30 Henkilökohtaisesti Tärkeintä Supersankari Sarjakuvaromaania!

 

Sarjakuvaromaani on yksiin kansiin koottu kunnianhimoinen sarjakuva. Siinä kaikki mitä tulee tätä listaa varten tietää. Sitten asiaan.

James O'barr: The Crow

Tämä sarjakuvaromaani on itseasiassa ihan ensimmäinen sarjakuvaromaani, jonka olen koskaan lukenut. Sen viehätys ei ole kadonnut, ja palaan sen pariin yhä uudestaan ja uudestaan. Se on inspiroinut minua erityisesti tekstuaalisella kerronnallaan kirjoittamaan jopa muutaman runon itsekin. Sen goottilainen ja synkkä ilmapiiri on jotain jäljittelemättömän ainutlaatuista. Juuri tämän teoksen vuoksi halusin alunperin tehdä jonakin päivänä itsekin sarjakuvaromaanin.

James O'barrin The Crow on surullisuudessaan kaunein rakkaustarina koskaan. Tyttö raiskataan samalla kun poika ja sama tyttö tapetaan. Poika palaa enkelinä, poika tappaa häntä vastaan rikkoneista jokaisen yksi kerrallaan. The Crow on Jamesin turhautumien melankolista purkamista.

Mark Waid / Brian Augustyn: Justice League of America: Year One

Tämä sarjakuvaromaani on minulle kahdestakin syystä tärkeä. Se ensinnäkin johdatti minut Justice Leaguen ja DC sarjakuvien ymmärtämisen sydämeen, mutta samalla kappale sarjakuvasta jonka omistan, on eräältä ystävältäni, joka sittemmin poistui keskuudestamme. Jo pelkästään tämä on riittävän merkittävä syy olla ikinä myymättä tai luopumatta siitä.

Se muistuttaa siitä kuinka tämä ystävä inspiroi minua kirjoittamaan sarjakuvista itsekin. Jossain tässä kohtaa elämässäni myös aloin viimein tulemaan tulokseen, että sillä ei ole väliä kumman julkaisema sarjakuva, DC:n vai Marvelin kyseessä on, kunhan se on hyvä.

Justice Leaguen syntytarina josta on hyvä aloittaa Justice League sarjakuviin perehtyminen. Se on myös nostalginen retro-henkinen sarjakuva, joka on oodi myös vanhoille 1960-luvun Justice League sarjakuville. Se onnistuu kuitenkin tästä huolimatta tuomaan syvyyttä sen hahmoihin. Erityisesti mieleen on jäänyt Marsilainen Metsästäjä ja Vesimies, jotka molemmat saavat ihan uuttta eloa ja syvyyttä tässä sarjakuvaromaanissa.

Yksinkertaisesti paras Year One sarjakuva mitä on ikinä kirjoitettu. Lisäksi sen voi mielessään halutessaan yhdistää muuhun Mark Waidin DC sarjakuvien jatkumoon, joiden joukossa on muunmuassa Kingdom Come, jonka voi helposti ajatella eräänlaisena loppuna tälle samaiselle universumille, Waidversumille, ilman että radikaaleja ristiriitoja näkyy. Juuri jokseenkin näin supersankari sarjakuvaa pitäisikin mielestäni kirjoittaa. Esittää pidemmät yhden kirjoittajan tuotannot eräänlaisina tulkintoina kokonaisuudesta. Näin säilyy jatkumon ja yksittäisten julkaisujen kerronnan symbioosi. Kerron tämän siksi että juuri tämä teos sai minut hoksaamaaan tämän asian.

Neil Gaiman: The Books of Magic

Tämä sarjakuva toimi eräänlaisena aloituspisteenäni ja lähtölaukauksenani Gaimanin kirjoittamien sarjakuvien ja jopa kirjojen maailmaan. Teos on yhä erinomainen ja helposti lähestyttävä kokonaisuus verrattuna vaikkapa Sandmaniin, joka sisältää runsaasti DC jatkumoon ja yleisesti kirjallisuuteen ja mytologiaan liittyviä viittauksia jotka sekoittavat helposti aloittelevan Gaiman lukijan pään. Ei sillä etteikö toki tässäkin teoksessa niitä olisi, mutta lähinnä teos keskittyy kuitenkin DC:n jatkumoon, ja senkin voin helposti ohittaa vain lukemalla teoksen eräänlaisena Once and Future King henkisenä sarjakuvana, joka vain sattuu sijoitutmaan DC:n universumiin.

