylsyydestä, joutuisin tekemään aivan liikaa mukavuuslueeni ulkopuolista taustatyötä ymmärtääkseni sodan kaikki kontekstuaaliset seikat.

Aseet kiinnostavat toki minua fiktiossa jonkun verran. Esimerkkinä vaikka Artemis Fowl kirjat joissa on tarkkoja kuvauksia oikeidenkin aseiden kuvauksista. Tämä ei siis välttämättä ole se ongelman ydin. En myöskään vihaa genreä, kyse on ehkä enempi sen sisäistämisestä ja ymmärtämisestä. Eräänlainen turhan suuri haaste luetun ymmärtämiseksi. Lisäksi aihe sota on melko laaja käsite, ja olen muutoinkin melko eskapistinen luonne jotta kykenisin liikaa kiinnostumaan politiikasta varsinkin sodan keskellä. Genressä vain mikään ei kiinnosta minua. Tämä tarkoita etteivätkö sota genren tuotokset voisi olla hyviä ja ettenkö osasta niistä pidä, mutta vastaan tulee monia seikkoja jotka tekevät genren niinsanotun ei-minun-pala-kakkua tyyppisen kokonaisuuden.

Sivullinen (Albert Camus)

Camusin romaanin kuvaus suorastaan hehkuu tekotaiteellisuutta. Ensimmäinen reaktioni teokseen on toki aika ja vertauskuvat joihin se sijoittuu, jotka eivät kovin merkittävästi kiinnosta minua muutenkaan. Toinen Maailmansota on aiheena kuin mies joka alkaa puhumaan äidistään seksin aikana. Eli ehdoton turn-off. Yksinkertaisesti mikään tuossa ylivatvotussa ajanjaksossa ei kiinnosta minua, ja edes absurdin tuntuiset vertauskuvat eivät auta asiaa. En edes pidä Chaplinin elokuvista Diktaattoria parhaana, vaan Kultakuumnetta, koska siinä aihe on valittu omaperäisemmin.

Kokonaisvaltaisesti ajatellen teos kuulostaa myös nihilismissään melko masentavalta luettavalta, sillä se kuulemma kertoo miehestä jota ei kiinnosta juurikaan mikään. Ajatus on niin masentava että itsekin saattaisin menettää kiinnostukseni mihinkään. Mennessämme hiukan syvemmälle kirjan juonelliseen sisältöön, siitä tuntuu myös puuttuvan se tietty punainen lankakin, ja absurdinakin teoksena se vaikuttaa aivan liian tylsältä.

Alkemisti (Paulo Coelho)

Coelhon Alkemisti voisi helposti olla minua edes hieman kiinnostava teos, mutta se vain kylmästi katsottuna vaikuttaa ylipitkitetyltä sadulta, jossa ei tunnu olevan mitään punaista lankaa, mutta jostain syystä sen tarinasta on symboliikan ja metafoorien avulla löydetty monitasoistakin kerrontaa, jossa on olevinaan sitä ja olevinaan tätä. Saduissa ei ole mitään vikaa, mutta ajatus kokonaisen 154 sivun mittaisen sadun lukeminen tuntuu jo hieman ylitsepursuavalta. Teos ei kuitenkaan ole pahin tämän luettelon turhista klassikoista. Sen saama hypetys toki on ihan käsittämättömissä lukemissa. Hype jo itsessään voi joskus olla luotaan työntävää mitä tulee teoksiin perehtymisiin. Mielummin katson elokuvan.

Rikos ja Rangaistus (Fyodor Dostoyevsky)

Dostojevski jo kirjailijan nimenäkin kalskahtaa tylsältä, mutta Rikos ja Rangaistus on myös teos jossa päästään toiseen minulle pitkästyttävään kirjallisuuden ja fiktion genreen, joka ei vain mitenkään kolahda oikein missään muodossa. Nimittäin salapoliisiromaani. Dekkari on yksinkertaisesti kulunein ja turhin genre koko maailmassa, eikä minusta toimi kuin vain ollessaan jonkun eskapistisemman genren kuten sci-fi:n ja fantasian ja kauhun rinnalla. Myöskään kirjan romanttinen sisältö ei kiinnosta minua pätkääkään. Moraalinen teemakin tuntuu salapoliisiromaanissa melko ankealta ratkaisulta, kun teemoja riittäisi salaliitosta politiikkaan joilla saada edes suuruuden tunnetta teokseen. Kristillinen tematiikkakin kuulostaa kuluneelta.Taas yksi turhanpäiväinen ateismin vastainen teos, jossa ei tunnu olevan järjen hiventäkään. Täydellinen esimerkki siitä miksi kristitty ei tule ikinä ymmärtämään ateistia, mutta ateisti ymmärtää hurahtanutta kristittyä. Dostojeskin romaanin kiinnostavuuden ongelmat eivät ole hänen aivoissaan, vaan hänen taskuissaan. Mitä hemnmettiä se ikinä sitten tarkoittaakin.

