Top 10 sarjakuvaa joista kaikki alkoi!

Aku Ankka

Jokaisella sarjakuvaharrastajalla on Aku Ankka tausta. Suurinosa on jopa aloittanut harrastuksensa Aku Ankasta. Jokaisella meistä se tausta on erilainen, mutta siinä on tiettyjä toistuvia kuvioita.

Kun minä olin lapsi, niin kuten monissa muissakin perheissä, myös meillä tilattiin Aku Ankkaa. Tai ainakin hetken tilattiin. Olen lukenut vanhempia Aku Ankka lehtiä, mutta silti ajoitan Aku Ankan parhaimman ajanjakson vuosiin 1997 - 2000, jolloin meidän kotiimme tuli kyseinen lehti. Edustan siis niinkutsuttua Don Rosa sukupolvea, joka on toki lukenut Carl Barksinsa, mutta tuntee yhteyden Rosan Ankka tuotantoon.

Tuohon 4 vuotta kestäneen tilauksen ajanjaksoon minulla liittyy paljon nostalgiasia muistoja. Don Rosan jatkiksia odotin aina innolla, ja Barksin tarinat olivat usein myös rautaa. Aku Ankan peruskirjoittajiin kuului Vicar, ja monet hänen tarinoistaan ovatkin pieniä klassikoita.Parhaiten on jäänyt mieleen myös Millenium crossover kokonaisuus ja sen maailmanlopun hengen tunnelma. Uusi vuosituhat oli juuri tulossa, ja Y2K pelko oli ilmassa. Aku Ankan tarinassa oli vähän samaa tunnelmaa. Tarina on jopa niin nostalginen, että haluaisin sen ehdttomasti kovakantisena hyllyyni. Se oli ensimmäinen merkittävä Ankka crossover, jossa tuntui Rosan tuotannon ohella, että tarinoilla oli pysyviä vaikutuksia tuleviinkin tarinoihin ja niiden tapahtumiin. Ankkojen ja Hiirien yhtenäinen universumi oli hyvin rakennettu, ja hahmojen suhteet toisiinsa kiehtovia. Tämä saattoi hyvinkin olla ensikosketukseni crossover sarjakuvan perusideaan.

Toki tarinan itsenäinen "jatko-osa" Myyttien saari oli myös hyvä. Mytologian fanina se tietysti upposi minuun todella kovaa, ja muistan jopa metsästaneeni numeroita kirjastosta jälkikäteen lukeakseni ne uudestaan. Sittemmin kokonaisuus on julkaistu yksissä kansissa suomeksi, ja tuokin minulla on hyllyssä. Muistan kuinka poimin kyseisestä sarjakuvasta talteen erilaisia taruolentoja joita en vielä tunnistanut, vaikka olinkin suhteellisen tarkkaan jo perehtynyt aiheeseen esimerkiksi Noidan käsikirja ja Hirviötieto nimisten legendaaristen kirjojen myötä. Molemmat näistä Ankka crossovereista ovat siis jääneet jollain tapaa mieleen, mikä toki tekeekin niistä jossain määrin uniikkeja yksilötasolla.

Näiden teosten jälkeen Aku Ankka lehteen alkoi ilmaantua pieniä muitakin crossovereita, yleensä juhlistaakseen jotain erityisempää tapahtumaa, kuten vaikka Mikin ja Akun yhteisiä vanhoja seikkailuja tai Akun synttäreitä tai mitä nyt milloinkin. Vaikka idea crossovereista Disney sarjakuvien sivuilla ei siis ollut ollenkaan tuore, niin esitystapa otti selvästi vaikutteensa amerikkalaisesta supersankari sarjakuvan traditioista, mikä teki siitä Ankka lehdessä melko tuoreen oloisen. Esimerkkinä tulee heti mieleen joku Dumbon seikkailut vuoristossa jossa Lumikki elokuvan noita ahdistelee häntä. Tarkasta sisällöstä en ole varma ja kirjoittaja ja numerokin on epäselvä, joten arvuuttelun sijaan tyydyn toteamaan että esimerkki ei ole jäänyt aivan yhtä vahvasti mieleen kuin Millenium ja Myyttien Saari.

