Oleellisimmat Vertigo Sarjakuvat

DC Comicsin Vertigo on julkaisulinja joka syntyi vuonna 1993 entisen kirjallisuus ja taidehistoria oppilaan Keren Bergerin ideasta. Hän oli liittynyt DC:n toimittajaksi vuonna 1979, ja 1980-luvulla hän työskenteli Wonder Womanin ja Amethyst, Princess of Gemworld sarjakvuan toimittajana. Hän rupesi palkkaamaan kirjoittajia DC:lle Brittanniasta, joiden joukossa oli Neil Gaiman, Jamie Delano, Peter Milligan ja Grant Morrison. Hän huomasi nopeasti että näiden brittiläisten kirjoittajien näkökulmat sarjakuvaan olivat tuoreita, erilaisia, provosoivia ja fiksuja verrattua moniin amerikkalaisiin sarjakuvan kirjoittajiin.

Berger toimitti muutamia Alan Mooren sarjakuvia, sekä sarjakuvia kuten Animal Man, Doom Patrol, Shade, Sandman, Hellblazer ja Swamp Thing. Joukossa oli myös mini-sarjoja kuten Kid Eternity, Black Orchid ja Book of Magic. Jokainen mainituista kuudesta jatkuvasta sarjakuvasta sisälsi merkinnän ”Suositeltu vanhemmille lukijoille” kansissaan ja fanit olivat alkaneet nimittämään niitä ”Bergerverse” sarjakuviksi johtuen niiden sofistikoituneesta tyylistä verrattuna perinteiseen DC Universumiin sijoittuvaan sarjakuvaan.

Vuonna 1992 toimittajien tapaamisessa Paul Levitz, Jenette Kahn ja Dick Giordano ohjeistivat Bergeriä tekemään kaikilla kuudella nimikkeellä jotain erilaista uuden julkaisulinjan alla, jotta sarjakuvien media kasvaisi. DC julkaisi kolme viimeistä sarjakuvaa Green Arrow, Blackhawk ja The Question ”aikuisille suunnattujen” sarjakuvien merkinnällä.

Disney ja DC sarjakuvia toimittanut Art Young oli työstänyt jo pitkään Touchmark Comics nimistä julkaisulinjaa, jonka nmi viittasi Disneyn omistamaan Touchstone Pictures tytäryhtiöön, jonka tuotanto oli aikuisemmilla suunnattuja elokuvia. Tämä oltiin kuitenkin hylätty Disneyllä vuonna 1991 ja Young oli päätynyt DC:lle, joka johti Enigma, Sebastian O, Mercy ja Shadows Fall sarjakuvien ideoihin. Nämä kaikki myöhemmin julkaistiin Vertigo nimen alla.

Vuonna 1993 lopulta Vertigo linja syntyi ja sen mukana uudet sekä vanhat sarjakuvat. Vanhoihin sarjakuviin kuuluivat Shade, Sandman, Hellblazer, Animal Man, Swamp Thing ja Doom Patrol. Ensimmäinen Vertigo logon sisältänyt sarjakuva oli Sandman spin-off Death: The High Cost of Living joka kesti kolme numeroa Gaimanin kirjoittamana. Seuraava nimike oli Milliganin kirjoittama Enigma mini-sarja. Tulevina kuukausina nähtiin myös lisäys kuuden jatkuvan sarjakuvan joukkoon Sandman: Mystery Theatre sarjakuvan muodossa. Tämä sarjakuva käsitteli alkuperäisen 1930-luvun Sandmanin seikkailuja. Kirjoittajana toimi Matt Wagner. Heti perään ilmestyi myös J.M Dematteisin kirjoittajama Mercy, Ann Nocentin Kid Eternity, Grant Morrisonin kirjoittama Sebastian O, Jerry Prosserin kirjoittama Skin Graft sekä DeMatteisin kirjoittama The Last One. Näiden ohella myös Jonah Hex sai oman uudistetun mini-sarjansa Two-Gun Mojon jonka kirjoitti Tim Truman, kuten myös Gaimanin aloittama Black Orchid, jota jatkoi Dick Foreman. Näiden ohella alkoi Peter Milliganin The Extremist, John Smithin kirjoittama Scarab sekä Sandman universumiin liittyvä puoli-crossover The Children's Crusade, jonka myötä Book of Magic sai oman jatkuvan lehtensä jota kirjoitti John Ney Rieber.

