Ketkun Kirjasto Päiväkirjat 2: Elokuvat

Bostonin kuristaja / directed by Richard Fleischer

Bostonin kuristaja on ehkä pitkästyttävimpiä sarjamurhaajista kertovia elokuvia koskaan. Huomaa että se on sarjassaan ihan ensimmäisiä. Tämä on niitä klassikoita joihin pätee tuo että klassikko on synonyymi tylsälle. Richard Fleischer on toki hyvä ohjaaja, mutta hänen Disney tuotantonsa on parempaa.

Lost highway / directed by David Lynch

Ensimmäinen tarina on mielenkiintoinen ja täynnä mysteeriä. Valitettavasti heti toisessa tarinassa kokonaisuus lässähti. Lynch on selkeästi parempi pieninä annoksina. Esimerkiksi vaikka lyhytelokuvina. Hän on myös äärimmäisen huono lopettamaan juttunsa vetämättä taiteellisuuttaan överiksi. Soundtrack oli kovinta ikinä!

Bringing down the house : elämä on laiffii / directed by Adam Shankman

Yksi oma heikkouteni komedioissa on, että en ole järin kriittinen persoona. Oikeastaan mitä tyhmempi komedia, sen parempi. Siksi komedia hyllyni suorastaan tulvii ylitse. Arvostan toki Chaplinia ja vastaavia oikeita neroja, mutta mielestäni komedian aikakausi on tässä ja nyt. Tämä oli silti äärimmäisen ärsyttävä ja paska elokuva.

Kärpästen herra / directed by Peter Brook

Lapsinäyttelijät ovat kamalia, lasten kuvaus on vanhentunut ja dialogi on laahaavaa. Todella väkisin tehty elokuva. Kirja on lukemattakin aivan varmasti parempi. Suosittelen sitä niille jotka katsovat yleensä mielummin kirjoihin perustuvat elokuvat. Tällä kertaa oikopolkua ei näytä olevan, pahoittelen.

Tervetuloa nukkekotiin / produced, written and directed by Todd Solondz

Todella hyvä teinileffa. Vahinko vain että todella lyhyt. Musiikki jäi parhaiten mieleen.

Mulholland Drive / written and directed by David Lynch

Mulholland Drive on hyvä, mutta aivan tolkuttoman pitkä. Yleensä inhoan ohjaajista ja näyttelijöistä kertovia elokuvia. Ja ihmettelen miksi niitä tehdään kun niiden asemaan on niin hankala samaistua. Elokuva oli tarkoitettu alunperin tv-sarjan pilotiksi, jota pidennettiin jälkeenpäin kun tämä suunnitelma epäonnistui. Tämän huomaa. Loppuosaei tunnnu sopivan ollenkaan yhteen elokuvan kanssa. Lopusta on monta tulkintaa, ja itse tulkitsen sen entisen näyttelijän tuskanhuudoksi. Ehdottomasti paras Lynch elokuva tähän asti.

Villi sydän : keräilijän versio / written and directed by David Lynch

Huonoin Lynch elokuva mitä olen tähän asti nähnyt. Tarina on tylsä, näyttely kamalaa ja elokuvasta puuttuu sydän ja sielu. Elokuvasta ei jäänyt mieleen muuta kuin Nicolas Cagen monologit ja dialogit karmealla aksentilla

Diana / directed by Oliver Hirschbiegel

Olihan tuo ihan okei. Mutta vähän ihmetytti lopussa, että miksi kuolemaan ei tartuttu juuri lainkaan. Siis paparazzi aiheeseen. Oikeastaan koko kuolema kuitattiin vain lyhyellä uutisella ja sillä että pakistanilainen kirurgi salarakas vei kukkia tämän haudalle. Elokuva oli siis vesitetty vähän samalla tavalla kuin Titanic. Ja se kerto vain kahdesta viimeisestä vuodesta. Naomi Watts kyllä tosin muistutti Dianaa monessa kohtauksessa. Jos inhoaa Titanicia, inhoaa tätäkin. Jos taas pitää, pitää tästäkin. Väittäisin tätä jopa yhtä hyväksi.

The forbidden kingdom : kaksi mestaria / directed by Rob Minkoff

Kun pääosassa on sekä Jackie Chan että Jet Li, luulisi minun kaltaisen kungfuelokuvafanin innostuvan ikihyviksi. Näin ei kuitenkaan käy. Jet Lin roolihahmo on koko elokuvan kannalta täysin turha. Jackie Chan varastaa koheltelullaan muutenkin koko show:n. Muutenkin suosittelen samoissa maisemissa pyörivää elokuvaa Journey to the west. Se on paljon uskollisempi kiinalaiselle tarulle kuin tämä sekava pökäle, jonka tehostteetkaan eivät ole mistään kotoisin. Narut näkyy. Se on tosin on myös viihdyttävää. Elokuva kestää vain yhden katsomisen.


Rölli ja kaikkien aikojen salaisuus / ohjaus Taavi Vartia

Jos unohdetaan todella kömpelö cgi, on tämä ehkä paras suomalainen seikkailuelokuva koko niiden lyhyeltä historialta. Ihmettelen miksi Röllistä ei tehdä massiivista trilogiaa ala Taru Sormusten Herrasta. Potentiaalia riittäisi! Tässäkin sitäpaitsi ollaan niinkin syvällisten kysymysten äärellä kuin elämäntarkoitus. Vapise Linnunradan käsikirja liftareille, vapise!


Kaameat pomot 1-2

Harvoin pääsee todistamaan komediaa, jonka molemmat osat on yhtä hyviä. Ehdottomasti hauskinta mitä olen katsonut hetkeen.


Love story / directed by Arthur Hiller

Klassikko joka ei missään nimessä ole tylsä. Rakkaustarinoiden THE elokuva. Todella ajatuksia herättävä, ja kaunis ja surullinen kertomus, joka on ollut selkeästi edellä aikaansa.

Vaarallinen suhde / directed by Adrian Lyne

Glen Closen pitäisi tehdä vain kauhua. Hän on nimittäin todella karmiva nainen.