Jeph Loeb: Hämähäkkimies: Sininen

Väri sarjan toinen julkaisu, muiden ollessa Daredevil: Yellow, Hulk: Grey ja Captain America: White. Itseeni tämä sarjakuvaromaani teki suuremman vaikutuksen kuin Väri-trilogia elokuvat. Teoksen haikea henki on melankoliassaan tarttuvaa.

Sarjassa keskittytään kertomaan sarjakuvien hahmojen menneisyydestä tarinoita. Hämähäkkimies: Sininen on ilmestynyt suomeksi kovakantisena. Vaikeasti saatavilla, joten suosittelen englanninkielistä alkuteosta.

Ann Nocenti: Longshot

Tämä sarjakuva oli minulle tärkeä löytö, koska aloin jossain tässä kohtaa löytämään omaa ääntäni sarjakuvien parissa. Ann Nocentin tuotanto teki minuun nuorena miehenä muutenkin suuren vaikutuksen, vaikka vielä enemmän innostuinkin hänen Daredevil juoksustaan. Vaikka olenkin mies, minusta on huikean siistiä että nainenkin tekee yhdenvertaisena miesten joukossa sarjakuvia, kuten Ann Nocenti. Tai näin ainakin ajattelin nuorempana. Toki tasa-arvo on minulle yhä tärkeää, en vain lukeudu enää mihinkään feministiseen ryhmittymään. Ne eivät puhuttele minua samalla tavalla tasa-arvon edistämisessä kuin tuolloin.

Palatakseni kuitenkin itse sarjakuvaan. Sarjakuva on edelleen mielikuvituksellinen, koska se vastaa kysymykseen "Mitä jos Hannu Hanhi olisi supersankari?". Sarjakuva on siis X-Men tiimiin kuuluvan Hurjapään, Longshot, syntytarina. Hahmo oli kauan ennen Dominoa joka nähtiin Deadpool 2 elokuvassa ja X-Men sarjakuvissakin myöhemmin. Ilman Hurjapäätä ei luultavasti olisi edes Domonoa.

Sarjakuva on ihanan härön surrealistinen ja omaperäinen kokonaisuus. Juuri näin pitäisi tehdäkin syntytarina kun se tehdään niinsanotusti jälkeenpäin. Hurjapää nimittäin taisi liittyä X-Meniin jo ennen kuin tämä sarjakuva julkaistiin.

Brad Meltzer: Identity Crisis

Tämä sarjakuva osoitti minulle, että perinteisen DC universumin crossover eventit voi tehdä myös hyvin, ja kertoen jotain vähän syvempääkin hahmoista. Synkkyydessään kiehtova sarjakuva, jossa kuitenkin hyvä balanssi vakavuuden överiksi vetämisen suhdanteessa. Trilleri, joka osoittaa että niitäkin voi tehdä supersankari sarjakuvien ainekssta.

Brian Azzarello: Lex Luthor: Man of Steel

Tämän sarjakuvan sanoma puri henkilökohtaisesti minuun vahvasti. Se kertoo pohjimmiltaan Luthorin fanaattisesta luonteesta ja kuinka pitkälle fanaattinen käytös voi mennä, jos aatemaailma on tärkeämpi kuin jopa rakkauden ja välittämisen kaltaiset perusarvot. Tarinan traagisuus osoittaa etttä fanaattisuus ei ole koskaan oikea suunta elämälle. Ja juuri tätä teemaa kävin läpi elämässäni tuolloin. Kukaan meistä ei halua tai heidän ei kuulu muodostaa pakkomielteitä edes asioista joista on oikeassa. Vielä tänäkin päivänä liitän fanaatikkoihin Lex Luthorin, tämän ja muutaman myöhemmän häntä koskevan tarinan vuoksi.

Grant Morrison: All-stars Superman (suom. Teräsmies)

Kaikkien aikojen paras Teräsmies tarina. Selkeämpää Morrison tuotantoa, joka on sekä luova että yhteensopiva loppu Teräsmiehelle. Viimeinen Teräsmies tarina. Sarjakuva on sekä nostalginen retro-henkisyydessään että myöskin avaa aivan uusia maailmoja Teräsmiehestä, joka esitellään eräänlaisena renensanssimiehenä supersankarin sijaan. Juuri tämä on oikea tapa lähestyä Teräsmiestä.

