Syväanalyysi Sin City

Irlantilais katoliseen perheeseen syntynyt Frank Miller on sarjakuvakirjoittaja, tussaaja, kirjoittaja, novelisti, elokuvakäsikirjoittaja, elokuvaohjaaja ja tuottaja. Miller tunnetaan hänen tavastaan yhdistää film noiria ja manga vaikutteita amerikkalaisiin sarjakuviin. Hän kasvoi sarjakuvafanina, ja kirjoitti kirjeen Marvelille. Hänen ensimmäinen sarjakuvajulkaisunsa alkoi kun Neal Adams suositteli häntä Western Publishingin Gold Key Comics linjalle joka palkkasi hänet kirjoittamaan The Twilight Zone sarjakuvan numeron 84. Tuossa ei vain mainita vielä hänen nimeään krediteissä.

Hän jatkoi pitkään satunnaisia töitä kunnes hän löysi Daredevilin Hämähäkkimies lehden numeroissa joita hän piirsi. Hän meni mentorinsa Jo Duffyn puheille ja kyseli mahdollisuudesta piirtää Daredevil sarjakuvaa. Tähän suostuttiin ja Miller oli löytänyt kutsumuksensa rikos-supersankari sarjakuvien parissa. Vaikka Milleristä oli tullut tähti, Daredevilin myynti ei noussut ja sen lopettamista harkittiin. Toimittajan kuitenkin vaihtuessa Denny O'Neiliin Milleristä tehtiin Daredevilin kirjoittaja. Tämän myötä Milleristä ja O'Neilistä tuli ystäviä ja Daredevilin myyntiluvut nousivat huippuunsa.

Miller ehti luoda Daredevil juoksunsa aikana Elektran, Kepin ja Käden ninjat. Hän myös toi synkempiä teemoja Daredeviliin. Kun hän ei kyennyt enää sekä piirtämään ja kirjoittamaan työmäärän vuoksi hän teki Klaus Jansonista piirtäjän ja oman aisaparinsa. Hän myös piirsi DC:lle ensimmäisen Batman tarinansa, jouluspesiaalin "Wanted: Santa Claus – Dead or Alive".

Mavelille hän tuotti Wolverine aiheisen mini-sarjan joka laajensi hahmon siihen muotoon jossa se nykyisin tunnetaan ja synnytti Wolverinen oman lehden. Kirjoittaessaan The Dark Knight Returnsiä hän löysi nykyisen vaimonsa Lynn Varleyn jonka kanssa hän on myös tehnyt usein yhteistyötä. Hän kirjoitti Daredevilille että Batmanille uuden alun. Myöhemmin myöa kirjaimellisesti kirjoitettuaan Daredevilin syntytarinan uusiksi että myöskin Batmanin syntytarinan uusiksi.

Kun päästiin 1990-luvulle, Frank Miller oli iso nimi amerikkalaisessa sarjakuvassa. Hän oli tehnyt kaikki ne työt joista hänet muistetaan, joiden joukossa Daredevil juoksu, The Dark Knight Returns, Batman: Ensimmäinen vuosi, Ronin, molemmat Elektran soolo-sarjakuvat ja Wolverine mini-sarjan. Hän oli juuri Siirtynyt Marvelilta ja DC:ltä Dark Horselle, ja nimekkäänä sarjakuvatekijänä oli saanut Hard Boiled ja Martha Wahington aiheisen sarjakuvansa myytyä suurelle yleisölle, vaikka niissä oli ainoa myyvä nimi Frank Miller itse, ilman tunnettuja hahmoja. Elettiin aikaa jolloin sarjakuvaromaani saatoi myydä mikäli sen kirjoittaja oli riittävän tunnettu. Ja Miller jos joku oli tunnettu.

Kaikin puolin Millerillä siis meni ihan mainiosti. Hän oli uudistanut Daredevilin, esitellyt Elektra hahmon Marvel sarjakuviin, tehnyt kaikkien aikojen parhaimpana pidetyn Batman tarinan, uudistanut Batmanin syntyhistoriaa ja uudistanut jopa Wolverinen hahmon luomalla tälle yhteyden hänen selvästi rakastamaan Japanin kulttuuriin. Myös Ronin oli tuonut keskeisesti esiin hänen rakkauttaan Japanin kulttuuriin. Mutta Millerillä oli myös toinen rakkaus, eli film noir elokuvat joiden henkeä hän oli tavoitellut Daredevil ja Batman sarjakuvissaan. Miller oli tullut urallaan pisteeseen, jossa hän päätti jälleen palata syventämään tätä suhdettaan.