Crossover Ankka sarjakuvien lisäksi mieleen on jäänyt toki muitakin itselleni erityisen mieluisia Ankka ja Hiiri tarinoita. Näistä ensimmäisenä tulee mieleen Heymansin veljekset, joiden veljes tausta on toki jäänyt vähän epäselväksi. En osaa sanoa vieläkään onko kyse vain samasta sukunimestä vai ovatko he todella biologisia veljeksiä. Jokatapauksessa heillä oli hyvin Barks henkinen tyyli, jossa tosin keskityttiin enempi uusien konseptien ja hahmojen luomisen sijaan Barksille tyypilliseen kreiseilyyn, mutta tätä vietiin usein pykälän pidemmälle, niin että tarinoissa todella välitty varsin mielipuolinen vaikutelma. Tätä korostettiin piirtämällä Ankoille päähän pienet tupsut jotka saivat heidän hulluuden ja pakkomielteiden syövereihin vajotessaan näyttämään vieläkin kahelimmalta.

Heymansin veljeksillä harvoin oli mitään kovin syvällistä sanottavaa, ehkä jotain pientä siellä täällä, mutta juuri sitä Aku Ankka lehti kaipasikin noina vuosina säilyttääkseen viihdyttävyytensä, mutta ollakseen tuoreudessaan yhä relevantti. Vicat ja Kari Korhonen tuntuivat keskittyvän ajankohtiasempiin aiheisiin ja nörtteilyyn Ankka tarinoissaan, niin Heymanseille jäi tuo mainio viihdyttäjän rooli. Tämä kokonaisuus tekikin juuri oman ajanjaksoni Ankka lehdistä sen mukavan kokonaisuuden, jota lähestyä joka keskiviikko. Aivan kuin olisi kotiin palannut yhä uudestaan ja uudestaan.

Daan Jippes ja William van Horn olivat minulle liian teknisiä töitä usein, ja harvemmin niistä erityisemmin jaksoin perustaa. Barks vaikutteita ottavista tekijöistä Heymansit ja Rosa olivat tosiaan minulle enemmän Barksia kuin nämä muutoin melko taitavat tekijät. Tämä ei kuitenkaan tarkoita etteikö heilläkin olisi ollut muutamia klassikoita, ja juuri siksi minulle kehkeytyikin tietynlaiseksi periaatteeksi Aku Ankka lehteä lukiessa, että jokainen lehti luettiin kannesta kanteen, olkoon kuinka raskas tarina kyseessä, sillä koskaan ei tiennyt mikä tarina olisi tuleva klassikko. Tosin on myönnettävä että Veli Kani, Hiawatha ja Pikku Hukka tarinat olivat semmoisia, että niistä harvoin jäi edes mieleen mitään erityistä klassikkotarinaa. Ne tuntuivat usein vain lehden täytemateriaalilta ja sivupolulta. Ja käsitykseni mukaan en ole täysin yksin tämän mielipiteeni kanssa. Mielestäni Aku Ankka lehti oli parhaimmillaan Mikki Hiiri ja Aku Ankka tarinoiden keskust-lehtenä.

Mikki tarinoiden tuottajista Paul Murry ei ollut missään nimessä makuuni. Hänen tyylinsä oli usein turhan raskas, tekninen ja jotenkin liian seesteinen. Mikin kuuluu mielestäni olla mielipuolinen anarkisti tai muutoin edes vähän mielenkiintoinen, kuten Floyd Gottfredson häntä usein etenkin vanhoissa tarinoissaan kirjoitti, ja Gottfredsonin klassikot ovatkin jääneet parhaiten mieleen juuri vinksahtaneen logiikkansa, maailmojen ja hahmojen vuoksi. Eka Vekara etenkin jäänyt mieleen yhtenä kaikkien aikojen lempihahmona. Mutta sekin on hauska, miten viksahtaneita kaikki Gottfredsonin kuvaamat nerokkaat tiedemiehetkin oli, mikä on myös tavallaan hänen lievä tavaramerkkinsä.