Mark Waid: Kingdom Come ( suom. Valtakunta ja voima )

Massiivinen lopetustarina koko DC Universumille. Eeppinen ja suorastaan Raamatullinen. Onnistuu kertomaan myös erittäin kypsästi tarinansa ilman että lokeroi itseään poliittisesti liikaa. Samalla se on osin nostalginen Rossin retro-henkisen kuvituksen vuoksi. Osoitti, että suurella määrälläkin hahmoja pystytään tekemään hyvä supersankari sarjakuvaromaani.

Mark Millar: Kick-Ass

Ensimmäisiä supersankari tarinoita, jotka onnistuvat osoittamaan, että puhdas realismikin voi joskus toimia supersankari sarjakuvissa. Lukuisat kirjoittajat ovat lähestyneet aihetta, jossa supersankarit olisivatkin osa todellista elämää. Millar kuitenkin tekee sen hauskimmin, mustalla huumorillaan, jossa saa kyytiä sekä nörttikulttuuri että supersankari-kliseet. Teki huomattavasti suuremman vaikutuksen kuin lapsenomainen ja epärealistinen elokuvavastineensa.

Alan Moore: Watchmen ( suom. Vartijat )

Tämä sarjakuva perehdytti minut Alan Mooren tuotantoon, ja tajusin myös tämän ja The Crow:n jäljiltä, että on muitakin sarjakuvaromaaneja. Teos puhutti minua vuosia ja se oli pitkään jopa kaikkien aikejen lempi-sarjakuvani. Ainoastaan Darwyn Cooken DC: The New Frontier sarjakuva lopulta viimein ylitti sen. Kummassakin on tosin paljon samaa. Ne käsittelevät viimeisillä päivillään olevia supersankareita, jotka pohtivat jossain määrin mahdollisuuttaan vaikuttaa maailman. Tosin Watchmen tarttuu aiheeseen joppa vieläkin syvemmin. Watchmen on yhä minulle se syy miksi luen sarjakuvaromaaneja, sillä yhä useammin ja useammin etsin jotain yhtä syvää, vaikka onkin totta että usein syvyyttä löytää lähes tulkoon kaikesta. Watchmen nosti kuitenkin rimaani sarjakuvien kerronnan suhteen.

Frank Miller: Yön Ritari

Yhä ja luultavasti aina ja ikuisesti, se kaikkien aikojen paras Batman tarina, jota ei vain voi jäljitellä missään muodossa, oli se sitten elokuvat tai sarjakuvat. Tämä on oikeastaan se syy miksi tätä ei ikinä pitäisi edes yrittää kääntää näytellyksi elokuvaksi. Animaatiokäännös oli hyvä, mutta edes se ei voita alkuteosta. Edes sen osien jäljittäminen olisi järjetöntä,. Se viimeistään että Zack Snyder tekee niin Batman v. Superman elokuvassa, osoittaa että hän ei lopulta ymmärrä sarjakuvista yhtään mitään. Hän ymmärtää vain hienojen kohtausten päälle. Ja se ei riitä tekemään kunniaa tälle sarjakuvalle, jossa muutenkin kyseiset elementit olivat paljon merkittävämmässä käytössä. Niillä oli iso rooli tarinan itsensä kannalta.

Kurt Busiek: Marvels

Teos joka sai minut ymmärtämään, että vaikka en luekaan sarjakuvia jatkumon vuoksi, niin jatkumolla on merkitystä, kun kirjoitetaan joitakin suurempia tarinoita. Tämä tarina onnistuu tuomaan sekä syvyyttä, että myöskin suuruutta jopa pienempiinkin Marvel Universumin tapahtumiin, kertomalla kaiken hyvin pienen ihmisen silmistä, läpi linssin, jonka kautta hän näitä tapahtumia kuvaa. Vasta tämä teos saa ymmärtämään eismerkiksi kuinka suuri tapahtuma oli, kun Galactus ensimmäisen kerrna astui maanpäälle. Toistaiseksi teos on niin massiivisen suuri, että edes elokuvat eivät ole onnistuneet jäljittelemään tai ohittamaan sitä. Mutta kaikesta huolimatta kertoessa isoja tarinoita, Marvel elokuvien pitäisi ehdottomasti ottaa vaikutteita juuri tästä sarjakuvasta, ja sen visuaalisesta kerronnasta. Se nimittäin saa kaiken tuntumaan suurelta. Kaiken.

