Blackface visuaalisissa medioissa

”Se on vallan ja kontrolin vakuutus.” totesi etnisyyttä tutkinut amerikkalainen professori David Leonard blackface ilmiöstä. ”Sen avulla mahdollistetaan yhteiskunnalle mahdollisuus nähdä afrikan-amerikkalaiset epäihmisinä. Sen tehtävä on ratioinalisoida väkivaltaa ja Jim Crow henkinen syrjintä.” jatkaa Leonard.

Tarkkaa hetkeä jolloin blackface syntyi ei tiedetä, mutta sen juuret johtavat vuosisatojen taakse eurooppalaiseen teatterikulttuuriin. Tunnetuimpia esityksiä joissa sitä on käytetty, on Shakespearen Othello näytelmä jo keski-ajalla. Tuolloin valkoiset näyttelijät värjäsivät kasvonsa mustaksi, ja esittivät maureja, afrikkalaisia ja jopa turkkilaisia. Oikeastaan ainoa säilynyt piirros Shakespearen alkuperäisestä esityksestä on piirros joka esittää Aaron nimistä mauri hahmoa, mustaa pahista, jonka syntytarinaa ei tarkenneta. Piirroksen on tehnyt englantilainen kirjoittaja Henry Peacham. Varmasti tiedetään, että ainakin 50 vastaavaa näytelmää on tehty vuosien 1579 ja 1642 välilllä. Renesanssi-ajan teattereissa ei sitten paljon muuta ollutkaan.

Myöhemmin 1700-luvulla se rantatui Amerikkaan kun eurooppalaiset maahanmuuttajat esittivät sitä koillis-Amerikassa. Thomas Darthmouth Rice nimisen new yorkilaisen näyttelijän sanotaan kuitenkin olevan mustalla maalattujen laulaja kiertueiden eli minstreli-esitysten isä. Hän matkusti etelään ja tarkkaili matkoillaan mustia orjia, ja kehitti ensimmäisen ”mustan” lavahahmon nimeltään Jim Crow vuonna 1830.

Toinen teoria kuitenkin viittaisi että blackface on siirtynyt minstereli esityksiin Morris-tanssin kautta. Morris-tanssi on lyhyesti selitettynä englantilainen kansantanssi-traditio, joka perustuu rytmiseen askelukseen ja ryhmäkoreografiaan. Morris-tanssia tanssivat käyttävät esineitä kuten keppejä, kelloja, miekkoja ja jopa nenäliinoja osana koreografiaa. Jopa sana morris viittaa sanaan morys, joka on moorish sanan variaatio, jolla viitataan siis Marokkoon. Saksasta on löydetty veistoshahmoja vuodelta 1480, Mönchenistä joissa näkyy Morris-tanssijoiden joukossa yksi jolla on afrikkalaisen mustan miehen piirteitä.

Myöhemmät todisteet Ranskasta kattavat lainauksen Thoinot Arbeau:lta vuodelta 1580, jossa hän vapaasti käännettynä sanoo: ”Muodikkaassa yhteiskunnassa kun olin nuori, pieni poika, hänen kasvonsa oli maalattu mustaksi ja hänen otsassaan oli valkoinen tai keltainen nenäliina, joka tuli näkyviin illallisen jälkeen. Hänellä oli leggingsit jotka oli täynnä pieniä kelloja ja hän esitti Morris-tanssia.”

Tosin linkki Morris-tanssin esittämisestä sekä Ranskassa että Englannissa tuolta ajalta on epäselvä. Henry VII on saattanut tuoda Morris-tanssin Ranskassa, ja tuota on esitetty hänen hovissaan Englannissa jälkeenpäin.

Yksi teoria taas viittaa että blackface traditio olisi peräisin marokkolaiselta kuninkaalta ja hänen alamaisiltaan jotka ovat esittäneet sitä vuonna 1688 tienatakseen 10 shillingiä korkeimmillaan per esitys. Todisteita 1700-luvulla morris tanssin yhteyteen blackface traditioon viittaa myös Betley Window yhtiön valmistama ikkuna Betley hallissa, vuodelta 1621 Staffordshire:ssa, jossa esiintyi morris-tanssijoita sekä tämän omistajan George Toiletin kuvaus, jossa hän kuvaa ikkunassa olleesn mustat kasvot yhdellä morris-tanssijalla.