Tämmöisiä tarinoita enää vain harvoin tehdään Mikki sarjakuvissa, sillä ne keskittyvät selvästi Paul Murryn luomaan dekkarimaiseen tyyliin. Toisinaan joku kirjoittajista kuitenkin palauttaa Mikin eteen muiston hänen menneisyydestään, joka on osa myös hänen oikeaa popikonista menneisyyttä. Niistä tarinoista usein pidänkin enemmän. On minusta tärkeää että Mikin niinsanottu nuoruus hyväksyttään sellaisena kuin se on. Nostalgia ei siis ole ainut syy, vaan se että se tekee hahmosta hauskemman ja kiehtovamman. Minulle Mikki ei kuitenkaan ole niinkään etsivä, vaan seikkailija, ja juuri se piirre esiintyy häntä koskevissa vanhemmissa tarinoissa.

Hyvä Aku Ankka ja Mikki Hiiri tarina ei myöskään mielestäni missään nimessä ole semmoinen jossa jäljitellään uusia tai välttämättä edes vanoja elokuvia. Ne ovat mielestäni jopa korneja ja jotenkin laiskaa kerrontaa. Barksin vahvuus olikin Aku Ankassa tämän vuoksi mielikuvitukselliset tarinat. Rosasta voi sanoa samaa, vaikka hänkin jäljitteli viittauksellisesti vanhoja elokuvia. Mutta hän teki sen käyttäen usein lähinnä niiden tehokeinoja tai viitaten niihin. Samaa voi sanoa myös muista suosikki Ankka/Hiiri tekijöistäni. He olivat kaikki oman tiensä kulkijoita, suorastaan jopa auteuristisia tekijöitä. Jokaisella oli oma tunnistettava tyylinsä.

Se että miksi en taas pidä historiaan keskittyvistä Ankka tarinoista, on hyvin käsittämätöntä varmastikin. Rosa käytti laadukkaasti historiaa hyväkseen teoksissaan, joten syy lienee siinä. Muut tekijät eivät kai sitten ole mielestäni tarpeeksi nörttejä historian suhteen. Toisaalta, tämäkin voi olla vain omaan mielikuvaani perustuva mielipide, sillä en muista edes lukeneeni kovin montaa Teema taskukirjaa.

Tosin minulle vielä vaikeampi pala taisi olla urheiluun keskittyvä teema taskari, koska en itse ollut nuorena tai vieläkään mikään urheilun suurystävä. En tarkoita etteikö niistäkin olisi sopivaa tehdä tarinoita, mutta jos nyt ei lasketa Mortin ja Vertin jalkapalloilua, en ole koskaan pitänyt oikein muista urheilu-teemaisista Ankka tarinoista. Ehkä kyse onkin siitä, että Mortin ja Vertin seikkailut jalkapallon maailmassa on koukuttavasti kirjoitettu, ilman että matkivat liikaa urheiluaiheisia elokuvia tyylillisesti, vaan pyrkivät omaan kokonaisuuteen, jossa lisäksi on tarinasta tarinaan jatkuva juoni, joka tekee tästä välttämättömän lukea. Pidän myös enemmän jalkapallosta muutenkin kuin vaikka monesta muusta urheilusta. Mutta kai tähän pätee se klassinen sääntö että toisten klassikko on toisten kiroilun aihe.