Maggie / directed by Henry Hobson

Todella pitkästyttävä elokuva, mutta ainakin näkee kerrankin Ison Arskan näyttelevän, ja se on jotain se.

Prinsessa Kaguyan taru / ohjaus: Isao Takahata

Ghibli on paras. Sille ei vain voi mitään.

Sauna / ohjaaja: A. J. Annila

Kaiken hypetyksen jälkeen tämä elokuva oli karmea pettymys. Siitä ei edes jäänyt mieleen mitään. Ja se on pahin huonon elokuvan merkki!

Black Panther

Todella pitkästyttävä supersankarielokuva. Myös äärimmäisen korni. Kaikki mahdollisuudet omaperäiseen elokuvaan on heitetty hukkaan, ja Black Panther on hahmona todella tylsä. Edes mitään järin syvempää on hankala löytää elokuvasta. Tuntuu että se on tehty vain jotta mustat näyttelijät pääsisivät lomalle Afrikkaan. Maisemat ovat toki kauniita. Mutta ei Twilightin tasolle yltäviä. Ja Twilightissa ainoa miellyttävä puoli oli juurikin todella kauniit maisemat. Tämä on elokuva jonka olisi helposti voinut jättää väliin. En aio katsoa jatko-osaa. En ymmärrä miten kukaan saisi tästä elokuvasta mitään irti. Se ei ole edes tarpeeksi huono ollakseen hauska.

Batman: Gotham by Gaslight

Jo ensimmäisessä tekstissäni tulin arvostelleekseni kaikki siihen mennessä ilmestyneet DC:n animaatioelokuvat, joten jatketaan perinnettä...Gotham by Gaslight on hieno 1800-luvulle sijoittuva dekkari. Oikeastaan esimerkillinen Batman dekkari. Elokuvan pahis yllättää aivan varmasti kaikki. Tietysti jos elokuvasta jotain kritisoitavaa pitäisi löytää, niin ehdottomasti sen historiallinen onttous. Kiehtova yksityiskohta kuitenkin on, että Batman on ollut Sherlock Holmesin opissa. Sekin täytyy mainita, että jotakin tämmöistä olisin odottanut Nolanin Batman elokuvilta, kun niissä yritettiin hyödyntää Batmanin yksityisetsivä taustaa. Valitettavasti elokuva ei kestä katsomista kuin vain kerran. Siinä ei ole mitään järin mielenkiintoisia juonellisia tai muitakaan yksityiskohtia. Tämä vika painaa mielestäni tosin kaikkia dekkareita. Enkä sitäpaitsi kadu ollenkaan katsomista.

Suicide Squad: Hell to Pay

Jälleen yksi DC:n animaatioelokuvista. Ehdottomasti parempi kuin näytelty Suicide Squad elokuva. Omituista muutenkin miten animaatioelokuva on kypsempi kuin näytelty elokuva. Mukana vilahtaa runsaasti DC hahmoja, joten wikipedia on ihan paikallaan. Samoin Justice League: The Flashpoint Paradox animaatioelokuvaan perehtyminen.

Lopussa on nimittäin käänne jossa viitataan suorasti tuohon. Verta ja väkivaltaa elokuvassa on paljon, joten heikkohermoisille suosittelenkin jättämään elokuvan katsomatta. En voi suositella heille näyteltyä versiotakaan, joten heidän on vain hankittava DC kiksinsä muualta.

Thor: Ragnarök

Viihdyttävä Marvel elokuva joka päihittää selkeästi sen jälkeen tulleen Black Pantherin. Thorin hahmoa muutettiin tässä elokuvassa melko paljon (SPOILERIVAROITUS!). Ja kaikki muutokset eivät olleet hyviä. Vasaran poistaminen Thorilta oli ehdottomasti väärin, ja virhe korjattiin jo seuraavassa elokuvassa. Avengers: Infinity Warissa. Vasara tekee Thorin hahmosta uniikin, ja on niin ylitsepääsemättömästi osa hahmoa, että siitä luopuminen oli alunperinkin huono idea. Muista muutoksista pidin, ja elokuvan musiikki oli myös rautaa. Semmoinen outo 80-luvun elokuvien twisti. Kaiken kaikkiaan väittäisin parhaimmaksi Thor elokuvaksi ja jopa Marvel elokuvaksi.

Rendel

Harvoin tulee vastaan suomalaista supersankarielokuvaa. Oikeastaan tämä on ensimmäinen. Jo alku tökkii ja pahasti, vaikka toisaalta poliittiset elementit kiinnostavatkin. Supersankarina Rendel on silti aika ontto ja hänellä ei ole mitään kiinnostavia superominaisuuksia tai kykyjä lukuunottamatta sitä että Rendel harvoin käyttää mitään aseita. Tämä on hyvin hämmentävä, mutta ehkä toimiva yksityiskohta. Musiikkivalinnat elokuvassa ovat todella hämmentävät. Oikeastaan yhtä hämmentävät kuin Levottomat elokuvassa, jossa soi seksikohtauksen taustalla Ultra Bra. Vähän häiritsee sekin että on otettu mallia amerikkalaisista supersankarielokuvista eikä lähdetty tekemään kokonaan omaa juttua. Jää vähän semmoinen kalkkunamainen vaikutelma. Missä on toki omat puolensa. Mitään järin uutta Rendel ei silti tarjoa eikä välttämättä kovin syvällistäkään ellei hakeamalla hae. Huumorin puuttuminen on myös yksi iso ongelma elokuvan kanssa. Toimintakohtauksiinkin olisi voinut panostaa vähän luovuutta. Mutta voittaa tämä silti Black Pantherin. Mystisyys vetää kyllä puoleensa. Sitäpaitsi loppua kohti elokuvaan tulee hieman eloa. Lopussa on pieni twisti koskien yhtä päähahmoa joka palauttaa mielenkiinnon. Ehkä jatko-osa on parempi?