Galiop vuonna 1934 kuitenkin kyseenalaistaa marokkolaisten yhteyden siteeraten Doucea ja Cecil Sharpia joiden mielestä englantilainen tanssi oli erilainen kuin eurrooppalaiset vastineet, jotta sen voisi yhteyttää marokkolaisiin syntyperiin. Sharp taas itse on vaihtanut mieltään joskus 1906 nähtyään englantilaisen tanssin franco-espanjalaisilla rajoilla ja vuonna 1912 todettuaan sen olevan yleis-eurooppalainen tanssi johon on liitetty marokkolaisia vaikutteita. Hän on myös todennut että sanan morris yhteys johtui varhaisista traditioista, ei siitä että tanssijat esittäisivät marokkolaisia. Hän myös erottelee espanjalaiset ja portugalilaiset tanssit englantilaisesta sillä että niihin sisältyi erilaisia rituaaleja, taistelu-koreografioita, musiikkia, miekkoja ja nenäliinoja. Galiop menee jopa niinkin pitkälle, että kysyy onko taisteluiden yhteys kytkeytynyt talveen ja kesään, jotka kuvainnollisesti taistelevat keskenään. Sana moor nimittäin viittaa myös pakanallisuuteen ja morris tanssi siis täten tarkoittaisi alunperin pakana tanssia Portugalissa ja baskimaassa. Jopa mustat kasvot ja kellot viittaavat pakanallisuuteen. Tämä näkemys on nykyään se kaikkein suosituin.

Vuoteen 1870 mennessä blackface ilmiönä ei kuitenkaan rajoittunut vain valkoisiin miehiin jotka esittivät mustia miehiä, vaan myös tunnettuja mustia miehiä, jotka esittivät mustia miehiä mustiksi maalattujen kasvojen kera oli, ja niistä kuuluisimpiin kuului Ernest Hogan, Bert Williams, George Walker, Bob Cole ja Billy Johnson. On jopa mahdollista että amerikkalaiseen rap-kulttuuriin kuuluva tummaihoisten toisiinsa kohdistama stand-up henkinen nimittely neekereiksi tai muuten toistensa solvaaminen saattaa hyvinkin olla peräisin juurikin näistä mustien miesten esittämien mustien miesten minstrel show:n stand-up rutiineista. Minstrel show oli kokonaisuudessaan show johon kuului niin mustia herjaavaa musiikkia, stand-uppia kuin myös lava-sketsejä. Tässä mielessä emme välttämättä ole kehittyneet kovinkaan pitkälle. Jotkut tummaihoiset rap-artistit, stand-up koomikot ja jopa näyttelijät tienaavat yhä herjaamalla mustia ihmisiä. Ironista kyllä, lopulta minstrel show johti myös mustien tasa-arvoisempaan kohteluun Two Real Coons nimisen vähän tavallista älykkäämmän show:n myötä. Lopulta mustat pääsivät esiintymään jopa broadwayll In Dahomey nimisen musikaalin myötä.

Valkoisiin kuuluisiin blackfaceä käyttäneisiin näyttelijöihin kuului toki myös iso joukko tunnettuja nimiä kuten Judy Garland, Fred Astaire, Shirley Temple ja ehkä kaikkein tunnetuimpana Bing Crosby.

Näkyvimmät pysyvät jäänteet vuosikymmenten rasismin lisäksi minstrel show:sta ovat vitsi ”Miksi kana ylitti tien? -Päästäkseen tien toiselle puolelle.” jonka kaltaisia esitettiin paljon minstrel show:ssa. Niiden oli tarkoitus näyttää mustat tyhmemmässä valossa kertomalla heille valkoisille ”itsestäänselvä” tieto, kuten se että miksi kana ylitti tien. Vitsi halveerasi siis mustien älykkyytä.