Vanhus ja Meri (Ernest Hemingway)

Hemingway on mielikuvissani kirjailija, jonka teoksia hiukan minuakin vanhemmat ihmiset lukevat. Pahin pelkoni onkin, että kaikki luettava maailmasta loppuu lopulta kesken ja päädyn lukemaan Hemingwayn teoksia. Sinä päivänä olen valmis eläköitymään...no...aivan kaikesta. Hemingwayn teoksesta lukemani perusteella, väittäisin että se on melko tyypillinen kirjallisuuden klassikko, johon kuuluu elämän tutkiminen jonkun arkisemman tehtävän valossa.

Itse arkinen tehtävä saa miehen tajuamaan että hänen elämänsä on ollut tähän asti aivan helkkarin perseestä, ja hän ajautuu nurkkaan häpeämään alasti kunnes tajuaa jonkun suuren oivalluksen, ja vielä ei ole edes kumma kyllä myöhäistä.

Daniel Clowesin Wilson sarjakuva on ainut tämän lajityypin teos, joka on tehnyt minuun vaikutuksen juurikin sen takia, että siinä on tämä sama tuttu tarina, mutta se on epäkonservatiivisen dialoginsa ansiosta jotain muuta. Se on nimittäin aito ja inhimillinen. Sen lisäksi että olen siis liian nuori lukemaan Hemingwayn teoksia, olen myös aika varmasti jo lukenut ne jossain toisessa muodossa, tavallaan.

Jotkut aiheet ovat sillä tavalla ikuisia, ja vanhuuskin esiintyy aiheina yleisesti sarjakuvissa ja jopa supersankari sarjakuvissa. Se toimii minulla tuossa kontekstissa, koska on kiinnostavaa lukea Frank Millerin ajatuksia vanhuudesta jotka hän paljastaa Batmanin kautta. Mutta koska olen eskapistinen luonne, tälläiset teokset eivät toimi minulle ilman että kyse on sci-fi:stä, supersankareista tai fantasiasta. Ehkä olen väärässä, mutta Heminwayn tajuamiseen ei tarvitse rautalankaa tai välttämättä edes hänen teostensa lukemista...vielä. En kiistä Hemingwayn kulttuuri-ikonistista luonnetta myöskään. Mutta olen liian nuori kuolemaan.

Kadonnutta aikaa etsimässä (Marcel Proust)

Macel Proustin hyvin ilmeisen henkilökohtainen ja kunnianhimoinen kirjallisuuden kokonaisuus on järkäle, ja siinä lienee se keskeisin syy miksi teos ei kiinnosta minua pätkääkään, ja Hemingwayhin verrattuna se taitaa olla vielä pahempi teos, mita tulee aihepiiriin. Pelkästään jo wikin juonikuvausta selatessa tuli tunne että tiedän minne se kadonnut aika on mennyt piiloon. Aion uhrata koko elämäni saadakseni tämän ajan takaisin.

Wikin tiiviimmän kuvauksen perusteella kirjakokonaisuus kertoo elämästä, nuoren ihmisen kehittymisestä, illuusioiden katoamisesta, kasvusta idealismista realismiin ja ties mistä muusta, joka on juuri sitä kaikkea mitä eskpistinen mieleni ei jaksa lukea melkeinpä missään muodossa. Ilmeisesti teos tunnetaan myös aikanaan vallankumouksellisesta kerronnasta, mutta edes tämä ei tee minuun vaiktusta, sillä olen katsonut independent-elokuvia tarpeeksi, huomatakseni että objektiivisen ja subjektiivisen kerronnan todella voi yhdistää, mutta mielestäni elokuvat ovat siihen paras ja helpoin ja kevyin keino. Ajatus jonkun ihmisen loputtomasta pohdiskelusta ei ole vieras, mutta kirjana se tuntuu jo tylsältä. Varsinkin kun pitäisi lukea 10 nidettä. Rokeiden aiheiden kuten homoerotiikka ja libido, lukemisessa tartun mielummin uudestaan Dorian Grayn Muotokuvaan, jossa sentään on hyvä käännös ja joka on sopivassa määrin eskapistinen, vaikka onkin tulkinnanvaraisempi teos tässä asiassa.