Jumanji: Welcome to the Jungle

Alkuperäisen Jumanjin jatko-osa ei ole ehkä mikään mestariteos, mutta se on pieni positiivinen yllätys verrattuna useimpiin vastaaviin 10-30 vuotta myöhemmin tulleisiin jatko-osiin. Samaa klassikon arvoa se ei kyllä missään nimessä saavuta kuin alkuperäinen, varsinkin sen taitamattomien näyttelijöiden takia. Ei pidä ymmärtää väärin...näuyttelijät tekevät parhaansa...mutta heistä yksikään ei ole yhtä eloisa kuin Robin Williams. Mutta jonkinlaista luovuutta on käytetty pelissä, johon päähenkilöt joutuvat. Etenkin pelin säännöissä.

Jumanjin jatko-osa tarjoaa ehkä yhden kerran verran jännitystä. Ihan vielä useampaan kertaan elokuvan sisältö ei riitä, mutta on ollut erityisen hyvä veto yrittää kääntää vanhaa ideaa uuteen suuntaan. Elokuvan pahis on muuten korniudessaan hillitön. Hänen näyttelijänsä ansaitsisi jonkin pokaalin suorituksestaan. Valitettavasti häntä ei nähdä elokuvassa paljonkaan. Se että elokuvan lopussa soi Gun's'n'Rosesin Welcome to the Jungle tuo pienen lisän elokuvaan. Kyseistä kappaletta nimittäin odottaa koko elokuvan ajan. Vähän jää tietysti vaivaamaan yksi asia jota ei elokuvassa kerrota: Miksi, ja kuka on kehittänyt pelin?

Ready Player One

Tämä taas oli ehdotonta kultaa. Paras Spielberg leffa aikoihin. Elokuva on täynnä easter Eggsejä, joten sen katsomiseen menee varmasti monta kertaa jopa vaikka käyttäisikin pause nappulaa bongatakseen kaikki. Mutta on elokuvassa syvempiäkin ulottuvuuksia. Se heijastelee paljon omaa nykyistä yhteiskuntaamme. Virtuaalinen todellisuus näkyy elämässämme lähes päivittäin jo nyt ainakin puhelimiin kohdistuvan obsessiomme kautta. Lisäksi olemme jossain määrin obsessiivisia easter eggsien etsimiseen elokuvista, aivan kuten Oasissin luonut hahmo on. Lisäksi palvomme lähes kaikkia populaarikulttuurin tekijöitä. Puhumattakaan mahdollisesta yhteiskunnallisesta kritiikistä kohdistuen köyhien oloihin Amerikassa. Viittaan tietenkin elokuvassa näkyviin asuntovaunutorneihin. Näitä on lukuisia ja kukin voi katsoa elokuvan pohtien näitäkin, mutta myös pohtimatta. Tämä on juuri se mikä tekee hyvästä sci-fi elokuvasta hyvän. Tai ainakin yksi tekijöistä. Toki sekin on hyvä merkki, että jo puolen tunnin sisällä katsoja on koukussa tarinaan. Elokuvan huumori on myös erittäin omaperäistä. Elokuvan lopputaistelu on kuin suoraan Kingdom Heartsista tai muusta nörttien märästä unesta.

Rampage

Tämä on ehdottomasti yksi parhaimmista videopelielokuvista koskaan. Se ei ole kyllä tosin ollenkaan paljon sanottu. Videopelielokuvilla kun on aika huono historia, eikä vähiten yhden kaikkien aikojen huonoimpien ohjaajien, Uwe Bollin, ansiosta. Mutta Uwe Boll ei ole onneksi tämän elokuvan kimpussa. Se ei tietenkään tee tästä mestariteosta. Elokuva on toki viihdyttävä. mutta kärsii hyvin vahvasti huonojen näyttelijöiden takia. Ja kuten Jumanjin jatko-osan kohdalla, taas kerran Dwayne Johnssonin vuoksi. Jo alkumetreillä Jonsson varmistaa että elokuvasta on hyvin vaikea tykätä. Toki se tarjoaa yhden kerran viihdeannoksensa, mutta sitä ei auta The Rock yhtään. Ohjaaja olisi voinut keskittyä kokonaan elokuvan oleellisimpaan seikkaan: Taisteleviin hirviöihin.

On toki myös tärkeä muistaa, että videopelinä Rampage ei ole koskaan ollut kovin ihmeellinen. Harva oikeastaan edes muistaa koko peliä. Omasta kaveripiiristäni kukaan ei ollut kuullutkaan. Mistä sitten on kyse? Tämä tuskin tulee yllätyksenä, mutta, no...hirviöistä jotka mätkivät kaiken paskaksi mikään eteen osuu. Joissakin versioissa voi tietääkseni mätkiä toisiaankin. Saatan erehtyä. Ja jokseenkin tästä elokuvatulkinnassakin on kyse. Rampage elokuva, ja myös peli, onkin hyvällä tavalla tyhmä tuotos. Se on loistavaa kerran kestävää aivot narikkaan kamaa. Mutta väittäisin silti pelin kestävän yhtä kertaa pidempään. Onhan se sentään kuin GTA jättikokoisilla hirviöillä...

Batman: Ninja

Nimenä Batman: Ninja tuo mieleen ensimmäisenä sekä Nolanin Batmanin tai sitten vaihtoehtoisesti jonkun 90-luvun halpatuotanto toimintaelokuvan. Tiedättehän...American Ninja, 3 Ninjas...mitä näitä nyt on. Kummastakaan näistä ei kuitenkaan ole kyse. Batman: Ninja elokuva on anime-elokuva Batmanistä. Ja täytyy sanoa että se on supersankari elokuva pahimmasta päästä.

Mikään ei tietenkään vedä vertoja semmoiselle taidonnäytteelle kuin Dracula: Sovereign of the Damned, joka on ehdoton klassikko supersankari animeissa. Mikä on sitten pielessä? Jokeri. Tämän elokuvan Jokeri kuulostaa aivan tavattoman kornilta ja vaivaannuttavalta. Tämä toki johtuu osin siitä että Jokeri ei ole mielestäni Batmanin parhaimpia pahiksia, vaan päinvastoin sekä huonoin, typerin ja kornein. Mutta siitäkin huolimatta Jokerin dialogi kuulostaa todella laiskalta ja lapselliselta. Jopa Mark Hamillin Jokeri kuulosti kypsemmältä.