Miller ei tarkoittanut Sin City sarjakuvaa alunperin konseptiksi. Tarkoitus oli luoda lyhyt, sarjakuvaromaanimainen kokonaisuus jossa oli vain yksi osa, joka esitettiin Dark Horsen julkaiseman Dark Horse Presents antologia-lehden 12 numerossa. Tämä simppelisti Sin City nimellä kulkenut tarina sai myöhemmin kokoelmaversiossa nimen Sin City: The Hard Goodbye ja julkaistiin siksi Suomessakin pelkästään nimellä Sin City.

Miller on jälkikäteen kertonut Sin Cityn saaneen isosti vaikutteita vanhoista rikos-elokuvista ja kirjallisuudesta, mutta keskeisesti elokuvista, mikä näkyykin sarjakuvan musta-valkoisesta värimaailmasta, jonka kaltaisia on jopa sarjakuvien joukossa vain harvoja. Erityisesti Milleriä viehätti Cagneyn ja Bogartin film noir henkiset elokuvat. Vaikka Milleriä viehättikin näiden elokuvien oikeamieliset sankarit, hän halusi sijoittaa nämä huomattavasti synkempään maailmaan, jossa heidän arvomaailmaansa ei hirveästi arvostettu. Miller vertaa läpeensä paheellista ja syntistä sarjakuvissa esiintyvää Basin Cityä Rolling Stonesin Sympathy for the Devil kappaleeseen. Jokainen kaupungin poliisi on rikollinen, aivan kuten pyhimyksetkin. Maailma jossa korruptoitunutta pahuutta pidettiin jopa sankarillisena ja kauneimmat naisetkin ovat katuhuoria vähintään. Maailma ilman minkäänlaista tasapainoa, ja jossa hyvyyttä jos sellaista edes olisi, mitattiin yksilöiden pienninä tekoina, eikä absurdin suurina tekoina, niinkuin sarjakuvissa oli osin Comics Codenkin vuoksi totuttu näkemään.

Sin City käyttää poiketen monista musta-valkoisista sarjakuvista varjoja ja yksinkertaisia hillittyjä taustoja tehokeinoina, joilla kuva tuokin visuaalisestikin mieleen film noir elokuvat. Ainoat tilanteet joissa värejä käytetään, on tilanteet, joissa asioiden tai hahmojen luonteeseen tai muuhun pienempään seikkaan halutaan kiinnittää huomiota. Kirjoitustyyli joka nojaa pulp aikakauden kerrontaan, tukee kokonaisuutta. Sarjakuvassa on myös poikkeava tapa ilmaista ääniefektit järeästi koko sivujen tai ruutujen mittakaavassa, korostaen esimerkiksi ammuskelua vielä valo-efektiä muistuttavalla tehokeinolla. Tämä tehosteiden käyttö esiintyy etenkin alkupään tarinoissa, joissa onkin enemmän halua erilaiseen kokeiluun. Hauskan kontrastin värien käyttöön tuo ainoa sarjan osien kohtaus, jossa nähdään kokonaan väreissä tapahtuva kohtaus. Kohtauksen aikana päähenkilö on huumattu, jonka vuoksi hän näkee hallusinaationsa väreissä. Omalla omalaatuisella tavallaan ihan loogista.

Yhteensä Sin City tarinakokonaisuuksia julkaistiin 6 kokoelman pituisia ja tämän lisäksi 1 antologia, jossa sivuhahmoihin keskittyviä lyhyttarinoita. Vuonna 2022 Miller ilmaisi työstänsä pääsarjalle myös esiosaa nimellä Sin City 1858, joka keskittyisi Villin Lännen ja kultakuumeen aikaan, paljastaen tarkemmin kuinka Roarkin perhe, joka toimii sarjakuvan konnina, alunperin sai omaisuutensa. Western henkinen esiosa julkaistaan Frank Miller Presents nimisen Millerin oman sarjakuvayhtiön julkaisemana.

Vaikka päällisin puolin alkuvaikutelma onkin, että Sin City on 7 osainen laaja antologia, mikä pitääkin osin paikkansa, niin tästä huolimatta siinäkin on kolme näkyvää päähenkilöä. Marv, John Hartigan ja Dwight McCarthy edustavat jokainen film noir elokuvien arkityyppejä jollain tasolla. Heistä jokaista yhdistää pieni tehtävä, jolla pyrkivät tuomaan Basin Sintyn maailmaan edes pienen ripauksen arvokkuutta ja ihanteellisuutta ja oikeutta. Kuten aiemmin kävikin ilmi, tämä on kaupungissa äärimmäisen harvinaista.