Brian Azarello: The Joker (suom. Jokeri )

Tämä sarjakuva on yksi keskeinen syy siihen, miksi synkempi ja realistinen Batman ei vain ole mieleeni. Tämä sarjakuva näyttää jo itsessään mitä kaikkea sillä voi tehdä. Sarjakuva on hyvä, mutta se vie kyseisen tyyppisen tarinan niin huippuunsa, että sitä ei tarvitse enää jäljitellä. Synkempi ja realistinen Batman on loppujen lopuksi melko yksiulotteinen, ja tässäkin tarinassa hahmolla on vain hyvin pieni rooli. Jokeri on sarjakuvassa pääosassa, tai pikemminkin Jokerin apuri, jonka näkökulmasta tapahtumia seurataan.

Sarjakuva on siis eräänlainen synkempi variaatio Marvels sarjakvvasta. Loppujen lopuksi realismi pelkistää Batmanin yksiulotteiseksi hahmoksi, josta voi kertoa vain yhden tarinan. Ottaen huomioon Batmanin historian, se on melko vähän. Nolanin Batman ei tee minuun vaikutusta, koska Azarello teki jo saman paljon paremmin. Myöhemmät jatko-osat kuten Batman: Damned, ovat enimmäkseen pelkkää tarpeetonta ajanhukkaa.

Alan Moore: V niin kuin Verikosto

Sarjakuva joka osoitti, että vaikka kyse on supersankari sarjakuvasta, sen ei tarvitse olla kielellisesti sitä samaa klisetykitystä mitä useimmat niistä ovat. Lisäksi siinä on monessa kohtaa jopa käytetty hyvin hillitysti sanoja, ja ajatuskuplatkin on poistettu kokonaan. Tämä luo ihan oman vakavastiotettavan ilmapiirin sarjakuvaan. Samalla se osoittaa että sarjakuvassa Shakespeare vaikutelma on mahdollista. Siinä jopa siteerataan Shakespeareä. Vaikka sarjakuvaan pohjautuva elokuva on hyvä, niin se ei voita sarjakuvan merkitystä. Tämä on Watchmenin ja The Crow:n ohella se sarjakuva joka sai minut todella huomaamaan sarjakuvaromaanin mahdollisuudet.

Jeph Loeb: Batman: Pitkä pyhäinpäivä / Teräsmies: Neljä vuodenaikaa

Kaksi sarjakuvaa jossa vuodenajoilla ja pyhäinpäivillä on iso merkitys kerronnassa ja tunnelman luomisessa. Molemmat lisäksi esittelevät tavan kertoa tarinat niin että Teräsmiehen ja Batmanin maailman erottaa toisistaan vaikka kuvittaja onkin sama. Juuri näin elokuvissakin pitäisi toimia kuvatessa Batmanin ja Teräsmiehen erilaisia maailmoja. Myöhemmin Jae Lee jatkotehosti ideaa omassa Batman/Superman juoksussaan vieden sen vielä pidemmälle. Batmanin valtakunta on synkkä ja tumma, kun taas Teräsmiehen maailma on täynnä väriä. Näin hahmot täydentävät toisiaan kuin Ying/Jang. Zach Snyder, ota oppia.

Jeff Smithin Shazam: The Monster society of evil

Sarjakuva joka on sekä nostalginen retroudessaan että myöskin kaivattu ainoa DC yhtiön aikojen onnistuminen Captain Marvelin eli Shazamin hahmon suhteen. Juuri tällä tavalla hahmoa pitäsikin kirjoittaa ja kuvittaa. Sarjakuva nimittäin ottaa tavallisuudesta poiketen vaikutteita golden age ajoilta, jolloin sarjakuvissa oli enemmän särmää ja anarkistisuutta. Ihan täysin tämä sarjakuva ei pysty ehkä tuota jäljittelemään, mutta se vie tuon silti niin pitkälle kuin moderneilla keinoilla se on mahdollista. Lisäksi sarjakuva sai minut kiinnostumaan saman kirjoittajan Luupäät sarjakuvasta, jota en uskonut koskaan lukevani.