Tony Hale ei tunnu hallitsevan roolia yhtään ja käsikirjoittajat eivät osaa kirjoittaa hahmoa lainkaan.

Toinen kritiikinaihe on tietysti se että Gorilla Grodd ei ole Batman pahis, ja tarina on muutenkin hieman överi ja kaukaahaettu. Robinin ääninäyttelijä on erittäin huonosti valittu. Ylipäätään koko elokuva tuntuu lapsen kirjoittamalta hölmöltä sadulta. Elokuvan animaatio on kuitenkin suorastaan upeaa. Jopa vaikka jotkut Batman hahmot näyttävät erilaiselta kuin pitäisi. Mutta tietenkin animaatio muuttuu yhtäkkiä huonommaksi kesken kaiken. Jos kyseessä olisi antologia, tämä olisi hyväksyttävää, mutta animaation vaihdos on tässä yhteydessä todella huono valinta.

Onneksi animaatio palaa ennalleen. Kun 50 minuuttia elokuvasta on kulunut, on katsoja jo unohtanut että tämän piti olla Batman elokuva. Tässä kohtaa se nimittäin alkaa enemmän muistuttaa Transformers elokuvaa. En edes vitsaile. Rip Hunterilla ja pojilla tulee olemaan kova duuni jotta saavat historian takaisin raiteilleen. Olettaen tietysti että tämän elokuvan Batman universumissa on Rip Hunter. Elokuva on meluisampi kuin vappukarnevaali krapulassa ja siinä on ihan liikaa täysin turhia hahmoja joilla ei ole mitään virkaa elokuvassa. Ja heistä lähes yksikään ei käyttäydy luonteensa mukaisesti. Oho. Kato. Söpöjä apinoita. Kiva. Ja Jokerin juoni esittää tervejärkistä. Mitä hyötyä siitä on? Mitä järkeä?! Mitä helvettiä?! Tai antaa olla. Tässä kohtaa en edes välitä. Anime tai ei, paska on paskaa.

Professor Marston and the Wonder Women

Tämä elokuva on ehkä ensimmäinen laatuaan. Se nimittäin kertoo amerikkalaisen sarjakuvasankarin, Wonder Womanin synnystä. Marston ei ole missään nimessä tavallinen mies. Hänen elämänsä on kuin suoraan supersankari sarjakuvasta. Hänellä on kaksi naista ympärillään, hän on älykäs ja suhteellisen luovakin. Kiinnostava aihee elokuvaksi? Kyllä! Mutta kuten tavallisesti tämmöisissä elokuvissa, juoni laahaa erityisesti ensimmäiset puoli tuntia ties missä, ja Wonder Womanin syntyä saa odottaa ja odottaa.

Downsizing

Tämä oli todella outo elokuva, jopa siihen nähden että katson myös paljon indie-leffoja. Ennen kuin ryhdyin katsomaan tätä, sain monesta paikasta varoituksia että elokuva olisi huono. Mutta itseasiassa...se ei ole. Se on outo, mutta ei huono. Ei semmoista kamaa jota tulisi katsottua teatterissa, mutta ei myöskään mikään indie-leffa. Ainakin elokuva siitäkin huolimatta herättää ajatuksia. Mutta se ei ole kovin...elokuvallinen. Niin joo...juomapeli: Ota huikka joka kerta kun Matt Damonilla on olut kädessä.

Early Man

Mikä ihmeen pakkomielle Hollywoodilla on nykyisin sijoittaa niin moni elokuva kivikaudelle tai muulle historian varhaiselle kaudelle? Early Man on käytännössä Year One tehtynä vaha-animaatiolla. Jack Blackin huonoimmasta päästä olevan elokuvan idean varastaminen on aina huono ajatus, ja aloitus elokuvalle. Onneksi tosin elokuva jo heti alkuun todistaa että kyse saattaa sittenkin olla paremmasta elokuvasta kuin tämä ennakkoasetelma antaa ymmärtää. Alun vaha-animaatio kohtaukset nimittäin tuovat elävästi mieleen alan mestarin, Willis H. O'Brien luomuksen.

Enkä edes pilaile. Yksi ainoa kohtaus teki tästä jo keskivertoa paremman elokuvan. Olin tästä niin täpinöissäni että hyvä että muistin katsoa elokuvan loppuun kun piti välittömästi laittaa se pauselle ja kuuluttaa asia koko naapurustolle.

Jopa siitäkin huolimatta että he eivät tietäisi kuka on Willis H. O'Brien. No, nyt ainakin tietävät. Ai niin jo...se elokuva. Myös loput elokuvasta on ihan hauskaa katsottavaa. Nick Park on nero. Urheiluelokuvat eivät ole yleensä juttuni, mutta tein tässä vähän poikkeuksen ja pakotin itseni katsomaan loppuun.

Tomb Raider (2018)

Angelina Jolien Lara Croft oli muodollisesti pätevä, ja täytti suurinpiirtein kaikki odotukset hahmolta. Molemmat elokuvat olivat ihan ok tavaraa etenkin videopelielokuviksi. Silti elokuvilta jäi kaipaamaan vähän enemmän peli muuta henkeä.

Kun Tomb Raider pelit sitten kirjoitettiin uusiksi, tuli sopiva tilaisuus kirjoittaa uusiksi elokuvat. Uusi Lara Croft ei ole vain muodollisesti pätevä. Hahmolla on kiinnostava tausta ja elokuvalla hieman enemmän sisältöä. Ensimmäiset puoli tuntia elokuvasta tosin antavat odottaa tätä sisältöä. Olisi ollut paljon mukavampaa katsojalle, jos Larasta olisi alkanut tulla Lara jo noin 5 minuutin kohdalla. Mutta eipä tietenkään. Nykyään elokuvia venytetään mahdottomiin saakka. Kun elokuvassa kuitenkin aletaan viimein pääsemään itse asiaan, matka muuttuu huomattavasti kiinnostavammaksi kuin Jolien Croft elokuvat.

Elvis / directed by John Carpenter

Ei ollut suosikkejani Carpenterin tuotannosta, mutta silti ihan jees.

Mary ja noidankukka / Studio Ponoc

Aivan upea elokuva! Tätä lisää ja paljon!