Toinen jäänne on ehdottomasti Camptown Races niminen äärimmäisen raivostuttava korvamato musiikkikappale jota on esitetty lukemattomia kertoja eri elokuvissa ja medioissa.

”Camptown ladies sing dis song, Doo-dah! doo-dah!
Camptown race-track five miles long, Oh, doo-dah day!
I come down dah with my hat caved in, Doo-dah! doo-dah!
I go back home with a pocketful of tin, Oh, doo-dah day!

Goin' to run all night,
Goin' to run all day!
I'll bet my money on de bob-tail nag,
Somebody bet on the bay.”

Kappale on jäänyt elämään Merrie Melodies ja Looney Tunes animaatioissa Kukko Koppavan kappaleena, jota hän hoilottaa tehdessään jotakin, varioiden sanoituksia tekemisen mukaan.

Elokuvien saralla blackface meikkauksen historia on yhtälailla pitkä. Vuoden 1915 elokuvassa The Birth of a Nation esiintyi useita näyttelijöitä käyttäen blackface meikkejä. Yksi elokuvan tähdistä, Walter Long, jopa listataan lopputeksteissä luopio neekeriksi. Elokuvan historiallista häpeää jollain tavalla korostaa se, että se on ensimmäinen koskaan Valkoisessa Talossa esitetty elokuva.

Vuonna 1927 ilmestyneessä The Jazz Singer elokuvassa päätähti Al Jolson esiintyy koko elokuvan ajan blackface meikeissä. Elokuva mahdollisti kuitenkin oikeiden tummaihoisten näyttelijöiden mahdollisuudet esiintyä elokuvissa tulevaisuudessa. Ironista kyllä, tummaihoisten vanhin sanomalehti The Amsterdam News jopa kehui Jolsonia kertoen tummien olevan ylpeitä tästä suorituksesta.

Blackface oli niin normalisoitunut vielä vuonna 1938 että Judy Garland haki roolia blackface meikit kasvoillaan Everybody Sing musikaalielokuvaa varten. Vain kaksi vuotta aiemmin Fred Astaire oli tehnyt nykyisessä valossa kyseenalaisen blackface tribuutin mustalle Bill Robinson nimiselle tanssijalle elokuvassa Swing Time.

Arvostettu kirjallisuusklassikko Othello on käännetty kaksi kertaa elokuvamuotoon, joista toisella kerralla käytettiin tummaihoisen näyttelijän sijaan blackface meikkiä. Orson Welles oli omalla tavallaan osallinen kierteen katkaisuun. Laurence Oliver ei tätä myöhemmässä versiossaan kuitenkaan huomioinut.

Myös Suomessa on elokuvamaailmassa sotkettu blackface meikkiä naamaan elokuvaa varten. Pekka Puupää sarjakuviin perustuvien elokuvien sarjan viimeisessä osassa, Pekka ja Pätkä Neekereinä esiintyy päähenkilö kaksikko kyseisissä meikeissä vuonna 1960. Elokuvassa korkeasti älykäs tietokone kertoo rasistiseen sävyyn että neekerin ammatti voisi olla sopiva Pekalle ja Pätkälle, jotka useimmissa sarjan elokuvissa häkevat töitä. Värjättyään kasvonsa mustaksi ja valehdeltuaan olevansa Amerikasta tai Afrikasta, he menevät yökerholle esiintymään viihdyttäjinä, jotka kaiken lisäksi loukkaavat omituisella siansaksallaan varmaan kaikkia englantia puhuvia maita, mutta toki myös tummaihoisia. Sittemmin Yle on ainakin vuodesta 2016 eteenpäin epäröinyt esittää elokuvaa, joka on kaikesta huolimatta esitetty sarjan jatkona, ja herättänyt aina saman keskustelun esittämisen tarpeellisuudesta. Jopa elokuvan sensuroinnista on puhuttu. Joillekin riittäisi jo pelkkä elokuvan nimen muuttaminen, jotta se ei toisi suomalaisille häpeää. Ilmiössä on omat vaikeutensa, ja helpoin tie voisi olla sen esittämättä jättäminen tv:ssä, joka ei silti poistaisi sen saatavuutta dvd-muodossa.