Siinä missä Hartiganin ja Dwightin kohdalla tämä on ilmeisempää, Marv edustaa samalla Millerin lievästi likaista ajatusmaailmaa.

Marv on Conan Barbaari joka on vain pukenut trenssitakin ylleen. Hän on myös hyvin keski-aikainen sankari, joka edustaa äärimmilleen vanhoja ritari-ajan ihanteita. Marv tavallaan on sekä parodia, että myöskin sopii muiden kahden päähenkilön sankari-muottiin.

Kun Marv siis lähtee ratkomaan hänen kanssaan yönsä viettäneen katuhuoran murhaa, tehtävässä kyse ei ole pelkästään hänen harhaisuudestaan. Hän vain muiden kahden sankarin tapaan koittaa korjata edes yhtä pientä vääryyttä Basin Cityn maailmassa. Goldie edusti hänelle ainoaa ihmistä joka on koskaan kohdellut häntä ihmisenä. Tavallaan tämä on surullisen sympaattista.

Marvin kaveri Dwight vuorostaan edustaa Philip Marlowe arkityyppiä. Hän on hyvin helposti naisten vietävissä oleva tavallinen mies, joka kuitenkin kunnioittaa naisia hyvin paljon. Hänellä vain sattuu käymään hyvin suuri epäonni kohtlaokkaan naisen kanssa, mikä johtaa hänen omaan henkilökohtaisempaan tehtäväänsä, jossa myös korjataan joitakin vääryyksiä. Siinä missä Marvin ja Hartiganin korjaamat vääryydet keskittyvät epäitsekkäisiin perusteisiin, niin Dwight toimii vuorostaan ehkä hiukan itsekkäin motiivein, sillä hänen toimintansa perustuu hänen henkilökohtiasessa elämässä tapahtuviin vääryyksiin. Tämä ei silti tarkoita täysin, että hänen tekonsa olisi yhtään sen vähemmän sankarillisia kuin muiden kahden päähenkilön. Se että hän ymmärtää Marvia ja kunnioittaa tätä suuresti, ei pitäisi tulla kovin suurena yllätyksenä siis kun edetään hänen tarinassaan kohtaan, jossa hän kohtaa Marvin.

John Hartigan vuorostaan on näistä kolmesta sankarista ehkä sankarillisin. Hänen hahmonsa saa vaikutteita Dirty Harry elokuvien Clint Eastwoodin eisttämästä Harry Callahan päähenkilöstä. Alunperin Miller suunnittelikin uutta Dirty Harry elokuvaa petyttyään viimeisimpään näkemäänsä elokuvaan, ja alkoi päässään kehittää parempaa loppua ja tarinaa Dirty Harryn hahmolle. Toki samalla Hartigan edustaa tyypillistä film noir elokuvien etsivän arkityyppiä. Hänen tehtävänsä alkaa kun hän yrittää pelastaa lasta rikollisilta, päätyen ironisesti itse vankilaan. Lapsi ei kuitenkaan unohda tätä, ja myöhemmin paljastuu että lapsesta kasvaa Nancy Callahan, joka työskentelee stripparina Kadien baarissa, joka on kaikkien Sin City tarinoiden keskus, ja johon jokainen päähenkilö päätyy ainakin kerran tarinansa aikana. Aikuinen Nancy jää ikuiseen kiitollisuuteen Hartiganille joka vielä vanhana miehenä jatkaa Nancyn suojelua.

Millerin käyttämiin teemoihin kuuluu erityisesti vanheneminen, joka esiintyy teemana etenkin hänen Batman tuotannossaan, mutta toki myös muualla. Muutoin hänen teemansa ovat runsaita ja vaihtelevia. Millerin muista sarjakuvatekijöistä erottava seikka ei olekaan niinkään tematiikassa, vaan film noir ja Japani vaikutteissaan joita hän käyttää rikastuttamaan amerikkalaista sarjakuvaa. Periaatteessa voisikin sanoa, että Sin City sarjakuvissa esiintyy oikeastaan kaikki hänen keskeiset teemansa ja elementtinsä. Millerille yleistä on myös hiukan satiirinen kerronta, josta harvoin käsittää edes satiirin varsinaista kohdetta, mutta usein se toimii niin omalla universaalilla tasolla, että liika selittäminen saattaa joko huonontaa sitä tai olla avaamatta oikeastaan yhtikäs mitään. Usein ne tuntuvat lähinnä meemeiltä tai sisäpiirivitseiltä, jotka toisinaan toimivat, ja toisinaan eivät. Toimiessaan ne tuovat pienen ripauksen syvyyttä Millerin kuvaamiin maailmoihin omalla absurdilla tavallaan.