Vertigon sarjakuvat eivät usein välttämättä sijoittuneet ollenkaan DC:n perinteiseen universumiin millään tavoin, mutta alkuaikoina oli kyllä joitakin viitteitä pääosin supersankari sarjakuvissa. The Children's Crusaden heikohdon suosion vuoksi crossoverit ja muut kytkökset isompaan universumiin alkoivat nopeasti kadota. Eikä kirjoittajatkaan kokenut tätä ongelmalliseksi.

Aiemmat niinkutsutut pre-Vertigo sarjakuvat löysivät myös tiensä Vertigon uusintajulkaisuissa Vertigo nimen alle. Näistä esimerkkinä vaikkapa Alan Mooren V niinkuin Verikosto. Myös muiden julkaisulinjojen sarjakuvat jotka täyttivät kriteerit, päätyivät Vertigo nimen alle, kuten A History of Violnce ja Transmetropolitan.

Black Orchid ja Kid Eternity eivät kestäneet kuitenkaan kauan, sillä ne lakkautettiin jo 16 ja 22 numeron jälkeen. Loput kestivät pidempään, ja Hellblazer jatkui jopa 300 numeroa aina vuoteen 2013 asti, joka teki sen päähenkilöstä Constantinesta jossain määrin eräänlaisen ”markotin” Vertigolle fanien silmissä. Kun sarjakuvia kuitenkin lopetettiin, uusia tuli tilalle. Kun Sandman sarjakuva vietiin lopulta loppuun Gaimanin toimesta, niin sen tilalle tuli spin-off nimeltä The Dreaming joka käsitteli The Sandman Presents sarjan ohella Sandmanin sivuhahmoja. Gaiman itse astui syrjään lähes kokonaan kaikista näistä julkaisuista.

Yksi Vertigo historian kohokohdista monille lienee Grant Morrisonin The Invisbiles sarjakuva, joka alkoi vuonna 1994 ja päättyi vuonna 2000 ollen Preacherin, Transmetropolitanin 100 Bulletsin, Y: The Last Manin, DMZ:n, Fablesin ja Jack of Fablesin ohella pisimpään jatkuneita täysin sataprosenttisesti DC Universumiin mitenkään liittymättömistä sarjakuvista. Kaikki sarjakuvat vietiin loppuun ja niiden suosio oli kaikesta päätellen suunnaton. Pisimpään jatkuneisiin edes lievästi DC Universumiin kytköksissä olleisiin sarjakuviin kuului Hellbalzerin ohella Sandmanin spin-off Lucfer jota kirjoitti Mike Carrey.

Vuonna 2012 Karen Berger kuitenkin ilmoitti jättävänsä ei vain Vertigon, mutta myös koko DC yhtiön. Hänen tehtäviään jatkoi Shelley Bond, joka oli avustanut häntä vuodesta 1993 asti. Vuonna 2016 DC kuitenkin palkkasi Bondin tilalle James S. Richin, joka jatkoi vuoteen 2017 asti, kunnes Mark Doyle korvasi hänet. Vuonna 2018 DC päätti relaunchista, jonka myötä aloitettaisiin 11 uutta jatkuvaa sarjakuvalehteä, joiden joukossa uusi Gaimanin Sandman aiheinen projekti joka koostui neljästä eri lehdestä. Relaunch ei onnistunut kuitenkaan niin hyvin kuin DC oli kuvitellut ja Eric M. Equivelin Border Town päättyi jo neljään numeroon jopa uhkausten saattelemana. Myös Second Coming sarjakuva sai täsmälleen samaa kohtelua jo ennen julkaisuaan, mikä johti Mark Russellin päätökseen julkaista se toiselle yhtiölle. Myös kaksi muuta sarjakuvaa Safe Sex ja SFSX kaatuivat ja julkaistiin toisilla yhtiöillä.