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Viime vuosien parhaimpia suomalaisia elokuvia.

Maze runner : the death cure

En edes muista olenko kommentoinut aiempia trilogian elokuvia. Mutta ehdottomasti parhaimpia trilogioita viime vuosilta.

John Wick / directed by Chad Stahelski

Oli ihan ok, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi kiinnostava että katsoisin jatko-osat.

Split / M. Night Shyamalan

Hämmentävä elokuva. Ohjaajalla on taipumus tehdä hyvin samanlaisia elokuvia, joissa jokaisessa on jokin lopputwisti. Tämä ei ole poikkeus. Ihan ok, mutta odotan jatko-osalta jo vähän enemmän.

Viimeinen keisari / directed by Bernardo Bertolucci

Aivan huikea ja massiivinen historiallinen eepos!

Kuningas jolla ei ollut sydäntä / ohjaus Päivi Hartzell ja Liisa Helminen

Yksi parhaista suomalaisista elokuvista joita olen koskaan nähnyt!

Professor Marston and the Wonder Women

Elokuva joka on ihan ok, mutta eniten kiinnostaa se että onko tulossa lisää elokuvia sarjakuvatekijöistä?

Oikeusjuttu / directed by Orson Welles

Pitkällisen tutkiskelun pohjalta tulin tulokseen että Orson Welles ei ole minun juttujani.

Ritari Siniparta / Charles Chaplin

Unohdettu klassikko!

Papillon / directed by Franklin J. Schaffner

Hyvä elokuva. Loppuvaiheessa muuttuu vähän turhaksi pitkittämiseksi, mutta tuokaan ei haittaa. Klassikko.

Imaginaerum / directed by Stobe Harju

Käsikirjoitus on aivan fantastinen, ja muutenkin tämä toimii...mutta ei Nightwish elokuvana. Elokuva olisi toiminut huomattavasti paremmin omana teoksenaan.

Aleksis Kiven elämä / käsikirjoitus, ohjaus Jari Halonen

En ole aikoihin nähnyt mitään yhtä pitkästyttävää. Negatiivinen epäyllätys.

Päätalo / ohjaus Hannu Kahakorpi

Selkeästi paljon parempi elämänkertaelokuva. Huumori ja draama toimivat niin hyvin että tekisi melkein mieli alkaa lukea Päätalon tuotantoa.

Kiljusen herrasväki

Puskafarssien kruunamaton klassikko, mutta silti ehdottomasti kuuluu sekä yleissivistykseen että jokaiseen suomalaisen elokuvan kokoelmaan. Ehdottomasti parhaimpia suomalaisia elokuvia.

Poika ja ilves / ohjaus Raimo O. Niemi

Todella korni ja koominen, mutta hyvän sanoman omaava suomalainen elokuva.

Kymmenen riivinrautaa / ohjaus Ere Kokkonen

Huikean hauska vaikka simppeli suomalainen komedia.

Ulvova mylläri / ohjaus Jaakko Pakkasvirta

Suomen Yksi lensi yli käenpesän!

FC Venus / ohjaus Joona Tena

Kauniisti muotoiltuna kaupallisinta tavaraa mitä Suomessa on ikinä tehty...huonolla tavalla.

Onnellinen mies / ohjaus Hannu Kahakorpi

Yllättävän hieno elokuva, joka tarjoaa pientä yhteiskuntakritiikkiä.

Irina Palm / Sam Garbarski

Ihan hyvä, mutta sopisi enemmän tv-sarjan jaksoksi.

Arsène Lupin

Pahasti monien veijari elokuvien varjoon jäänyt upea teos!

John Carter / directed by Andrew Stanton

Olen nähnyt paljon huonompiakin kirjoihin perustuvia mega-leffoja.

Vuosi nuoruudestani

Tämä elokuva ansaitsee kaiken arvostuksensa minkä sille voi antaa. Tämä elokuva nimittäin on uusi Yksi lensi yli käenpesän. Väitän jopa sen olevan parempi jossain määrin. Älkääkä ymmärtäkö väärin: Pidän Milos Formanista. Nimesin hänet jopa listaani 50 kaikkien aikojen parhaimmista ohjaajistani. Ja Yksi lensi yli käenpesän on yksi hienoimmista elokuvista ikinä. Mutta sen loppu vaan on aika epärealistinen, ja elokuva on paljon kauempana mielenterveyshoidon realiteeteista kuin Vuosi nuoruudestani. Ei sillä...molemmat ovat elokuvia jotka jokaisen tulisi olla nähnyt.

Elefanttimies

Tämä David Lynchin elokuva on huippuesimerkki siitä minkälaisia elokuvia mielestäni pitäisi tehdä enemmän. Elokuvia joissa on niin sanottuja "rumia ihmisiä". Tämä elokuva on paljon enemmän ajatuksia herättävä kuin vaikka se kirottu Sinkkuelämää. Se on myös surullinen esimerkki siitä miten ihmiset oikeasti kohtelevat toisia pelkän ulkonäön vuoksi. Pinnallisuus on suurinta pahuutta maailmassa. Siitä lähtee monet muut pahuudet alkuun. Niin joo...ja lisäksi tämä oli ensimmäinen näkemäni David Lynch elokuva. Tämän katsottuani päätin lainata kirjastosta ne kaikki.

Trollhunter -Vaiettu salaisuus

Tämä oli aivan karmea pettymys. Eikä vähiten siksi että inhoan näitä hemmetin kameranheilutuselokuvia. Ainoastaan Chronicle on hyvä sellainen ja sellainen jonka olen pystynyt katsomaan loppuun. Tätä en pystynyt.

