Laidasta laitaan käännettyä Elämäkerrallista sarjakuvaa

Suomennetussa käännös-sarjakuvassa on  toki muutenkin  laidasta  laitaan  helmiä,  mutta käännetty elämäkerta genren sarjakuva  kattaus on yhtälailla monipuolinen ja kiinnostava. Elämäkerta genre tarjoaa kokonaisuudessaan muutenkin paljon micro-historiaa sarjakuvamuodossa, monista vaikeistakin aiheista. Genre ei toki rajoitu pelkkään historiaan, vaan myös  kirjoittajien muuhun henkilökohtiasempaan perspektiiviin. Genre on jo itsessään kokonaisuudessaan niin laaja, että paljastaa hieman että mitä kaikkea sarjakuvalla voi taiteenmuotona tehdä, kertoa ja välittää kerronnassa, mitä muut taiteenmuodot eivät osaa, pysty tai halua välittää. Tai sitten aika vain ei vielä ole valmis tälläiseen kerrontaan muissa taiteenmuodoissa.

Poliittinen historia ja sen tuoma perspektiivi on yksi suosituista aiheista elämäkerta sarjakuvissa. Tätä aihepiiriä käsitellään Palestiina (2004), Faksi Sarajevosta (2014), Maus -Selviytyjän tarina (2003), Hiroshiman Poika (1985), Minun Kiinani (2011-2013), Persepolis (2004-2007), Pääskysen Leikki (2011), Ken State - Neljä kuollutta Ohiossa (2021) ja Ulkoministeriö: Diplomaattisia merkintöjä (2012).

Palestiina sarjakuva keskittyy Lähi-idän miehistykseen vuosina 1991 ja 1992. Sarjakuvan kirjoittanut Joe Sacco itse vietti kaksi kuukautta Palestiinan länsirannalla ja Gazan alueella tehdessään taustatyötä sarjakuvaa varten, perehtyen tarkasti tapahtumiin liittyvien ihmisten elämään. Sarjakuvassa on synkistä aiheistaan huolimatta huumoria ja oivaltavia lähestymistapoja. Teos oli ensimmäinen Mausin jälkeen ilmestynyt elämäkerrallinen sarjakuva, joka siten asetti standardin genrelle, mutta toki myös nosti pykälää ylemmäs kerronnnan ja taustatyön merrkityksessä sarjakuvaa kirjoittaessa. 

Joe Kurbertin Faksi Sarajevosta keskittyy vuorostaan  kuvaamaan Bosnia-Hertsegovinan kansanmurhaan liittyviä tapahtumia, sekä perheen selviytymistaistelua sen keskellä. Teos on väreiltään miellyttävä, mutta kuvitus saattaa olla makuuni turhan toiminta-sarjakuvamainen. Tämä ei varmaankaan yllätä niitä jotka tietävät Kubertin toimintasarjakuva taustat. Kurbertin toinen elämäkerta sarjakuvaa muistuttava työ on muuten Yossel, joka käsittelee Toista Maailmansotaa semmoisella Mitä jos ajattelulla henkilökohtaisella tasolla. Se poikkeaa juuri tämän vuoksi elämäkerta sarjakuvista, joka on edes välillisesti yleensä historiallisiin tai muutoin todellisiin tapahtumiin perustuva. Se ansaitsee maininnan sivulauseessa kuitenkin.

Alunperin suomeksi kahtena osana ja sittemmin yhdessä kokoelmassakin julkaistu Art Spiegelmannin Maus kertoo Spiegelmannin isän kokemuksista juutalaisten keskityslerillä Toisen Maailmansodan aikaan. Tämä sarjakuvaromaani on sittemmin muodostunut suureksi klassikoksi, ja eräällä tavalla elämäkerta sarjakuvan merkittävimmäksi virstanpylvääksi Amerikassa. Teoksen myötä genre alkoi kasvaa niinsanotusti yleisempään tietoisuuteen. Kertomuksessa on käytetty hiiriä ja kissoja pehmentääkseen jo ennestään äärimmäisen synkkää tarinaa.