Lopulta vuonna 2019 DC lakkautti Vertigon kokonaan uudelleen brändays syistä, lehtien päättyessä ennen tammikuuta 2020. Sittemmin Vertigon on korvannut Black Label, DC Zoom ja DC Ink julkaisulinjat joissa ikäkohderyhmä on jakutunut julkaisulinjan mukaan. DC Zoom on lapsille, DC Ink on nuorille aikuisille ja Black Label on pääosin yli 17 vuotiaille, tosin nykyisin DC Zoom ja DC ink on jo päättynyt kokonaan ja ne on korvannut DC Kids ja Black Label. DC Universumi itsessään on suositeltu yli 13 vuotta täyttäneille ja Black Label vuorostaan yli 17 vuotiaille. Välissä ollutta nuorten aikuisten ryhmää ei ole toistaiseksi kosiskeltu uudestaan. Sandman sarjakuvat jatkuivat tuon jälkeen Gaimanin johtamana The Sandman Universe julkaisulinjassa, joka sittemmin kytkettiin Black Labeliin.

Vertigon alla ehti toimia myös ainakin 7 eri pienempää julkaisulinjaa kuten Vertigo Visions, Vertigo Voices, Vertigo Vérité, V2K, Vertigo Pop!. Vertigo X ja Vertigo Crime, joista luultavammin Vertigo Crime oli se kaikkein suosituin.

Vertigon noin 25 vuotta jatkuneen toiminnan aikana ilmestyi siis hyvin paljon sarjakuvaa jokaiseen makuun. On rikosjännäreitä kuten Brian Azzarellon 100 Bullets ja John Wagnerin A History of Violence.

100 Bullets sarjakuva on koottu 13 kokoelmaan ja se kestää tasan 100 numeroa, aivan kuten nimelle sopiikin. Sarjakuvassa mies saa käsiinsä aseen ja 100 luotia, ja tilaisuuden siten päättää ihmishengistä. Sarjakuva yhdistelee noir ja pulp sarjakuvia tyylillisesti, ja on tottakai täysin Azzarellon itsensä luoma konsepti, kuten on kaikki muutkin sarjakuvat jotka tällä videolla seuraavaksi esitellään.

A History of Violence sarjakuva on ilmestynyt suomeksikin pokkari-muodossa nimellä Väkivaltainen tausta. Siitä on tehty Cronenbergin ohjaama elokuva, joka eroaa vain hiukan alkuteoksesta. Sarjakuvassa entinen gangsteri on päätynyt pikkukylään asumaan ja jäänyt niinsanotusti eläkkeelle väkivaltiasista hommistaan. Sitten hänen menneisyytensä palaakin yllättäen kummittelemaan häntä täysin uudessa elämässä. Sarjakuvan keskeisin juttu on sen nimessäkin esiintyvä väkivaltainen tausta, eli väkivalta historia, josta sympaattinen päähenkilö yrittää päästä eroon.

Vertigo sarjakuvat eivät kuitenkaan rajoitu vain rikosjännäreihin, vaan joukossa on myös kauhua ja fantasiaa joita edustavat Grant Morrisonin Joe the Barbarian, Darren Aronofskyn The Fountain, Mike Carreyn Neverwhere, Bill Willinghamin Fables, Jeff Lemiren The Nobody, Chris Robersonin iZombie, Mike Carreyn Crossing Midnight, Gilbert Hermandezin The Twilight Children ja Lauren Beukesin Survior's Club.