Jospa se vain olisi totta

Toisinaan tulee vastaan hyviä romanttisia komedioita, mutta suurimmaksi osaksi kuitenkin huonoja ja lällyjä ja imeliä. Tämä oli siitä paremmasta päästä. Tässä oli nimittäin suhteellisen nokkela ja hauska tarina. Eikä pointti ollut pelkästään romantiikassa. Tottakai tässäkin taas toistettiin sitä vanhaa klisettä: elokuvan kannessa on pari, joka on hiukan epäsovinnainen, mutta päätyy kuitenkin yhteen. Mutta itse tunnustan ainakin että tämä formaatti toimii, jos siihen on vähän panostettu. Ja tässä elokuvassa oltiin. Lyhyesti: Uuteen asuntoon muuttavaa tyyppiä vainoaa asunnossa ennen asunut aave, joka on tai ei ole kuollut, ja tätä lähdetään tutkimaan. Ihan kiva yhden tai parinkin katsomisen kestävä elokuva. Vielä paremmaksi sen tekee Jon Heder nörttiroolissa.

Jadeskorpionin kirous

Tämä oli peräti jo kolmas Woody Allen elokuva josta pidin. Muut ovat Antz ja Magic in the moonlight. Ihan hauska komedia, mutta tuntui ehkä silti jonkun tv-sarjan yksittäiseltä jaksolta joka oli venytetty elokuvaksi. Ja pääparilla ei ollut hirveästi kemiaa. Kestää yhden katsomisen, eikä paljon jää mieleen. Suosittelen ennemmin noita kahta edellä mainittua Woody Allen elokuvaa. Toisessa on sentään Emma Stone ja Colin Firth jotka muodostavat paljon uskottavamman parin.

Stepfordin naiset (2004)

Tämän elokuvan idea on pieni helmi. Valitettavasti sitä vain ei viedä tarpeeksi pitkälle. Elokuvalla olisi saanut olla enemmän kestoa, koska siinä on teemoja jotka ansaitsevat tulla käsitellyksi. Tässä olisi myös lukuisia satiirisia ulottuvuuksia. Mutta niitäkään ei kaikkia käydä läpi.


Herra Peabody & Sherman (2014)

En ole mikään erityinen Dreamworks fani. Antz, Chicken run, Over the hedge, Flushed away, Megamind ja Captain Underpants olivat mieleeni, mutta muuten kaikki Shrekit ja Kung-Fu Pandat ja Madagascarit ovat minulle pakkopullaa. Olen katsonut ne, mutta vain koska on ollut pakko. Pidän enemmän Pixarin ja Disneyn jutuista. Ja Ghiblin. Oikeastaan kaikin puolin perinteinen animaatio uppoaa minulle paremmin. Mutta sitten tulee tämmöisiä elokuvia, joista ei voi olla pitämättä. En ole nimittäin myöskään Herra Peabody & Sherman fani, mutta tämän elokuvan myötä voisin ollakin. Mikäli jatkossakin ne tehdään näin hyvin.

Zoolander

Zoolander on ärsyttävin ja meluisin elokuva jonka olen viimeaikoina katsonut. En päässyt elokuvassa edes ekaa 30 minuuttia loppuun kun piti pitää tauko siltä kaikelta hälinältä ja pälinältä. Hemmetti. Elokuvassa ei olla minuuttiakaan ihan vaan hiljaa. Ohjaajalla on selkeästi joku adhd.

Hetkinen. Katsotaanpas kuka tämän on ohjannut...Ben Stiller?!?! Voi luoja. Muistan kun hän sentään ohjasi huippuelokuvan Sähköputkimies joka mullisti käsitykseni satiirista. Tämä pökäle? Se mullistaa käsitykseni karmeasta elokuvasta. Huonointa mitä olen katsonut sitten Giglin. Tosin sekin on taideteos verrattuna tähän. Ben Stiller yrittää aivan väkisin olla hauska, eikä edes sovi rooliinsa. Aaaaaaaaaarggggghh!!!!

Napoleon Dynamite

Tämä elokuva oli pieni mestariteos. Se on hauska, ja lisäksi siinä on pääosassa sarjakuvamainen piirtäjä, mikä on melko harvinaista. Pääosanesittäjä Jon Heder on niin hillitön että jokainen hänen ilmeensä naurattaa. Ja tarpeen vaatiessa myös surettaa. Jon Heder on yksinkertaisesti nörttinaamojen kuningas. Myös muut näyttelijät ovat mahtavia. Jokaisessa kohtauksessa on semmoinen kaunis pysähtyneisyyden tunne jota edes Kaurismäki ei tavoita elokuvillaan. Tässä taas toinen esimerkki siitä minkälaisia elokuvia pitäisi tehdä enemmän.

Annie (2014)

Remake musikaalielokuva musikaalielokuvasta joka perustuu strippisarjakuvaan joka perustuu runoon? Okei. No joo. Oli tämä pieni positiivinen yllätys vaikkakin tarinahan on kliseisempi kuin puurokattila. Musiikkiosuudet ovat kammottavia. Ne siis varmasti vetoo niistä pitäviin. On yksinkertaisesti kiusallista katsoa kun ihmiset laulavat vielä tänäkin päivänä elokuvissa. Mutta kaikesta huolimatta suhteellisen harmiton lastenelokuva. Väittäisin jopa paremmasta päästä olevaksi kaikkeen siihen sylttyyn verrattuna mitä nykyään lapsille tarjotaan. En ole nähnyt alkuperäistä tai lukenut sarjakuvaa, mutta epäilen että tämä tuskin miellyttää niiden faneja.

Only lovers left alive

Tämä oli erittäin aidon tuntuinen vampyyrielokuva. Loppujen lopuksi siinä pariskunta tekee normaaleja asioita, ainoana erona että ovat vampyyrejä. Välillä päästetään suusta syvällisiä lausahduksia. Todella kaunis elokuva. Suosittelen katsomaan, mutta tosiaan sillä varauksella että elokuvassa ei varsinaisesti tapahdu mitään. Kun hyväksyy elokuvan sellaisena kuin se on, se on ehkä hiukan mieltäkin avartava kokemus. Ja onhan siinä sentään Tom Hiddleston ilman paitaa. Niin siis...niille jotka haluavat nähdä hänet ilman paitaa. Eräänlainen jos vampyyrit olisivat hipstereitä näkemys.