Maus voi olla ehkä ensimmäinen valtavirralle kohonnut amerikkalainen elämäkerta sarjakuva, mutta Hiroshiman poika on varmasti tunnetuin japanilainen genren edustaja. Se kertoo Hiroshiman pommituksiin johtaneista tapahtumista hiroshimalaisen Gen nimisen pojan silmin. Sarjakuvassa on synkkää loppua silmällä pitäen kaunis rauhansanoma ja japanilainen hallitus saa teoksessa kylmää kyytiä aivopesunomaisesta sodanlietsonnastaan. Kokonaiseksi pitkäksi usean pokkarin sarjaksi kasvaneesta tarinasta on julkaistu suomeksi vain ensimmäinen osa kahtena painoksena, ja myöhemmin toinen osa. Ainoastaan ensimmäinen osa on kuitenkin tapahtumien ja kokonaisuuden kannalta välttämätön.

Kolmessa osassa julkaistu Minun Kiinani on järkäle, jota ei ihan heti luekaan, mutta se on kyllä sen arvoista. Teos kokonaisuus keskittyy Maon aikaisen Kiinan tapahtumiin lapsenomaisesta näkökulmasta, joka edetessään luonnollisesti muuttuu kirjoittajan ja päähenkilön kasvaessa aikuisen miehen näkökulmaksi. Teos kertoo kokonaisuuden tapahtumat totuudenmukaisesti mitään säästelemättä, ja jopa kertoen niistä tapahtumista jotka eivät saata päähenkilöämme mitenkään hyvään valoon.

Marjanne Satrapin kahdessa osassa julkaistu Persepolis on ehkä genren yksi tunnetuimmista klassikoista, sillä siitähän on tehty jopa animaatioelokuvakin. Ensimmäinen osa keskittyy kirjoittajan lapsuuteen Iranissa erilaisten rajoitteiden siivittäminä, kun taas toinen osa kertoo henkilökohtiasemman ulkopuolisuutta käsittelevän tarinan kirjoittajan aikuisiän yrityksistä mukautua ulkomaiseen yhteiskuntaan. Toki siinäkin Iranin politiikka on yhä läsnä.

Pääskysen leikki ja Minä Muistan teokset ovat libanonilaisen Zeina Abirachedin elämään ja ympäröivään maailmaan sodan keskellä keskittyviä teoksia. Ne sijoittuvat suurimmaksi osaksi 1980 ja 1990-luvulle, ja niissä näkyy selvästi Marjanne Satrapin pehmeiden teosten visuaalisuus ja elementit vaikutteena kertomuksen kehykselle, eli sarjakuvalle.

Derf Backderfin Kent State kertoo toukokuussa 1970 tapahtuneesta käsittämättömästä välikohtauksesta, jossa Ohion kansalliskaarti avasi tulen protestoivia opiskelijoita vastaan Kent Staten yliopiston alueella. Tulituksen seurauksena neljä opiskelijaa menehtyi, ja yhdeksän muuta haavoittui, osa pysyvästi. Sarjakuva on äärimmäisen tarkka yksityiskohdissaan etenkin loppupuoliskolla, joka keskittyy itse varsinaiseen tapahtumaan. Se myös tarjoaa näkökulmia laidasta laitaan ja lähes jokainen tragediaan osaa onttanut tulee kuulluksi.

Abel Lanzagin kirjoittama Ulkoministeriö vuorostaan keskittyy ulkoministerin puheenkirjoittajan elämään tämän seuratessa Ranskan eturivissä politiikkaa, jolla on lopulta pysyviäkin seurauksia maailmanhistoriaan. Sarjakuva julkaistiin kahdessa osassa, ja se oli valtava hitti karikatyyrimäisen ja lievästi satiirisen kerrontansa vuoksi. Merkittävä virstanpylväs myöskin siis. Teos käännettiin elokuvaksi, joka ei ihan täysin vanginnut sarjakuvan karikatyyristä viehätystä. Sarjakuva osoittaa, että elämäkerta genren teoksia ei tarvitse iana tehdä ryppyotsaisesti vakavalla naamalla.