Paul Jenkins Wolverine: Origin

Kun Wolverinen menneisyys viimein paljastettiin, se avasi kerronnalle aivan uusia ulotuvuuksia, sillä onnistuttiin jättämään sopiva aukko tapahtumille, joita tulevat kirjoittajat voisivat käsitellä. Sitä ennen kerrottiin kuitenkin viimein Wolverinen syntytarina. Ja syntytarina ei tuottanut minulle pettymystä, sillä se oli juuri niin uniikki, dramaattinen ja kuitenkin rakenteeltaan toimiva kuin voisikin odottaa. Tällä sarjakuvalla oli iso kerronnallinen merkitys. Se oli kuin Don Rosan Roope Ankan Elämä ja teot, mutta toteutettu supersankareilla, niin että kokonaisuus Wolverinen menneisyydestä viimein alkoi käymään järkeen.

Raven / Kami Garcia

Teen Titans sarjakuvista tuttu Raven on kaikkien aikojen lempi-supersankarini. Kun sitten kuulin että Ravenistä on tehty oma DC Ink sarjakuvaromaani, sekosin totaalisesti. Raven on käytännössä Wednesday Adams supervoimilla. Sarjakuva sijoittaa hänet lähemmäksi omaa maailmaamme irrallaan DC:n pidemmästä jatkumosta. Sarjakuva on lisäksi suunnattu nuorille aikuisille. Kerrankin angstisten tyttöjen kuningatar saa ansaitsemansa kohtelun sarjakuvaromaanien maailmassa. Kirjoittaja on lisäksi kirjoittanut aivan mielettömän kauniin rakkaustarinan Lumoava kirous kirjan muodossa, jolle on tehty joukko jatko-osia ja suhteellisen hyvä elokuva. Jotenkin Kami Garcialla synkkaa Ravenin hahmon kanssa niin hyvin, että tarinan lukee hetkessä.

Alan Mooren Miracleman

Tämän sarjakuvan lukeminen innosti minua Ms. Marvelin ohella pitkän tauon jälkeen palaamaan supersankari-sarjakuvien maailmaan. Tuli nimittäin tunne, että en ole vielä lukenut aivan kaikkia vanhempia supersankari sarjakuvia. Erityisesti sarjakuvasta on jäänyt mieleen sen ajatuksia herättävä loppu, jossa luodaaan lähes täydellinen utopia. Sanon lähes siksi, että kuten tarinan Neil Gaimanin kirjoittamassa jatko-osassa käy ilmi, utopia ei ole täysin täydellinen.

Tämä sarjakuva on myös jonkinlainen oodi golden agen supersankareille kuten Captain Marvel. Vaikka nykyään Miraclemanin omistaakin Marvel, ja he voivat tehdä sillä lähes mitä tahansa, niin se ei poista tämän alkuperäisen arvoa. Se on edelleen parhaimpia supersankari sarjakuvien lopetuksia. Juuri utopia on se millä supersankari sarjakuvien kuuluukin loppua, silloin kun ne loppuvat. Supersankarit ovat jumalia, ja jumalien tehtävä on säädellä meille lait.

Sarjakuva joka saa jopa The Matrix elokuvat kalpenemaan hulluudellaan. En itseasiassa yllätyisi vaikka The Matrixiin olisi otettu vaikutteita tästä teoksesta. Sen voi lisäksi lukea täysin itsenäisenä teoksena ilman mitään aiempaa jatkumoa tai jatko-osia. Täydellinen sarjakuvaromaanin ja juoksun yhdistelmä, joka on nykyisin pakattu sarjakuvaromaanimaiseen muotoon.

Mark Millarin Old Man Logan

Ehdottomasti paras Wolverine sarjakuva johon perustuu myös Logan elokuva. Vaikka elokuva ja sarjakuva ovat päällisin puolin sama, on sarjakuvaversio kuitenkin ratkaisevasti erilainen jotta sen lukeminen kannattaa. Siinä missä Wolverine Origin sarjakuva esitteli Wolverine hahmon alun, esittelee tämä sarjakuva hahmon lopun. Parhaimmat supersankari sarjakuvat ovat yleensä tosiaan ne joissa kerrotaan tarinoiden päätös, mikä viestii että niiden saagat loppuvatkin joskus. Teoksen voi lukea täysin irrallaan Wolverinen jatkumosta.