Edes animaatiossa blackface ilmiönä ei ole vieras. Erityisesti vuosien 1930 ja 1950 välissä Warner, Disney, MGM ja monet muut studiot tuottivat tuhansia lyhytanimaatioita, joissa esiintyi myös rasistisia stereotyyppejä. Tällä animaation kultakaudella esitetyt lyhyt-animaatiot esitettiin usein vielä näkyvästi elokuvateattereissa ennen itse kokoillan elokuvaa. Samaiset lyhytelokuvat siirtyivät myös myöhemmin tv-esityksiin. Modernille katsojakunnalle nämä ovat luonnollisesti tuottaneet hämmennyksen tunnetta.

Sittemmin kun Warnerin lyhytelokuvat siirtyivät United Artists yhtiölle vuonna 1968, on ongelmaa ratkaistu luomalla pahamaineinen ”Sensuroidut 11” lista tuomaan jonkinlaista osviittaa siitä mitä mediassa on sopivaa esittää ja mitä ei. Lista koostuu siis 11 merkittävästä esimerkki lyhytanimaatiosta, jotka sisältävät kukin eri tapoja rikkoa tätä etikettiä. Nämä 11 niinsanottua tienviittaa eivät ole kuitenkaan jääneet ainoiksi esimerkeiksi sensuroiduista tai esittämättä jätetyistä lyhytelokuvista. Erityisesti lasten vanhemmat, mainostajat, kanavapäälliköt ja muut tahot ovat esittäneet toiveita tai jopa vaatimuksia sensuurista. Tämän vuoksi jopa moni klassinen animaatiopätkä on jopa kadonnut iäksi.

Luonnollisesti konfliktia aiheuttaa myös studiot, jotka suhtautuvat suojelevasti klassisiin hahmoihinsa. Vuonna 2000 Spike Lee teki Bamboozled nimisen elokuvan jossa käsitellään tummaihoisten stereotyyppien esittämistä Hollywoodissa. Studio kielsi häntä kuitenkin esittämästä Väiski Vemmelsäären hahmoa blackface kasvoilla Any Bonds Today animaatiossa, joka olisi siis liitetty Bamboozled elokuvaan esimerkkinä.

Seuraavana vuonna kesällä Cartoon Network kanava esitti June Bugs nimellä markkinoitua Väiski Vemmelsääri animaatioiden maratoonia, jossa aiottiin esittää jokainen Väiski lyhytelokuva. Warner ja United Artits kuitenkin astuivat kanavan puheille esittäen vaatimuksena mitä pätkiä ei saanut näyttää.

Vaikka kokoillan animaatioelokuvissa blakface onkin harvinaisempi ilmiö, ei tuokaan ole ollut mikään mahdottomuus. Disney Fantasia animaatioelokuvassa esiintyi jopa blackface tyyliin piirretty kentauri, joka sittemmin on poistettu 1960-luvulta eteenpäin esitetyistä uusista tallenteista elokuvasta.

Kuten teatteri-taiteella, lastenkirjallisuudella, animaatiolla ja live-action elokuvalla, myös sarjakuvalla on surullisen pitkä historia blackface ilmiön parissa. Kuten animaatiolla, sillä luonnollisesti ei ole meikin kanssa mitään tekemistä niin kuin live-action elokuvalla ja teatteri-taiteella. Tässä täytyy muistaa, että piirretty blackface on siitä huolimatta osa visuaalista taidetta, ja asian voi ajatella myös niin, että ehkä juuri teatteri-taide synnytti myös sarjakuviin, animaatioon ja lastenkirjallisuuteen saman visuaalisen keinon näyttää tummaihoiset ihmiset. Blackface on kuitenkin muutakin kuin meikkiä. Se on visuaalinen stereotypia, ja tiettyyn viitekehykseen kuuluvan ryhmän pilkkaamiseen tai vähättelyyn pääosin tähtäävä kuvamaailma. Vaikka aiemmista ja tulevista esimerkeistä osa olisikin tarkoitusperiltään viattomia, on niiden tuottama vaikutus kaikesta huolimatta sama. Tämmöisen taiteen tuottaminen nykyään on ymmärrettävästi loukkaavaa ja jopa jossain määrin haitallistakin.