Poliittisen historian lisäksi elämäkerta sarjakuvissa on käsitelty myös elämätyylejä, näkökulmia ja muuta perspektiiviin liittyviä aatoksia. Tälläisitä teoksista hyviä esimerkkejä ovat Aya - Elämää Yop Cityssä (2010),  Logicomix (2010), Luumukanaa (2004), Epileptikko (2013), Hautuukoti - Tragikoominen Perheeni (2009) ja Ystäväni Dahmer (2021). 

Aya sarjakuvaa on julkaistu alkukielellään  ranskalla 8 albumia, joista 7 on käännetty englanniksi, ja myöhemmin kahdeksi kokoelmaksi, jääden lopulta kesken myös englanninkielisessä painoksessa. Suomeksi on julkaistu vain ensimmäinen kokoelma, joka kattaa ensimmäiset kolme  albumia. Toisin kuin muut genren sarjakuvat, Aya ei ole puhtaasti elämäkerrallinen, vaan ottaa enempi vaikutteita kirjoittaja Marguerite Abouetin elämästä ja häntä ympäröivistä ihmisistä. Se sijoittuu 1970 ja 1980-luvun Afrikkaan, niinkutsuttuun Yop Cityyn, aikana jolloin länsimaalaiset vaikutteet alkoivat rantautua Afrikkaan. Sarjakuva seuraa Aya nimisen tytön valtavan perheen saippuaoopperaa muistuttavaa elämää, ja siinä ei voida absurdeilta kommelluksilta bälttyä. Totuutta ja fiktiota sekoittavan luonteensa lisäksi Aya sarjakuvat eroavat muista genren sarjakuvista siis myös huumorilla ja hieman muutenkin kevyemmillä teemoilla genressä jossa on totuttu näkemään lähinnä politiikasta ja vaikeista historiallisista tapahtumista kertovia teoksia. Siksi se onkin kaikista genren teoksista helposti lähestyttävin.

Logicomix on siitä erikoinen tapaus, että se on samaan aikaan Bertrand Russellin elämäkerta että myöskin eräänlainen katsaus matematiikkaan ja sen yhteiskunnallisiin vaikutuksiin selostettuna niin että maallikkokin ne jotenkin ymmärtää. Russellin tapa löytää logiikasta suorastaan hengellisyyttä muistuttava rauhan tunne, on myöskin kiehtova perspektiivi. Eli kokonaisuudessaan Logicomix sekoittaa hieman genrelle ominaisia subgenrejä ja niiden traditioita yhteen, käyttäen jopa metaa kerronnan välineenä. Sen tyylipohdas kategorisointi olisi siis hieman vaikeaa.

Marjanne Satrapin toinen merkittävä teos Luumukanaa vuorostaan on tyylipuhtaasti perspektiivi teos. Se kertoo Satrapin sukulais muusikosta, ja tämän eksistentiaalisesta kriisistä. Vaikka tapahtumat sijoittuvat Iraniin yhtälaila kuin Persepolis, teos ei käsittele paljonkaan politiikkaa tai historiaa, mutta tarjoaa kyllä perspektiiviä elämään ja kuolemaan. Vain harva teos on onnistunut yhtä mallikkaasti tallentamaan luovan ihmisen jatkuvan ponnistelun eksistentiaalisen kriisin parissa. 

David B. Epileptikko on visuaalisesti näyttävä teos, joka kertoo lapsen epilepsiasta ja sen vaikutuksesta perheeseen. Teos hyödyntää pääasiassa visuaalisia keinoja sairauden kuvaamisessa, mikä osittain auttaa hahmottamaan sitä  todellisuutta mitä päähenkilöt käyvät läpi. Se tuo näkökulmaa rankkaan sairauteen.