Kuten Larry Snelly on ilmaissut White Wolf Inphobia julkaisussa vuonna 1995, että Sin City paljastaa korruptiosta tärkeitä ongelmia. Sin City sarjakuva saa pohtimaan, että olemmeko kenties yhteiskuntana onnistuneet luomaan omia Basin Cityn kaltaisia ”syntisiä kaupunkeja” kun olemme arvostaneet kauneutta yli aitouden liikaa. Juuri tämä on se oppi, jonka voimme oppia näiltä Sin Cityn kolmelta sankarilta. He eivät ehkä muuta koko universumia tai edes maailmaa teoillaan, mutta ainakin heidän tekonsa ovat aidosti hyvää pohjautukoon niiden motiivit mihin tahansa. Pienillä teoilla teemme ainakin yhteiskunnastamme paremman paikan.

Sin City jäi elämään Frank Millerin ainoaksi varsinaiseksi omaksi konseptiksi. Toki hän on luonut hahmoja ja tuonut ideoita Marvelin ja DC:n universumeihin, jotka ovat vaikuttaneet pysyvästi yhtiöiden sarjakuvauniversumeihin. Mutta Sin City on puhtainta Frank Milleriä. Siinä esiintyy jopa pieni ripaus Millerin Japanin kulttuuriin kohdistuvaa rakkautta, mutta ensisijaisesti film noir elokuviin ja pulppiin kohdistuva rakkaus välittyy Sin Cityssä. Jos Miller pitäisi muistaa vain yhdestä työstä, niin se olisi Sin City, joka avaa tien hänen päänsä sisältöön. Jokainen sarjakuvatekijä Amerikassa luo jossain vaiheessa uraansa konseptin, josta tehdään elokuvia ja sarjoja, koska se on pohjimmiltaan niin uniikki oma kokonaisuus, jota ei ole kukaan aiemmin tehnyt.

Sin Cityn jälkeen yleisen näkökulman mukaan Miller alkoi kirjoittamaan todella huonoa materiaalia. Näihin kuului The Dark Knight Strikes Again, All Star Batman & Robin, the boy Wonder, The Dark Knight III: The Master Race, Holy Terror ja Superman: Year One. Hän myös ohjasi Will Eisnerin The Spirit sarjakuvasta elokuvan joka oli liikaa Milleriä, liian vähän Eisneriä.

Jälkikäteen tarkasteltuna Miller ei ole tehnyt yhtään merkittävää sarjakuvaa Sin Cityn päätyttyä vuonna 2000. On spekuloitu useita eri syitä tähän päätymiseen. On jopa sanottu että Miller kirjaimellisesti sekosi päästään jossain 2000-luvun taitteessa. On myös sanottu että hänen niikutsuttu bensansa kirjoittamisen ja sarjakuvien tekemisen suhteen vain yksinkertaisesti loppui. Omasta mielestäni totuus voi olla, että molemmissa väitteissä on hieman perää. Moni amerikkalainen koki syyskuun WTC-torneihin kohdistuvan terroristi-iskun rankaksi palaksi amerikkalaista historiaa, ja Miller oli yksi näistä. Tästä tuli siis yksi lähtemätön teema Millerin nykyisessä tuotannossa, oli sille aihetta tai ei. Sekoaminen yhdistyy bensan loppumiseen, sillä Millerin tuotanto ei ole ollut tuon jälkeen vain huonoa, vaan myös vähemmän kiinnostavaa. Siellä täällä on joitakin kiinnostavia juttuja, mutta tuotannolla on enää vain harvoin tarjota sitä jotain amerikkalaiselle sarjakuvalle, joka muuttaisi sen muotoa radikaalisti. Millerillä vain ei yksinkertaisesti tunnu olevan mitään uutta sanottavaa.

Tämän vuoksi onkin tärkeää muistaa Sin City sarjakuva eräänlaisena Millerin sarjakuvan eteen tekemän työpanoksen viimeisenä helmenä. Jopa 300 sarjakuva jota yleensä pidetään viimeisenä hyvänä Miller sarjakuvana, on itseasiassa tehty Millerin vielä tehdessä Sin City sarjakuvia. Sin City siis toimii virstanpylväänä Millerin uralle myös sikäli, että voidaan puhua ajoista Ennen Sin Cityä ja Jälkeen Sin Cityn.