Varhaisimmat blackfacet nähtiin sarjakuvien historiassa jo aikakaudella, jolloin sarjakuvat vasta hakivat muotoaan. The Darktown Comics niminen pilakuvien sarjalla oli iso vaikutus sarjakuvienkin tulevaan kuvamaailmaan. Pilakuva sarjassa kuvattiin tummaihoisten täyttämä kaupunki, joka edusti niinkutsuttua amerikkalaista painjaista. Darktown Comicsia edelsi Sl Eytingen Blackville niminen Harper's Weekly sanomalehdessä esitettyihin piirroksiin. Currier ja Ivesin lehden lukijoina oli pääosin keskiluokkaisen amerikkalaisen arvomaailman omaava lukijakunta 1870-luvulla. Keräilijä Harry Peters on jopa kertonut tämän kertovan paljon ajan kansallisesta mausta, mielipiteistä ja asenteista. Ne saattavat kertoa jossain määrin kaiken oleellisen 1800-luvun ilmapiiristä ennakkoluuloineen ja moraalisine aatteineen, ilmaisee Albert Baragwanath vuorostaan.

Näiden kahden asiantuntijan mukaan pilapiirroksia tehtiin jopa 500 Currierin ja Ivesin toimesta, ja niistä noin 100-200 käsittää tummaihoisten elämää. Kaikissa näissä stripeissä tai kuvissa on kuitenkin yksi selkeä sanoma, jolla yritetään saada tummaihoinen ihminen näyttämään hölmöltä ja kykenemättömältä perusteelliseen simppeliinkään yhteiskunnalliseen rakenteeseen tuottamatta typeryyttä tai jopa väkivaltaa.

Ikävä kyllä näitä pilakuvia käytettiin jopa argumentteina poliittisessa kulttuuri sodassa tummaihoisia vastaan, aina kun puhuttiin heidän oikeuksistaan ja asemastaan amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Muutama näistä kuvista on sittemmin siirretty museoon, ja niitä löytyy pääosin enää keräilijöiltä. Kuvien tekeminen lopetettiin vasta noin 1890-luvulla. Niiden piirtäjinä toimi pääosin John Cameron ja Thomas Worth jotka seurasivat osin käskyjä ja poliittista ilmapiiriä.

Nyt kun jokseenkin tiedämme mistä lähteistä blackface on rantautunut sarjakuviin, lienee myös paikallaan tarkastella hieman tummaihoisten hahmojen esittämisen historiaa sarjakuvissa.

Richard F. Outcault joka tunnetaan The Yellow Kid hahmosta, joka oli yksi ensimmäisistä amerikkalaisista sarjakuvahahmoista strippisarjakuvien sivuilla, tuli luoneeksi vahingossa historian ensimmäisen tummaihoisen sarjakuvahahmon, joka tunnettiin nimellä Pore Lil Mose, jonka hän loi jopa ennen mainittua The Yellow Kid hahmoa. Hahmo on kuitenkin ensimmäisenä mustana hahmona syystäkin unohdettu useimmista maininnoista, kun puhutaan ensimmäisistä mustista sarjakuvahahmoista. Omaa historiaansa häpeävä Amerikka kun haluaa selvästi unohtaa ennen 1960-luvun Black Panther supersankaria edeltävän ajan, jolloin tummaihoiset esitettiin sarjakuvissa vain ja ainoastaan blackface kasvoisena. Pore Lil Mose on kuitenkin kylmäävää totuutta huutava kuva.