Hautuukoti on myös tyylipuhdas perspektiivi teos, sillä se käsittelee hautausurakoitsija perheen elämää, joka toisinaan muistuttaa absurdiudessaankin ja kylmyydessään Addams Familyn elämän oikean elämän vastinetta. Teoksen toinen teema on seksuaalisuus, jota käsitellään niin avoimesti että tähän on hieman syytä varautua lukijan joka moiseen ei ole tottunut. Erityisesti masturboinnin käsittely nimittäin on varsin avointa, ja vaikka seksuaalisuus ja seksi ovatkin luonnollisia asioita, niihin totuttamattomalla aiheena,voi olla vaikeuksia hahmottaa kuinka teokseen tulisi suhtautua. Teos on siitä huolimatta mestariteos. Sille tehtiin myös jatko-osa AIdeistä parhain, joka vuorostaan käsittelee kirjoittaja Alison Bechdelin äitisuhdetta. Jatko ei ole yhtä välttämätön kuin ensimmäinen osa.

Ystäväni Dahmer on Kent State sarjakuvan tekijän hiukan tunnetumpi teos, josta on tehty elokuvakin. Teos käsittelee Jefrey Dahmer nimisen sarjamurhaajan nuoruutta hänen ystäväpiirinsä näkökulmasta. Sarjakuva kertoo todella häiriintyneen kokonaisuuden miielen pimeän puolelle kääntymisestä, säilyttäen kuitenkin tietynlaisen inhimillisyyden vaikka sarjamurhaajaa se ei tietenkään inhimillistä. Perspektiiviä se kuitenkin tuo, sillä jopa sarjamurhaajat, häiriityneinäkin, ovat melkoisen tavanomaisia ihmisiä loppujen lopuksi. Teos siis käsittää sekä historiaa että perspektiiviä.

Musiikki aiheisia elämäkerta sarjakuvia on julkaistu runsaasti ympäri maailmaa. Niistä tosin ikävä kyllä vain kolme Beatles aiheista on käännetty tietääkseni suomeksi. Viides Beatle niminen teos kertoo Beatlesin managerin Brian Epsteinin elämästä. Mies oli hyvin keskeisessä osassa yhtyeen historiassa ja menestyksessä. Tämä on kolmesta teoksesta se kaikkein mielenkiintoisin. Beatles - Sarjakuva legendasta keskittyy mitä ilmeisemmin itse bändin historiaan, ja on omaan makuuni melko tylsä. Sen sijaan Baby's in Black vuodelta 2010 keskittyy sivuhaaraan Beatlesin synnyn historiassa. Se paljastaa jonkun verran  ajankuvaa, ja täydentää Viides Beatle teosta jonkun verran. Kustantajille voisi olla hyvä vinkki kustantaa enemmän musiikki-aiheisia elämäkerta sarjakuvia, sillä tuo on melko kokeilematon korpimaa ja voisi taata ehkä pientä menestystäkin,  mikäli ksäittelyssä olisi tutut artistit ja bändit. Ehkä jopa kokonainen julkaisulinja voisi olla paikallaan.

Viimeisenä mainittavana elämäkerta sarjakuvien ryhmänä on sarjakuvatekijöiden elämään keskittyvät sarjakuvat, joka sekin taitaa rajoittua vain kahteen käännettyyn teokseen. Jeff Brownin Haparointia keskittyy Brownin, joka muistetaan Suomessa lähinnä Darh Vader ja Poiika sarjakuvista, elämään. Vastaavasti taas toinen teos, En koskaan pitänyt  Sinusta on Chester Brownin omaelämäkerta. Chester Brown tunnetaan Ed - Iloinen klovni sarjakuvasta, joka on huomattavasti tätä elämäkerta teosta kiinnostavampi teos, ja ehdoton klassikko. Tälläiset indie sarjakuvien tekijöiden elämäkerrat tuskin pahemmin edes kiinnostaa oikein ketään. Ehkä pitäisi keskittyä enempi kuuluisimpien sarjakuvatekijöiden elämäkertoihin.