Ray

Minä en henkilökohtaisesti pidä useimmista mustista näyttelijöistä. Eddie Murphy vääntää naamaa liikaa, Samuel L. Jackson on liian meluisa ja Will Smith huitoo aina vähän sinnepäin. Kaikilta näiltä on toki poikkeuksena jokunen elokuva josta olen pitänyt. Mutta tämä on kuitenkin aika yleinen henki näissä näyttelijöissä. Mutta Jamie Foxx kuuluu siihen joukkoon joka tekee poikkeuksen osaavista mustista näyttelijöistä. Hän osaa muuntautua roolin mukaan, toisin kuin useimmat heistä. Tämä elokuva on hieno esimerkki siitä.

All Eyez on Me

Aivan loistava elokuva Tupac rap-artistista. Keskittyy hyvin miehen uraan, vaikka keskittyy myös hänen yksityiselämäänsäkin. Huomattavasti parempi kuin esimerkiksi Apulanta elokuva Teit meistä kauniin tai Tom of Finland elokuva. Toisaalta, Tupacista on enemmän kerrottavaakin. Hänen kantaaottavat sanotukset ovat tässäkin isossa keskiössä. Jos jostain pitäisi elokuvaa kritisoida, niin siitä että se on aivan liian pitkä. Kaksi tuntisen elokuvan olisi hyvin voinut pyöristää puoleentoista tuntiin.

Veljeni Vartija

Elokuva alkaa jo vakuuttavasti. Emme näe vain Cheekin syntymää vaan hänen kohdussa olonsa. Sitten kuvia huvijahdilta. Ja kun Antti Holma avaa suunsa ei voi olla nauramatta. Holma kuulostaa nauraessaan Cheekiltä, mutta muuten ei sinne päinkään. Cheekin lapsinäyttelijä on hillitön. Ei saisi nauraa toisen ulkonäölle, mutta huomaa heti miksi ovat ottaneet tämän näyttelemään roolin. Hänessä on jotain Cheekmäistä. Maneerit näkyvät.

Holma tuijottaa kameraa ja puhu suoraan katsojalle, rikkoen fiktion neljännen seinän. Ei näin. Tämä on liikaa.

Cheek oli lapsena ylimielinen, väkivaltainen idootti. joka ei selviäisi mistään älyllisestä. Ja väkivalta jatkuu aikuisena. Mutta onko tämä sittenkin se tekijä joka tekee hahmosta inhimillisen?

Holman monologit ovat suorastaan runoutta.

"Se on suuri, ja se on musta. Ja sitä ei pääse pakoon."

En halua tietää mistä hän puhuu.

Myöhemmin selviää että kyse on jostain mistä harvoin puhutaan elokuvissa. Siitä pisteet mutta olisiko ehkä pitänyt hioa tätä monologia vähän?

Cheekin elokuvassa vilahtaa kohtaus Hurriganes elokuvasta taustalla olevasta tv:stä. En edes tiedä mitä tästä pitäisi sanoa tai ajatella, mutta oli pakko ottaa se esiin. Päättikö Cheek siis juuri kyseisen elokuvan nähtyään että hänestä tulee tehdä elokuva?

Elokuva on selvästi parempi kuin Apulanta elokuva Teit meistä kauniin. Se on täynnä kliseitä, jotka ovat viihdyttäviä. Mutta toisaalta mistä pidän on tapa jolla se käsittelee mielenterveysongelmia.

Elokuva on monella tasolla kiinnostavampi kuin Cheekin musiikki tai Cheek itse. Ja yllättävää kyllä se ei ole pelkästään imagoelokuva kuten Apulanta elokuva. Pidän myös kohtauksista joissa Cheek on itsekriittinen. Sitä harvoin nähdään artisteista tehdyistä elokuvissa.

Ajatteli elokuvasta mitä vain, se on ehdottomasti katsomisen arvoinen sekä viihteellisyyden että yleissivistyksen nimissä. Ja sen viatkin unohtuvat ajan mittaa, itsellä jo toisen katsomis kerran jälkeen. Ylipitkittämisestä elokuvaa voi toki yhä syyttä helposti.

Lassie (2005)

"On se Lassie sitten aikamoinen ihmekoira kun Skotlannista asti osaa Lontooseen."

Naureskelin minä kun aloin katsomaan brittiläistä uusintaversiota klassisesta elokuvasarjasta.

Nauru hyyty nopeasti. Elokuva on nimittäin aivan mahtava! Maisemat ovat kuin tauluista, ja tunteita elokuva herättää kaikilla tasoilla.

Oikea suhtautuminen elokuvan realismiin on vähän kuin suhtautuminen villin lännen legendoihin. Siten pääsee juuri ja juuri eroon epäilyksestään. Ja katsoessaan elokuvan ihminen menettää kaikki epäilykset jokatapauksessa. Elokuva nimittäin vaatii lapsen uskoa.

Ainakaan tämä versio ei ole kuitenkaan onneksi mikään koiraraamattu. Eli vaikka ei olisi koiraihmisiä, niin elokuva on silti viihdyttävä. Useimmat ihmekoira elokuvat kun ovat juuri niitä koiraraamattuja.

Tiedättehän..."koska se on koira, se pystyy mihin vain. Yllättyisit mihin koirat pystyvät!"

Tämä on pikemminkin elokuva jossa eläimet pystyvät uskomattomiin asioihin.

Alan myös kääntyä kannalle että en jatkossa katso kuin brittiläisiä elokuvia. Olen aiemminkin pitänyt niistä, mutta tämä on selvä osoitus että brittiläiset osaavat tehdä tämmöiset elokuvat paremmin.

Matkaa Skotlannista Lontooseen on tehty uskottavammaksi mm. sillä että Lassie lepää välillä, plus matkustaa jäniksenä autojen katolla. Ja kohtaa tietysti matkalla mitä kummallisempia tyyppejä. 

Kuten esimerkiksi kaksikon joka erehtyy luulemaan lyhytkasvuista miestä leprikooniksi. Lassie tulee tietysti hätiin kun kaksikko yrittää ryöstää miehen.  Mitä idiootteja! Kaikkihan tietää että eihän leprikooneja ole kuin Irlannissa!

Yksi yllättävä teema on eläinten vahingoittaminen. Pahat ihmiset elokuvassa tekevät sitä. Siksi onkin helppo nauttia kun he kärsivät rangaistuksen.