Esikuvana tosin se on siitä huono, että se on pikkupoika, joka monien muiden Pikku Lulun ja Little Jimmyn kaltaisten esikuviensa tapaan joutui hyväsydämisyydestään huolimatta jatkuvasti vaikeuksiin. Huolimatta siis huonosta esitystavasta, oli Pore Lil Mose oikeastaan melko harmiton hahmo luonteensa puolesta ja tarkastellessa sitä rasismin linssin läpi. Toisin kuin Darktown Comics pilakuvissa, 1900-luvulla luodun Pore Lil Mosen taustalla ei ollut ilkeämielisyyttä. Kyse oli ihka aidosti siitä, ettei tummaihoisia vielä osattu tai ymmärretty piirtää standardeilla, joissa ne voisi tunnistaa tummaihoiseksi, ilman tahatonta rasismia. Kasvojen piirteitä on hankalampi piirtää kuin luulisi.

Toisaalta, lieneekin ehkä jossain määrin surullisempaa, että näillä visuaalisilla keinoilla toteutettu syrjityn vähemmistön hahmo jäi syrjään myös kaupallisesti, sillä älykäs ja sydämellinen tummaihoinen blackface hahmo olisi suosion saavuttaessa voinut myös jättää väliin monet seuraajansa jotka olivat huomattavasti pahempia.

Vuonna 1941 Marvel, tuo edelläkävijä, toi sarjakuviin ensimmäisenä tummaihoisen sivuhahmon, joka sittemmin on toki lähes unohtunut. Young Allies sarjakuvan kesäsisessä ensimmäisessä numerossa Bucky Barnesin perustamassa teineistä sidekickeista koostuvassa tiimissä esiintyi Washinghton Carver Jones joka paremmin tunnetaan yhä edelleen nimellä Whitewash Jones, jonka koko lempinimikin huutaa rasismia. Whitewash Jones oli kuin suoraan teatterialalta poimittu blackface kasvoinen hahmo, joka oli vielä tyhmä kuin saapas. Hahmo muistutti enemmän apinaa kuin ihmistä. Vuosia myöhemmin Marvel kuittasi koko Young Allies lehden pelkkänä propagandana Marvel Universumin maailmassa. Näin ollen Whitewash Jonesia ei siis teknisesti koskaan tapahtunut.

Whitewash Jones ei suinkaan jäänyt viimeiseksi, vaan voisi sanoa toimineen tahattomasti jopa esikuvana tuleville kahdelle hahmolle. Steamboat niminen hahmo esiintyi Captain Marvel tarinoiden sivuilla vuonna 1942 jo toisessa America's Greatest Comics lehden numerossa. Sen lisäksi että Steamboat oli kirjaimellisesti supersankari Captain Marvelin orja, hahmon puhetyyli ja ulkomuoto viesti tahatonta rasismia. Steamboatin hahmoa kiinnostavampi on oikeastaan syy miksi hahmo lopulta poistettiin sarjakuvan sivuilta. Kouluikäiset 11 000 lasta lähettivät tuolloin Captain Marvel hahmon omistaneelle Fawcett yhtiölle anomuksen, jossa protestoivat hahmon käyttöä vedoten päätoimittajaa poistamaan Steamboat Captain Marvel seikkailuista rasismin vuoksi. Päätoimittaja Will Lieberson suostui koska oli aikeissa jokatapauksessa hankkiutua eroon kummajaiseksi muodostuneesta hahmosta. Tai niin hän ainakin itse sanoi useimmissa myöhemmissä haastatteluissa.

Toinen Whitewash Jonesin seuraaja oli jopa edellistä ja Whitewash Jonesia tunnetumpi esimerkki. Ebony White hahmoa usein käytetään vielä tänäkin päivänä esimerkkinä mustien stereotyyppisestä esittämisestä sarjakuvien sivuilla. Kuten Whitewash Jones, myös Ebonyn kokonimi viittaa rodulliseen vitsiin. Kuten aiemmat, on myös Ebony tietenkin blackface henkinen kuvajainen tummaihoisesta miehestä. Sen lisäksi että Ebony on kuvattu näin, hän on myös lyhytkokoinen, ja lojaali The Spirit nimisen supersankarin assistentti. Toki aiheen historian kannalta edistyksellistä on, että hahmoa kohdellaan The Spirit sarjakuvien maailmassa lähestulkoon tasavertaisena muihin hahmoihin nähden. Enempi hahmon visuaalinen esitys ja se tosiasia että The Spiritin ja Ebony Whiten luoja Eisner myöhemmin esitteli vähemmän karikatyyrisempiä tummaihoisia hahmoja, tekee Ebonysta hyvin vanhahtavan visuaalisesti.