Joe the Barbarian on hiukan Liisa Ihmemaassa kirjoja muistuttava pykologinen fantasia-tarina, jossa Joe niminen sairastunut poika seikkailee harhoissaan lelujensa kanssa erikoisessa fantasiamaailmassa, joka asettaa kokonaisuudelle vähän kyseenalaiseksi mikä on totta ja mikä ei. Sen voi tulkita myös pienen lapsen eskapismina, mutta myös fantasia-seikkailuna.

The Fountain on vuorostaan siitä erikoinen tuotos, että sen käsikirjoittanut Aronofsky on tavallisuudesta poiketen tehnyt sekä sarjakuvan että siihen perustuvan elokuvan. Tämä on erittäin harvinainen ilmiö, mutta ei tietenkään täysin tavanomainen. Sarjakuvan ja elokuvan tarinalliset puitteet olla melko samat, mutta kaikesta huolimatta suosittelen lukemaan myös sarjakuvan mikäli elokuva on nähty, sillä se on kuvitukseltaan kirjaimellisesti maalauksellisen kaunis. Sarjakuva ja elokuva kertovat tarinan, jossa nähdään kolmelta eri aikakaudelta periaatteessa sama mies seikkailemassa hieman Haukkamies DC supersankarin tyyliin, mutta ilman supervoimia. On lukijan/katsojan tulkinnan varassa, että onko miehen eri aikakausien vastineet täysin sama henkilö tai onko kyseessä hänen esi-isänsä. Tarina on jokatapauksessa kaunis rakkaustarina molemmissa muodoissaan.

Mike Carreyn kirjoittama Neverwhere sitä vastoin perustuu Neil Gaimanin kirjaan. Tarinassa päähenkilö päätyy maanalaiseen Lontooseen täynää eriskummallisia tapoja, jossa on hieman samaa henkeä kuin Liisa Ihmemaassa kirjoissa. Fabryn kuvitus on ihanan vinksahtanut, ja sopii täydellisesti sarjakuvaan.

Fables sarjakuva on yli 20 kokoelmaa ja lukuisia spin-offeja kestävä erittäin pitkä lukuhanke, jota edes minä en ole vielä lukenut loppuun. Sarjakuva käsittelee saduista tuttuja hahmoja aikuisempaan tyyliin ladattuna maailmassa, jossa satuhahmot on karkoitettu heidän kotimaastaan, jossa on lukuisia eri valtakuntia.

Ensimmäinen osa on esimerkiksi murhamysteeri jossa pääosassa on Iso Paha Susi on rikosetsivä joka tutkii Lumikin siskon mahdollista kuolemaa. Epäiltyjen joukossa on esimerkiksi Jaakko Jaakko ja Pavunvarsi sadusta. Ilmeisesti jokainen osa on hieman erilainen, mutta sarjakuvassa on silti paljon aikuista otetta ja väkivaltaa. Sarjakuva inspiroi osin kaksi tunnettua tv-sarjaakin, jotka molemmat ovat hyvin samankaltaisia. Näiden nimet ovat Once Upon A Time ja Grimm

Jeff Lemiren The Nobody on ilmeisesti hänen uransa alkuajoilla tehty sarjakuva, joka kertoo Näkymätön mies kirjan ja elokuvan tyyppiisestä miehestä, joka kärsii yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta yhteiskunnassa.

Chris Robersonin iZombie taas on tv-sarjana kenties monille tuttu, mutta suosittelen silti vahvasti sarjakuvaa, koska se on huomattavasti parempi. Käytännössä sitä voisi luonnehtia muodossa jos Andy Warhol tekisi popart tyyppisen fantasia/kauhu-sarjakuvan. Eli todella uniikki kokonaisuus erityisesti kuvittajansa Allredin vuoksi.