Sitten on tuokin, että Proust on henkilönä jossain määrin jopa aivan liian samaistuttava, kun tuhlaa elämäänsä ties mihin joutavaan vaikka kirjailijanura onkin hänen tavoitteensa. Parhaimmillaankin katsoisin tästä tiiviimmän elokuvan, jossa olisi karsittu todella paljon turhaa jaarittelua, jota kirja tuntuu kaikesta huolimatta edustavan. Lisäksi kirjaa on ilmeisesti analysoitu loputtomiin aina lääketieteessä asti, mikä asettaisi varmaan minullekin kovat paineet jos lähtisi tuota syvemmin analysoimaan. Miettisin varmaan tätäkin koko lukemisen ajan, ja lopulta luovuttaisin.

Odysseus (James Joyce)

Odysseus eli Ulyses on teos joka on eräänlainen väännös Homeroksen samannimisestä teoksesta, jota myöskään en ole lukenut muuta kuin tiivistelminä. Sen lukeminen tietysti kiinnostaa mytologisena perimänä enemmän kuin tämä moderni skandaalinkäryinen järkäle. Yleensä jo se että teos aiheuttaa suuren kohun ilmestyessään, saattaa kertoa että teoksessa itsessään ei ole mitään kiinnostavaa. Joycen pääteos on kuitenkin semmoinen suurteos, että sen löytää lähes jokaiselta internetin top-listalta. Kukaan täysjärkinen ei ole edes jaksanut lukea sitä loppuun. Itse en suostu edes aloittamaan.

Kuulemma teoksessa harhaillaan jo oman sisäisen logiikkansakin parissa, ja tämä on tottakai minullekin yksi syy olla lukematta. Teos on muutenkin akateemisissa piireissä arvostetumpi kuin niinsanotuissa maallisissa piireissä, joten siinä on jo tarpeeksi turn-offia. Minä kun olen suhteellisen korkean sivistystasoni vuoksi aika maallinen mitä tulee analyyseihini ja muuhun. Inhoan akateemisia piirejä aivan yhtä paljon kuin kansan syvin päätykin. Kansan syvimmässä päädyssäkin on omat vikansa, mutta heidän ymmärtäminen on helpompaa kuin vaikka jonkun kirjoitustaidottoman idiootin pellen, joka on kouluttanut itsensä tutkimaan matoja ja paskaa koko loppuelämänsä ajaksi valtion piikkiin. Tämä ei tarkoita toki etteikö akateeminen eksentrisyys toisinaan olisi hyödyllistä tai viehättävää, mutta kuka hemmetti ihan oikeasti ymmärtää heidän ajatuksenjuoksua, muuta kuin akateeminen idiootti itse? En ole ihan varma ymmärtääkö hekään.

Teoksessa on käännöksestä riippuen 700-1000 sivua, mikä ei toki myöskään houkuta sivistämään itseäni tämän vertaa.

Teosksessa on päähenkilönä juutalainen joka heiluu baareissa ja tämä rakennetaan Homeroksen Odysseianomaiseksi seikkailuksi. Voisi taas kerran toimia paremmin elokuvana, kuin kirjana. Enkä ihan käsitä teoksen juonellista perspektiiviäkään. En käsitä miksi tämä ylipitkitetty teos on pitänyt liittää Homeroksen teokseen ja mitä tarvetta se palvelee. Sarjakuvissa on esimerkkiksi sci-fi versio Homeroksen mainittuun teokseen liittyen, nimeltään Ody-C jonka on kirjoittanut Matt Fraction ja Christian Ward. Tämä kiinnostaa jo lähtökohtaisesti huomattavasti enemmän. Eikä vähiten siksi että se vie korkeammalle fantasian tai sci-fin maailman tarinaa, jota ei tulisikaan maanläheistää. Jos joku kuitenkin kiinnostui baari-odyseia kirjallisuudesta, niin Pussikaljakirja kuulostaa houkuttelevammalta.

Portnoyn Tauti (Philip Roth)

Rothin 1960-luvun vapaaseen ilmapiiriin sijoittuva teos on mitä ilmeisemmin Markiisi Sade jatkumoa seksuaalisävytteisessä sisällössä, joka ilmeisesti käsittelee myös äitisuhdetta. Teoksen seksuaalinen sisältö voisi ehkä vähän jo kiinnostaakin, mutta muutoin kuulostaa todella pitkästyttävältä. Enkä todellakaan halua tietää mitä rivouksia Portnoy tekee raa'alla maksanpalalla mastuboidessaan. Puhumattakaan siitä että hänen äitinsä tekee siitä vielä ruokaa. En olekaan koskaan pitänyt maksasta lihatuotteena, mutta nyt voi olla että jää jatkossakin maksat syömättä...