Eisner onkin kertonut saaneensa kirjeitä, joissa sekä ylistetään että kritisoidaan Ebony Whiten hahmoa. Tummaihoiset eivät koskaan antaneet negatiivista palautetta. Ebonyn hahmo sai inspiraationsa Tom Sawyeristä ja Penrodista ja Horatio Algerista, jotka eivät kieltämättä aina olleet tyypillisimpiä tämän tyyppisten hahmojen esikuvia. Tästä huolimatta 1970-luvun puolessa välissä kun The Spirit sarjakuvia painettiin uudestaan, syntyi kirjepalstoilla väittelyitä hahmon esitys tavan relevanttiudesta suhteessa nykypäivään. Keskusteluissa tummaihoisia oli molemmin puolin keskustelua, hahmon puolesta ja vastaan. Eisnerillä itselläänkin on esiintynyt myöhemmin sekava suhde hahmoon, tiedostaen luoneensa ajankuvan mukaisen hahmon, mutta ei pyydellyt anteeksi hahmon humoristista esitystapaa. Hän myös tiedosti että on itsekin kritisoinut Charles Dickensin Fagin hahmoa vanhentuneesta mustien hahmojen kuvaamisesta vedoten kuitenkin siihen että hän ei ollut tarkoituksella hakenut stereotypiaa. Tämä lienee osin paikkansa pitävää tietoa koskien kaikkia näitä sarjakuvahahmoja ja miksei toki ylipäätään tummaihoisten kuvausta populaarikulttuurissa. En lähde väittelemään, etteikö kieltämättä toisinaan olisi poikkeuksiakin.

Eurooppalaisen sarjakuvan kentässäkään ei oltu vieraita blackface ilmiölle. Tunnetuin esimerkki, joka lienee esitellyistä esimerkeistä muutenkin se tunnetuin, on Hergen tekemä Tintti Kongossa niminen sarjakuva-albumi. Pitkälle 2000-luvulle jatkuneet keskustelut ja oikeudenkäynti johti lopulta tulokseen, että kyseisessä albumissa tulee aina julkaistessa uusintajulkaisuna olla varoitusteksti, jotta lukijat ymmärtäisivät sen olevan aikansa tuote jota tulee lukea kyseisessä kontekstissa. Sarjakuvan esittämä blackface kuvastolla leikittelevä kuvamaailma ei pelkästään itsessään poikkea paljon muusta maailmasta, mutta siinä lisäksi kuvataan kongolaisia hyväsydämisiksi, mutta laiskoiksi, nurinkurisiksi ja tyhmiksi.

Belgian historia Kongon kanssa täytyy muistaa toki 1930-1940-luvun ilmapiiriä kuvaavan albumin kuvamaailmaa tarkastellessa, mutta kieltämättä se ei auta aina kovin pitkälle. Mutta tieto siitä, että Herge muuttui albumin teon jälkeisinä vuosikymmeninä paljonkin, tekee albumista jopa toivoa tuovan ja historiallisesti tärkeän. Se on yhä rasistinen kuva- ja ilmaisumaailmaltaan, mutta myöhemmät Tintti tuotokset osoittavat jo itsessään Hergen kehittyneen sekä taiteilijana että ihmisenä noista ajoista. Ennakkoluuloinen Herge kun tapasi kiinalais taustaisen ystävän, jonka myötä hänen maailmankuvansa kääntyi päälaelleen. Tintti Kongossa albumi edustaa siis pitkää tietä, johon sisältyy ajatus että ihminen voi muuttua.