Mike Carreyn Crossing Midnight on vuorostaan hyvin japanilais-henkinen sarjakuva, jossa tapahtuu yhtä sun toista jo ensimmäisessä numerossa. On toisia maailmoja ja niistä karanneita samurai-sotureita, joiden kanssa vanhemmat tekevät omituisen sopimuksen vahingossa suojelemisesta. Hauska ja hyvin omaperäinen sarjakuva, joka päättyi vain kolmen kokoelman jälkeen.

Gilbert Hermandezin The Twilight Children on Darwyn Cooken kanssa tehty erittäin lyhytkestoinen, mutta sympaattinen fantasiamysteeri oudosta mötikästä, joka ilmestyy pikkukylän rannalle, ja joka saa kaikki tavalla tai toisella sekaisin.

Lauren Beukesin Survior's Club.on kauhusarjakvua, jossa ilmeisesti kaikki kauhuelokuvien hirviöt ja vastaavat ovat todellisia. Tämä oli yksi viimeisistä ikinä tehdyistä Vertigo sarjakuvista, ja siitä oli työnalla elokuva, joka ilmeisesti ei tule koskaan ilmestymään.

Sci-fi genren tuotoksia edustavat sitä vastoin Jeff Lemiren Sweet Tooth, Brian K. Vaughanin Y: The Last Man, Grant Morrisonin We3, Grant Morrisonin The Filth ja Grant Morrisonin The Invisibles.

Sweet Tooth on klassikko, josta on tehty tv-sarja, mutta sarjakuva on vielä tv-sarjaakin omaperäisempää kamaa. Periaatteessa sitä voisi kuvata muodossa ”Mad Max kohtaa Bambin” kuten Lemire itse on sitä kuvannut. Siinä nuori hirvisarvinen poika metsässä huomaa uskovaisen isänsä kuolleen ja lähtee tynnyrissä henkisesti kasvamisen jälkeen maailmalle, jossa kohtaa Clint Eastwoodilta hiukan näyttävän asemiehen, ja selviää, että ympärövä maalma on muuttunut dystopiaksi. Pohjoisesta löytyy mahdollisesti ratkaisu kaikkiin mysteereihin. Matka pohjoiseen voi alkaa. Hyvin Ditkomainen kuvitus.

Brian K. Vaughanin Y: The Last Man taas on dystopia-sarjakuva, jossa päähenkilömme herää maailmasta, jossa kaikki miehet häntä itseään lukuunottamatta on kuollut, ja ainoastaan naiset elävät.

Grant Morrisonin We3 kertoo vuorostaan eläinkokeiden alla olleesta kolmesta eläimestä, joista on tehty puoliksi koneita, ja he pääsevät vapaaksi ja yrittävät paeta pidemmällekin. Saman tekijän The Filth sarjakuva taas kertoo vanhuksesta josta värvätään agentti, ja The Invisbiles taas vuorostaan on Morrisonin hyvin omalaatuinen, mutta syystä suosittu sci-fi konsepti, josta jopa Matrix elokuvat ottivat vaikutteita.

Satiiri ja yhteiskuntakritiikki luokkaan voisi laittaa Sean Murhyn Punk Rock Jesus, Grant Morrisonin Kill Your Boyfriend, Garth Ennisin Preacher, Howard Chaykinin Bite Club, Peter Kuperin The System ja Simon Oliverin The Exterminators sarjakuvat.

Punk Rock Jesus on Murphyn läpimurto sarjakuvaromaani, jossa Jeesus onkin 1970-lvuulle syntynyt punkkari. Kill Your Boyfriend taas on lyhyempi mustaa huumoria sisältävä satiirinen juttu, jossa teinityttö päättää palkata toisen teinin murhaamaan poikaystävänsä. The System taas on MAD lehdistä tutun Spy vs. Spy sarjakuvan piirtäjän sarjakuvaromaani, jossa näytetään mykkäsarjakuvan muodossa yhteiskuntakriittiseen sävyyn mikä yhteiskunnan ”systeemissä” on vikana.