Roope-setä pokkareita tilasimme myös hetken aikaa kun Aku Ankan tilaus oli päättynyt, luultavasti koska se oli pakettina halvempi ja vei vähemmän tilaa kirjahyllyssä kuin Aku Ankka kansiot. Haroin kuitenkaan pidin kovin monesta tarinasta tai jos pidin, niin niistä vain pieni murto-osa on jäänyt isosti mieleen. Mieleeni tulee vain yksi hauska tarina, jonka nimeä ja tekijää en muista laisinkaan, mutta kyse oli Hessu tarinasta.

En yleensä niin erityisemmin välitä Hessu Hopon hahmosta, vaikka onkin vanhemmissa animaatioissaan hauska koheltava virtuoosi, joka kaikesta tietämyksestään ja taidoistaan huolimatta epäonnistuu kaikissa hulluissa simppeleissäkin hankkeissaan. Erityisesti on jäänyt mieleen hänen hiihtämis lyhytelokuvansa, josta jäänyt mieleen tuo mainio huudahdus hänen pudottuaan jyrkänteeltä tai muutoin korkealta. Tämä huudahdus on ehkä historian hauskin reaktio mihinkään slapstick henkiseen tilanteeseen.

Aku Ankka ja Roope-setä lehtien sivuilla Hessu kuitenkin esitettiin koheltavan virtuoosin sijaan usein ihan vain pelkistettynä idioottina, jolla meni kaikissa vähääkään vaikeimmissa tilanteissa käsi kohti suuta. Siksi oikeastaan viittamani Roope-Setä pokkarin tarina olikin niin mainio. Siinä tavallaan yritettiin selventää miksi Hessu on näissä kahdessa mediassa, sarjakuvissa ja lyhytelokuvissa, niin erilainen koheltaja. Tarinassa Kaasi ja Hessu joutuvat panttivangeiksi, perusteluna että vangitsijat pitävät heitä oikeina neroina Mikin ja Simo Sisun sijaan ja että he vain näyttelevät idiootteja, koska ovat taktisia neroja, ja jotta totuus ei paljastuisi. Tämä teoria ei ota kumoutuakseen edes tarinan loppumetreillä, mutta panttivankitilanne eskaloituu tätä ennen ihan käsittämättömän hilpeisiin mittoihin. Tämä on mielestäni edelleen kaikkien aikojen hauskin Hessu Hopo tarina.

Roope-setä lehden sisällöstä on jäänyt mieleen toki myös toinen omalaatuinen tuttavuus.Indiana Hopo on mielestäni aliarvostettu hahmo. Tottakai hahmo on ilmiselvä Indiana Jones kopio, mutta sillä on myös pieniä ominaisuuksia, kuten lakritsa riippuvuus, jotka tekevät tästä hauskan ja mielenkiintoisen. Samalla Mikki luo hauskan kontrastin olemalla se vähemmän kummallisempi jokamies, ja siitä huolimatta seikakilija. Ja kuten aiemmin käytiin läpi, seikkailijana Mikki on tosiaan parhaimmillaan, vaikka Indiana Hopo tarinoissa hän ei olekaan alan pioneeri. Ehkä hän oppikin taitonsa Indiana Hopolta, joka on alan selvästi paras?

Hopo on eksentrisen luonteensa vuoksi myös vaikuttanut itseeni, kun kirjoitan pöytälaatikkoon sarjakuvieni käsikirjoituksia, ja pohtiessani hahmojen luomista. Juuri tämän kaltaisia hahmoja pitäisi olla hiukan enemmän. Hahmossa viehättää kaikki sama mikä esimerkiksi Eka Vekarassa tai DC sarjakuvien Marsilaisessa Metsästäjässä, jolla on outo Oreo keksi riippuvuus, on oppinut kaiken ihmisistä tv:n kautta ja on muutoinkin hyvin omalaatuinen heppu. Indiana Hopo lienee muuten ainoa hahmo Ankka sarjakuvien sivuilla jonka kautta on käsitelty riippuvuutta. Ihmettelen miksi kukaan ei ole vielä keksinyt käsitellä aihetta syvemmin Indiana Hopon kautta.