Blackface edustaa vanhentunutta arvomaailmaa ja maailmaa ylipäätään, joka kirjaimellisesti kuuluisi museoon. Mutta jotta se museo olisi toimiva, ja rakenteeltaan toivoa tuova, tulee meidän tuntee koko historia kokonaisuudessaan. Ei riitä, että näemme vain sen että mihin maailma on tullut, ja mihin se on menossa. Meidän täytyy nähdä kokonaiskuva, ja erottaa vanha aika uudesta.

Mainituista blackface kuvastoa käyttävistä taiteilija esimerkeistä useimmat ovat muuttuneet maailman muuttumisen myötä. United Artists yhtiö koostuu myös niistä taiteilijoista, jotka aiemmin käyttivät animaatiossa blackface kuvastoa, ja oppivat myöhemmin, että tämä ei ole enää oikein. Siksi he loivat Sensuroidut 11 käsitteen ja sen ympärille luodun ideologisen pohjan. Hergen esimerkkikin tuli jo mainituksi. Eisnerkin on kehittynyt ihmisenä ja taiteilijana vanhoista ajoistaan. Me kaikki kehitymme, yhdessä, yhteiskuntana, ihmiskuntana ja lopulta maailmana. Meidän tulee voida silti nähdä menneeseen, josta me tulimme, ja osoittaa sitä kohti sormella ja sanoa ”Ei.”.

Kun lähdin työstämään tätä kattausta blackfacen historiasta, lähdin avoimin mielin oppimaan uutta ja tutustumaan vaikean aiheen historiaan, jotta voisin kehittyä kirjoittajana ja kenties ihmisenä. Ajatukseni oli luoda juuri tuollainen museo, jossa kaikki nämä mainitut esimerkit ja niiden taustoilla oleva historia näkyisi. Ikävä kyllä olen juuri nyt persaukinen, enkä pysty konkreettisena tälläistä museota luoda, jossa näkyisi menneisyyden kuvamaailma. Mutta ehkä tämän historian kappaleen nähtyään joku oivaltaa, että tuollainen museo olisi myös konkreettisesti tarpeellinen jokaisessa maassa.

Blackface ei rajoitu kansallisuuteen. Suomellakin on historiaa blackfacen kanssa Pekka ja Pätkä elokuvan myötä. Belgiallakin on omat luurankonsa Tintti Kongossa albumin myötä. Useimmat esimerkit ovat toki amerikkalaisia, mutta se ei poista yhteistä ihonväristä riippumatonta vastuutamme. Vaikka blackface ilmiönä viittaa afrikan-amerikkalaisiin, niin se on synnyttänyt jälkituotantona myös aasialaisiin kohdistuvan aivan yhtä rasistisen ilmiön nimeltä yellowface, jota on yhtälailla historian kirjoissa.

Ehkä tulevaisuudessa me löydämme uuden arvomaailman, joka edustaa meitä kaikkia, loukkaamatta meistä jokaista. Yhteisen arvomaailman, jolla voisimme katsoa mennyttä arvomaailmaa ja nauraa tai pilkata sitä yhdessä. Mutta sitä ennen meidän on ensin hyväksyttävä menneisyytemme sellaisena kuin se on, eikä paeta, sensuroida tai peitellä sitä. Blackface museo olisi yhtäaikaa tämmöinen menneisyyden JA tulevaisuuden museo.

Vaikka suhtaudummekin usein melko ennakkoluulottomasti asioihin ja ihmisiin, jopa ennakkoluuloisimmat ihmiset tekevät tosinaan ajattelemattomuttaan virheen, joka johtaa ennakkoluuloihin. Meillä tulee olla tämänkin vuoksi portti vanhempaan, ennakkoluuloisempaan maailmaan, jotta näkisimme, että mihin ennakkoluuloinen ajattelu voi johtaa.

Kukaan ihminen maanpäällä ei ole ennakkoluuloille vieras. Mutta älkää olko vieraita itsellenne, totuudelle ja sydämellenne.