Suosittelen sekä loistavaa elokuvaa että vähintään yhtä loistavaa sarjakuvaa joka synnytti monta kopiota, plus jopa jonkinlaisen jatko-osan oman jatkuvan lehden muodossa. Mutta muistakaa jättää se jatko-osa väliin. Se on täysin tarpeeton tarinan kannalta.

Brendan McCarthyn Spider-Man: Fever

Tohtori Outo on allekijroittaneen eli minun kaikkien aikojen suosikki Marvelin laajasta hahmojen kategoriasta. Hämähäkkimies taas on vastaavasti yksi ensikosketukseni supersankari sarjakuvaan, josta myös sarjakuvien keräilyharrastukseni alkoi The Crow sarjakuvan ohella. Molemmat ovat myös yhden kaikkien aikojen parhaimpiin kuuluvan kuvittajan, Steve Ditkon luomuksia. Niillä on molemmilla oma paikkansa sydämessäni.

Tohtori Oudon ja Hämähäkkimiehen yhteiset seikkailut ovat harvinaisia, mutta erittäin toimivia. Tässä yksi erittäin hyvä esimerkki jossa on ymmärretty Steve Ditkon luomusten keskeisin juttu. Tämä surrealistinen sarjakuva tuo vahvasti mieleen Ditkon kuvituksen ja sarjakuvien yleisen ilmapiirin. Jos rakastat Ditkoa, ja tuntuu että olet jo lukenut kaiken, ja kaipaat Ditkon sarjakuvien henkeä sarjakuviin, niin lue tämä ja äkkiä! Tämä on käsky!

Gabriel Hardmanin ja Corinna Bechkon Green Lantern: Earth One

Green Lantern oli pitkään kaikkien aikojen suosikki-supersankarini, ennen kuin löysin rakkauteni Ravenin hahmoon. Näin ei toki ollut aina. Inhosin John Stewartia Justice League animaatiosarjassa, ja Hal Jordankaan ei oikein miellyttänyt. Sitten luin Geoff Johnsin Green Lantern sarjakuvat alusta loppuun, ja käsitykseni Green Lantern sarjakuvien maailmasta muuttui hieman.

Toki Hal Jordan oli edelleen tylsä hahmo, mutta Green Lanternin konsepti vain oli kovinta ikinä. Hahmo kun toimii supervoimissaan pelkän mielikuvituksen ja tahdonvoiman avulla. Guy Gardner oli pitkään suosikkini kaikista Green Lantern hahmoista. Hänessä oli särmää, Hal Jordanissa ei. Kaikki kuitenkin muuttui sillä sekunnilla kun luin Green Lantern Earrth One sarjakuvan, jossa Hal Jordanin syntytarina esitetään jälleen kerran aivan uudessa valossa. Juuri tämmöisen Hal Jordanin pitäisikin olla. En enää rakastanut vain Geoff Johnsin Green Lanterniä, vaan koko konsepti oli lempparini. Raven voi olla lempi-supersankarini, mutta Grren Lantern on kaikista jatkuvista sarjakuvalehdistä lempi-sarjakuvani.

Earth One sarjakuva-linjan paras tuotos. Sarjakuva joka onnistuu vangitsemaan sen mikä Green Lanternissä on toimivaa. Vaikka sarjakuva jääkin osin kesken, sen voi lukea itsenäisenä teoksena. Tätä kaikkea toivoisin myös Green Lantern tv-sarjalta ja elokuvilta. Enemmän särmää hahmoihin. Etenkin päähenkillöön.

Chip Zdarskyn Spider-Man: Life Story

Tarina jossa paljastuu miten olisi käynyt jos Spider-Man olisi vanhentunut sitä mukaa kun hahmolla on fiktiivisen maailman ulkopuolella ikää. Upeasti elämänkerralliseksi kirjoitettu kokonaisuus on sekä nostalginen että luova, etenkin tälläiselle kuin minä, joka muistaa suurinpiirtein koko Spider-Manin kuvitteellisen historian ulkoa. Tälläisiä sarjakuvia pitäisi tehdä enemmänkin. Erityisesti esimerkiksi Teräsmiehestä tulisi tehdä tämmöinen veriso. Inspiroiva sarjakuva.