Mieleenpainunein kohtaus on kohtaus jossa pieni koira menettää henkensä yrittäessään auttaa lyhytkasvuista miestä. Kohtaus on aidosti surullinen. Onneksi Lassie tulee ja näyttää mulkuille närhen munat!

Oikeasti. Katsokaa tämä elokuva. Jättäkää väliin ne mustavalkoiset  Lassie elokuvat ja jenkkiläinen roska tv-sarja. Tai lukekaa kirja minun puolestani. Minä en nimittäin ole sitä lukenut. Mutta jos se on yhtään samanlainen kuin tämä elokuva, se on aivan varmasti hyvä.

X-Men: Apocalypse

Toisinaan leffoilla on vaikutusta sarjakuvien sisältöön. X-Men: Apocalypse:stä herää lievästi vaikutelma että tämä lehti olisi syntynyt juuri sen tiimoilta. Angel, Magneto ja Psylocke keskeisessä roolissa. Leffan myötä hahmot näki aivan eri tavalla kuin yleensä, joten katson sen onnistuneeksi.

80-luku viittaukset oli myös ihan hauskoja. Nightcrawler oli kovempi kuin koskaan, ja useimmat viehättävät kohtaukset oli kuin kuvia 80-luvun X-Men sarjakuvista. Useimmat saatan jopa tietää semmoiseksi jopa tarkistamatta.

Jubileen jokainen kohtaus oli karkkia silmille. Kuin suoraan sarjakuvista. Caliban rokkasi. Hugh Jackmanin cameo oli kerrankin jostain kotoisin, koska Ase-X, jolla kuitattiin samalla X-Men Origins: Wolverine pyyhityksi pois historiasta lopullisesti.

Lähes odottamaton Dark Phoenix kohtaus oli kaunis. Pidin ratkaisusta että Dark Phoenixin tuhoava voima käännettiin näin päin. Suhteeni hahmoon on aina ollut hieman ristiriitainen. Sophie Turner oli aluksi hieman vaisu Jean Grey:nä, jopa todella ontto, mutta loppua kohti parani.

Hahmo itsessään on periaatteessa tylsä, mutta sen nuorempi versio sekä sarjakuvassa että elokuvassa on ihan viehättävä. Emma Frost on aina ollut enemmän mieleeni.

Ei sillä, Dark Phoenix saaga on X-Men sarjakuvien merkkipaaluja. Eikä vain siksi että se esitteli Emma Frostin jääkylmän luonteen, joka myöhemmin teki hänestä yhden X-Men historian kiinnostavimman hahmon. Ja koska se esitteli Kitty Pryden.

En katso tätä kuitenkaan häväistyksenä kyseistä 80-luvun klassikkoa kohtaan, vaan hyvänä noteerauksena ajalta. Leffan loppusekunneilla rääkäisin teatterissa että jatko-osa. X-Men tiimi näytti kerrankin lupaavalta.

Samoin se mitä lopputekstien jälkeen näytettiin. En malttaisi odottaa että Mister Sinister olisi pahiksena. Olkoonkin että en pitänyt sarjakuvamuodossa kovin monesta hahmosta tehdystä tarinasta. Hahmolla on vahva suhde Apocalypseen.

Elohopean jokainen kohtaus on rautaa ja syy katsoa leffa 3D:nä ja teatterissa. Huomattavasti Days of Future Pastia parempi. Paljon positiivisempi Xavier oli myös mieleeni jo First Classissä.

Magneto oli jälleen samaistuttava hahmo, ja Michael Fassbender hoiti sen täysillä. Haluaisin nähdä hänet roolissa jatkossakin. Pidin myös ajatuksesta että Magnetosta käytännössä kehittyi se hahmo mikä hän on sarjakuvissa. Xavierin ystävä jopa keskenäisistä erimielisyyksistä riippumatta. Arvostan ratkaisua joka hahmon suhteen tehtiin lopussa.

Toisaalta, ellei seuraava leffa käsittele X-Menin 90-lukua ja Inferno tarinaa, en toistaiseksi jaksa kuitenkaan liikaa innostua. Madelyne Pryor on yksi X-Menin parhaista pahiksista. Ja ainoastaan tämä ja Mister Sinister yhdessä olisivat mielenkiintoinen asetelma jatko-osalle.

Mister Sinisterin visuaalinen ilme on aika vaikuttava, mutta hahmon luonne itsessään on melko pitkästyttä. Klooneja enemmän kuin Spider-Manin Kloonisaagassa. Madelyne Pryor oli näistä kiinnostava poikkeus koska hahmo kasvoi omaksi hahmokseen.

Angelin hahmo oli erityisen hyvin tehty jopa vaikka X-Men 3:ssa hänen taustansa miljonäärinä oli lähempänä sarjakuvaa. Nuhruinen, siipirikkoinen rokkari nahkahousuissa ja kaljapullo kädessä. Tuohan ON kuin rock-kuvastosta. Rock-enkeli.

Tajunta oli pieni positiivinen yllätys. Pidin lopun ratkaisusta jossa hän pakenee paikalta jotta hahmo nähtäisiin mahdollisesti tulevaisuudessakin. Hahmo oli visuaalisesti jopa sarjakuvien versiota vaikuttavampi. Ja visuaalisesti ei viehättänyt vain tissit.

Ratkaisu Stormin suhteen oli onnistunut. On jossain määrin erikoinen ajatus laittaa Apocalypse vapauttamaan hänen mutanttivoimansa, mutta sekin on lähellä sarjakuvien ajatusta. Kuten sekin että hänet poimitaan Kairosta.

Jennifer Lawrencen Mystikko mutanttien feministisenä symbolina rokkasi. Moira Mactaggertin ja Xavierin juonikuvio oli kaunis. Tye Sheridan Scott Summersina oli hieman korni, mutta parempi kuin X-Men 1ssä ja 2:ssa. James Marsdenin parhaat kohtaukset Scott Summersina oli X-Men 3:ssa.

Kaiken kaikkiaan onnistunut leffa. Saatan sittenkin lukea yllä näkyvän uudemman X-Men lehden sisällön. Tämä on X-Menin tulevaisuus.