Sarjakuva on yksi kaikkien aikojen parhaimpia hyvin visuaalisia sarjakuvia. The Exterminators kertoo taas hyvin inhorealistiseen ja jopa visuaalisesti tarkoituksellisen epämiellyttävään tyyliin tuholaistorjujien arjesta. Howard Chaykinin Bite Club vuorostaan kertoo vampyyri-mafiasta, jonka suvun pää kuolee, ja testamentti johtaa odottamatomiin käänteisiin. Sarjakuvassa käsitellään maahanmuutto-politiikkaa vampyyrejä vertauskuvallisesti käyttäen. Vampyyri-sarjakuvien Scarface.

Garth Ennisin Preacher on satiiristinen sarjakuvien suurimpia klassikoita. Siinä pappi saa haltuunsa enkelin ja demonin parituksesta syntyneen genesis nimisen entiteetin sisäänsä, joka tuottaa hänelle kyvyn pelkällä sanalla määrätä kenet tahansa tekemään juuri mitä hän haluaa tai käskee. Kun mukaan vielä tuppautuu vanha ex-tyttöystävä ja irlantilainen spurgu vampyyri, on soppa jo valmiiksi keitetty. Koska pappi on kunnon mies, päättää hän lähteä kaksikon kanssa etsimään Juamalan käsiinsä, ja palauttaa tämän suuren voiman. Matkalla he kohtaavat vaikka minkälaisia friikkejä ja pahuutta ja korruptiota perässään suurinpiirtein koko maapallo, ja siinä koituu Ennisin kirjoitettavaksi paljon uskonnollista satiiria. Sarjakuvasta on tehty tv-sarja, mutta tuo ei saavuta aivan sarjakuvan tasoa ja ottaa itsensä aivan liian vakavasti.

Vaikka itse en ole sota genren suurimpia kuluttajia, niin Brian K. Vaughanin Pride of Bagdad kuuluu ehdottomasti mielestäni jokaiseen yleissivistyksen määritelmään. Se kertoo tositarinan leijonista sodan keskellä kun he pakenevat eläintarhasta. Surullinen tapaus ei pääty hyvin.

Vertigo sarjakuvien mittajavaan joukkoon kuuluu myös Joshua Dysartin Neil Young's Greendale joka on eräänlainen Neil Youngin musiikilliseen tuotokseen perustuva lievässti supersankari genreä hipova sarjakuva. Supersankari genren tuotoksiin kuuluu myös Grant Morrisonin Seaguy joka on hänen omien sanojensa mukaan hänen Watchmen.

Morrisonin tyyliin kuuluu toisinaan tietty surrealistinen sävy. Samaa edustaa myös fantasian ja surrealsimin rajoissa pyörivä Peter Milliganin Enigma. Vastaavasti Mike Carreyn The Unwritten sarjakuva on eräänlaista meta-fantasiaa, jossa Harry Potter henkisten kirjojen kirjoittajan poika saakin kuulla yllättäen olevansa isänsä kirjoittamien kirjojen aikuiseksi kasvanut päähenkilö, jota paha hirviömäinen Voldemortttia muistutava olento yrittää yhtäkkiä tappaa. Todellisuuden raja hämärtyy ja pian edes päähenkilö itse ei tiedä missä mennään.

Muita meta sarjakuvia edustaa Warren Ellisin Transmetropolitan joka yhdistelee pääosin dystopiaa ja toimintaa ja kertoo toimittajasta, jonka sopimus yksin elosta vuorilla työympäristönä raukeaa, ja hän päätyy takaisin ulkomaailmaan. Moni kuitenkin haluaa ilmeisesti hänen henkensä.

Jos toiminnallinen sarjakuva ei enää maistu, niin Vertigolla on myös tarjota Teräsmiehen uudistamisesta kertova elämäkerrallinen sarjakuva It's a Bird... jonka on kirjoittanut Steven T. Seagle. Muistokirjoittajan arjesta taas kertoo mainio piece of life tyyppinen Fabio Moonin Daytripper.