Mark Millarin Marvel 1985

Nostalginen matka bronssi ajan supersankari sarjakuviin. Tämä sarjakuva on matka vuoteen 1985 jolloin Salatut Sodat niminen Marvel sarjakuva oli vielä tuore ja iso käsite. Vanhemmille lukijoille tarjoaa retrospektaakkelin ja nostalgiaa, kun taas nuoremmille toimii eräänlaisena ajankuvan ymmärtämisenä. Itselleni se on keskeisesti nostalgiaa, sillä päädyin lukemaan sarjakuvia ihan alunperin lapsena 1990-luvulla, joten ymmärrän täysin ajanjakson hengen. Juuri nimenomaan Salatut Sodat oli yksi niistä lapsuuteni suurimmista supersnakari sarjakuva-spektaakkeleista.

Ian Rankinin Synkkiä Enteitä ( eng. Dark Entries)

Vaikka monille tämä sarjakuva ei herätä paljoakaan, minulle se oli ensimmäinen kokonaan lukemani Constantinen hahmoon keskittyvä sarjakuva, joka sai minut viimein ymmärtämään koko hahmon viehätyksen. Vasta tuon jälkeen luin Alan Mooren Rämeen Olento juoksun, joka on edelleen kärjessä parhaimpien juoksujen listalla, ja joka alunperin myös esitteli Constantinen hahmon.

Inspector Rebus ja muista rikosromaaneista tuttu Ian Rankin kirjoitti tämän oman tulkintansa John Constantinen hahmosta, joka satiirisoi tosi-tv:tä. Siinä on siis pohjimmiltaan syvempikin sanoma, joka on hyvin yksinkertainen ja ymmärrettävä. Tosi-tv on vähintään Saatanasta tai Helvetistä.

Constantine joutuu asukkaaksi tosi-tv sarjaan liittyvään taloon, ja kaikki ei taaskaan tietenkään ole niinkuin pitää. Pieni taskukirja, joka on yhdeltä istumalta luettu mahtuu ainakin minun sydämeeni. Kuten myös Constantinen hahmo nykyään, joka on minun yksi kaikkien aikojen lempi-supersankari hahmoista.

Mark Millarin Superior

Sopivalla tavalla pönttö kunnianosoitus Christopher Reevelle ja tämän Teräsmies elokuville. Naivia lapsenomaisuutta, mutta silti erittäin kypsästi kirjoitettu. Poika tekee sopimuksen toivomusapinan kanssa joka onkin demoni, ja saa supervoimat Captain Marvelin ja Teräsmiehen tyyliin. Mutta tärkeintä ei olekaan supervoimat, vaan sydän jolla maailma pelastetaan. Todella nostalginne ja aito sarjakuva. Kesti pitkään lukea tämä, ja jouduin kerran aloittamaan alusta, mutta kun lopulta luin, onneksi tein juuri sen.

Darwyn Cooken DC: The New Frontier

Kulta-ajan ja hopea-ajan väliin 1950-luvulle sijoittuva valtava eepos on yksi kaikkien aikojen parhaimpia sarjakuvia. Korjaan sen verran puheitani että se ON kaikkien aikojen paras sarjakuva. Ei vain supersankari sarjakuva, vaan sarjakuva ylipäätään. Se muokkaa DC:n jatkumnoa suoralinjaisemmaksi, mutta samalla se on nostalgiaa ja siinä on tietynlaista herkkyttä, jonka vain Darwyn Cooke pystyi eläessään välittämään.

Sarjakuvasta tehty elokuvaversio jossa Darwyn Cooke oli mukana, on omalta osaltaan taas loistava kunnianosoitus DC:n animaatioiden historialle. Suosittelen siis lopulta molempia.

J. Michael Straczynskin The Twelve

Golden age. Kaikkien aikojen paras aikakausi sekä sarjakuvalle että supersnakareille. Timely aikojen vähemmän tunnetut supersankarit päätyvät natseja vastaan taistellessaan syväjäädytykseen ja heräävät nykyajassa keskellä modernia yhteiskuntaa. Nostalginen ihanan retro sarjakuva, joka onnistuu antamaan vastauksia Marvelin kiperämpiin ksyymyksiin koskien sen historian alkuaikojen hahmoja ajalta, jolloin Marvel oli vielä Timely Comics.