Yksi ensikosketuksistani supersankari sarjakuvaan ei suinkaan tapahtunut vain supersankari sarjakuvien sivuilla, vaan enempi Super-Hessu ja Taikaviitta tarinoiden kautta. Erityisesti mieleen on jäänyt näistä Taikaviitan modernisoitu TK 2000 versio, joka toimi erionomaisena esimerkkinä vakavemman supersankari toiminnan kääntämisestä Ankka sarjakuvan muotoon laadukkaasti. Lehdessä ei myöskään hylätty kokonaan Taikaviitan aiempaa historiaa, vaikka tosin epäselväksi jää lehdistä, että tietävätkö Hupu, Lupu ja Tupu että Aku on Taikaviitta, sillä he eivät esiinny pahemmin lehden sivuilla.

Toisinaan nimittäin Italiasta tuli kahdenlaisia Taikaviitta tarinoita, jos olen oikein ymmärtänyt, ja niistä toisissa ankanpojat tiesi Akun salaisen henkilöllisyyden Taikaviittana, ja joutuivat jatkuvasti korjaamaan hänen törttöilyjään supersankarina, kun taas toisissa tarinoissa Taikaviitan henkilöllisyyttä ei tiennyt kukaan, mutta hänellä oli tapana Robin Hoodin hengessä rääkätä Roopea.

Tosin Roopekin on vain cameo-roolissa, ja hänkään ei tiedä Akun salaisuutta. Moderni supersankari sarjakuva esitteli Taikaviitan uudet laitteet, apuri Yhden ja monia muita sivuhahmoja, ja niihin keskityttiin sarjakuvassa enemmän kuin Akun aiempaan elämään. Tämä saattoi olla hyväkin juttu, jättäen sopivasti mysteeriksi asioita. Näin ollen myöskin TK 2000 luo eräänlaisen kolmannen variaation Taikaviitta tarinoihin. Näissä tarinoissa seikkailtiin jopa avaruudessa ja sci-fi henkisissä ympäristöissä. Ihmissuhde kuviot olivat kuin suoraan perinteisestä supersankari sarjakuvasta.

Jos kuitenkin Ankka sarjakuvista pitäisi nimetä oma kaikkien aikojen suosikkini yksittäisistä tarinakokonaisuuksista, niin tuo olisi ehdottomasti Carl Barksin legendaarinen Kultainen Kypärä niminen Aku Ankka tarina, josta omistan ja omistin jo lapsena hienon albumin. Tarina on tosiaan teemojensa puolesta niin hieno Ankka tarina, että minun oli aivan pakko hankkia se hyllyyni myöhemmin uudestaan juurikin albumi-muodossa. Lopulta tarina kertoo vallanhimosta, ja siitä kuinka valta turmelee aina kenet tahansa. Temaattisesti tämä konkretisoituu kultaisen kypärän kautta, jonka Aku ja ankanpojat löytävät kuten minkä tahansa aarteen.

Kypärään sisältyy taikavoiman oloinen outo vaikutus, jolla sen kantaja muuttuu mielipuoleksi tyranniksi, jolla valta nousee kirjaimellisesti hattuun välittömästi. Tarinassa on hauska tulkinnanvara, sillä kypärä tuo sen kantajalle aitoa konkreettista valtaa hieman Arthurin taru Miekka Kivessä mukaisesti, joten vallanhimon tunteen voi selittää myös vain näiden hahmojen luonteen heikkoutena, eikä niinkään taikavoimana.

Temaattisesti tarina on kuin suoraan William Shakespeareltä, ja jo siksi se onkin yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä ja parhaimmista yksittäisistä Ankka tarinoista. Ja miksi ei toki myös åparhaimpia sarjakuvatarinoita ja fiktiivisiä tarinoita ylipäätään? Rinnastaisin tarinaa jopa hieman Ikuisuuksien Rautahanska tarinakokonaisuuteen Marvelilla. Niissä on ainakin hiukan samaa henkeä. Suuren vallan tuova esine sekoittaa päähenkilöiden päät. En siis näkisi mitään ongelmaa siinä jos joku keksisi ottaa Kultainen kypärä tarinasta vaikutteita supersankari genren sarjakuvaromaaniin.