Teos on pohjimmiltaan ihan kiinnostavan oloinen, mutta ehkä ongelma onkin, että se ei vain ole minun teekuppini. Olen äärimmäisen huono lukemaan seksuaali-sävytteistä kirjallisuutta. Toki olen lukenut Jari Lehtisen Mielekäs maailmanhistoria blogin lainaukset huonosta eroottisesta kirjallisuudesta, ja olen sitä tyyppiä jolle eroottinen kirjallisuus välittyy enemmän juuri huonojen sellaisten kautta.

Ehkä joku Markiisi Sade on koomisuudessaan poikkeus, mutta se onkin kirjallisuutta jota ei ole pakko lukea yhdellä kädellä. Alan Mooren Lost Girlsin lukeminen oli minulle todella pitkästyttävä kokemus. Toisinaan elokuvissa vaivaannun seksikohtaustenkin aikana. Poikkeuksena lienee ironista kyllä Alan Mooren Watchmenin upea impotenssi kohtaus, joka kääntyy lopussa voiton puolelle. Ehkä tuo ei olekaan seksikohtaus, vaan enempi impotenssi kohtaus.

En varmaankaan jaksaisi lukea montakaan kokonaista kirjaa impotenssi tai seksuaalisuus aiheiden piireistä. En tuomitse ketään arveluttavana joka jaksaa. Se on ihan okei. Seksuaalisuus on luonnollinen asia. Vaikka toki pohdinnassa onko porno väkivaltaa, on tiettyyn pisteeseen järkeä, niin se ei poista seksuaalisuuden luonnollisuutta. Seksuaalisuus ei olekaan sama asia kuin porno, ja se on laajempi aihe-kokonaisuus.

Olemisen sietämätön keveys (Milan Kunderan)

Olemisen siätämätön keveys kuulostaa jopa pinnallisella tarkastelulla hyvin pinnalliselta teokselta, jonka keskiössä on oudot allegoriat. Kirja kertoo ilmeisesti taiteilijoiden ja intellektuallien elämästä, yhteiskunnan ja heidän asemansa muuttuessa. Aihe voisi olla kiinnostava toki esitelmänä, mutta muutoin se ei kiinnosta juuri pätkääkään. Myös sota on ilmeisemmin pääosassa teoksessa, mikä on syy itselleni olla lukematta. En myöskään pidä neljän päähenkilön asetelmasta tarinassa yhtään. Kommunismi teemakaan ei erityisemmin kiinnosta.

Kirjan filosofiakin kuulostaa joltain naistenlehtien höpöhöpöltä, jota ei jaksa lukea kukaan täysjärkinen. Sitäpaitsi filosofia on makuuni liian negatiivinen ja olen sen kanssa jokseenkin eri mieltäkin. Jossain toisessa teoksessa kaiken merkityksettömyys saattaisi jopa kiinnostaakin. Ja asetelma toimii toki myös toisinpäin, sillä mikäli millään ei ole painoarvoa tai merkitystä suuremmassa kaavassa, niin tuolloinhan kaikella on lähtökohtaisesti jo silloin enemmän merkitystä. Tai sitten en vain itse kestä elämäni turhanpäiväisyyttä. Mene ja tiedä. Kirjasta on tehty elokuva-adaptaatio, mutta en ole toistaiseksi sitä mistään löytänyt. Olen eri mieltä Kunderan kanssa jo nyt ettei hänen kirjansa sopisi elokuvaksi...mikä tahansa roska jossa ei ole sisältöä sopii elokuvaksi, ja ainakin se on tiivimpi kerrontamuoto. Syvyyttä saa elokuvaankin. Kyse on aina oikeasta tekijästä.

Kuolleet Sielut (Nikolai Gogol)

Kuolleet Sielut kirja on tällä listalla yksinkertaisesti sen vuoksi, että sen juonikuviot vain kuulostavat tekotaiteelliselta ja typerältä, ja toimisivat paremmin toisenlaisessa teoksessa toisella tavalla esitettynä. Gogolin romaani siis kertoo salaperäisestä kollegineuvoksesta, joka ostelee kirjaimellisesti kuolleiden miesten, työntekijöiden sieluja, jotta voisi menestyäkseen avioliitossaan ja saadakseen siinä arvostusta. Hän tekee tämän juridisesti ostamalla kuolleita maaorjia itselleen, juuri ennen kuin heidät poistetaan henkilöluetteloista. Kuulostaa toki varsin hyvältä satiirilta, jonka Arto Paasilinna voisi hyvinkin tehdä kiinnostavasti. Mutta teos on taivutettu Gogolin käsissä runoelmaa muisutttavaan muotoon. Alunperin teoksen piti kai ollakinvenäläinen vastine Danten Jumalaiselle näytelmälle, joka myös kuuluu niihin järkäleisiin joita kukaan täysjärkinen ei kai lukisi muuta kuin sarjakuva tai vastaavassa muodossa.