Ja nyt kun otin puheeksi sarjakuvaromaanit, niin toiselle sijalle Ankka tarinoissa laittaisin ehdottomasti Don Rosan kirjoittaman Roope Ankan Elämä ja Teot teoksen, joka on millä tahansa mittapuulla arvioituna ensimmäinen täysi Ankka aiheinen sarjakuvaromaani. Se nimittäin täyttää aivan kaikki kriteerit, puhuttiin sitten kunnianhimosta, tarinan pituudesta tai siitä onko kyse yksittäisestä tarinakokonaisuuudesta yksien kansien sisällä. Toki myös jotkut Barksin jutut menisivät samaan kategoriaan, mutta väitän että Rosan kokonaisuus tekee tämän ainakin selkeämmin ja tavoitelleen juuri tuota.

Sarjakuva kertoo koko Roopen elämäkerran lähes täydellisen elämäkertamaisesti, ottaen huomioon jokaisen pienenkin yksityiskohdan Barksin tarinoissa ja Rosan omissa aiemmissa tarinoissa ja muutoinkin kaikki merkittävät Roope jatkumoon kuuluvat seikat. Kokonaisuutta täydentää Nightwishistä tutun Tuomas Holopaisen aivan upea soundtrack levy, joka on ehdottomasti kuuneltava jokaista lukua lukiessa. Se vahvistaa kokemusta tunnelmansa puolesta.

Teräsmies

Teräsmieheen mninulla on aina ollut hyvin erilainen suhde kuin muilla ihmisillä. Olen kuullut monia näkemyksiä, joiden mukaan Teräsmies olisi jotenkin tylsä. Itselleni on hahmosta välittynyt osin nostalgian vuoksi hyvin erilainen kuva.

Kun mimä olin lapsi, olivat supersankarit vain harvoin esillä televisiossa tai elokuvissa. Ensimmöäinen kosketukseni supersankareihin saattoi hyvinkin olla Teräsmies. Muistan jopa hyvin tarkkaan ajan, jolloin rakkauteni Teräsmieheen syntyi. Olin kouluikäinen, ja tv:ssä pyöri peräti kaksi Teräsmies aiheista tv-sarjaa. Toinen oli Nelosella pyörinyt Superman: The Animated Series ja toinen taas vuorostaan oli Teräsmieheni nimellä kulkenut Ylen esittämä Lois & Clark sarja, jossa lähestyttiin Teräsmiestä saippuaoopperan hengen mukaisesti. Molemmat sarjat ovat yhä minulle äärimmäisen rakkaita, ja osa sitä perustaa jonka olen luonut Teräsmiehen hahmon ympärille, mukaanlukien tottakai sarjakuvat ja Richard Donnerin ohjaama mainio elokuva.

Kyseisenä kesänä tutustuin ikätoveriin jonka kanssa meillä oli aluksi joitakin kahnauksia, joissa saatoin tahattomasti mennä usein liian pitkälle kiusaten hieman kyseistä poikaa. Tein hänelle usein höpsöjä jekkuja, joissa huijasin hänet tekemään jotain tyhmää. Yleensä pilani olivat kuitenkin melko harmittomia. Kerran sitten keksin huijata häntä tienaamaan meille rahaa. Poika oli rahankiilto silmissään innoissaan moisesta hankkeesta. Rupeaisimme kivillä vasaran lailla lytistämään rautaisia pullonkorkkeja, ja tekisimme niistä kolikoita. Pila saavutti hölmön ja ehkä hieman överiksi menneet mittakaavat. Siinä päiväkausia kestäneessä työntouhussa onnistuimme kuitenkin tutustumaan toisiimme. Yhtäkkiä emme enää olleetkaan jekkuileva kiusaaja ja kiusattu, vaikka tosin ehkä hieman ahne, pojankaksikko.

Puhuimme erityisen paljon näistä kahdesta Teräsmies sarjasta. Olin vasta noviisi, mitä tuli Teräsmies sarjakuviin ja niiden historiaan. Erityisen upea hetki Teräsmieheni sarjassa oli hetki jolloin Teräsmies viimein esitellään, ja kun hän pelastaa avaruusraketin pommilta, ja kirjaimellisesti syö itse pommin. Meitä kiehtoi jatkuvalla määrällä Teräsmiehen kryptonilainen historia. Perehdyin sarjakuviinkin, ja erityisesti mieleen on jäänyt juurikin Krypton Chronicles, joka taidettiin julkaista lähes kokonaan suomeksi. Kyseisessä sarjakuvassa kerottiin juurikin Teräsmiehen kryptonilaisista sukujuurista.

Eräänä päivänä kuitenkin menin paljastamaan, ettei pullonkorkeista voisi saada rahaa aikaiseksi mitenkään. Höpsö, mutta sympaattinen poika vastasi tienneensä tämän koko ajan, mutta halusi jekuttaa minua takaisin uskomaan että olin jekuttanut häntä. Nauroimme molemmat, ja pian huomasimme, että meistä oli tullut hyviä kavereita näiden muutaman päivän aikana. Nyt olimme tasavertoisia, mutta meillä oli myös paljon yhteistä. Ja kaikkein yhdistävin seikka oli Teräsmies.

Teräsmies oli meille sankari, joka erilaisuudestaan huolimatta oli päättänyt auttaa muita ihmisiä. Olimme itsekin hieman outoja. Miksi me olisimme Teräsmiestä kummempia? Tuo kesä on jäänyt mieleeni vahvasti. En enää jekkuillut. Mutta Teräsmies jäi ikuisesti osaksi elämääni.

Voisin luetella lukuisia lapsuuteni Teräsmies sarjakuvatarinoita, jotka ovat tehneet vaikutuksen. Suurinosa niistä on hopea-ajalta tai bronssi-ajalta. Siihen aikaan ei ollut vielä kovin moderneja tulkintoja Teräsmiehestä, joista olisin vielä tuolloin kuullut. Teräsmies oli ja on yhä kuitenkin ennen kaikkea symboli, joka saa ihmisestä paremman puolen esille. Kehityin yhden kesän aikana Steve Lombardista, joka yleensä Teräsmies sarjakuvissa kiusaa Clark Kenttiä jekuillaan, edes jotenkin paremmaksi ihmiseksi. Teräsmies inspiroi siis sarjakuvien ulkopuolellakin ympäröivää maailmaa.

Teini-iässä turvauduin usein haaveeseen, että olisin Teräsmies. Smallville sarja pyöri tuolloin televisiossa, ja käsitteli teini-ikäistä Teräsmiestä suorastaan aliarvostetun korkealla tasolla. Smallvillen myötä Teräsmieheen pystyi samaistumaan. Smallvillen tunnuskappaleessa mielestäni ei lauleta Lois Lanen tai Lana Langin pelastamisesta. Siinä Teräsmies kaipaa itse pelastusta. Ja niin kaipasi moni ikätoverini teini-iässä. Jos tähän ei pysty samaistumaan, niin ei sitten mihinkään.

Teräsmies on minusta hieman väärinymmärretty. Maailma todella kaipaisi hänen kaltaistaan sankaria, joka versiosta huolimatta on aina symboli, joka tuo paremman maailman.

Star Wars

Heti alkuun on kerrottava, että kun minä olin lapsi, koin suurimman mahdollisen pettymyksen, kun sain tietää että Darth Vader oli Luke Skywalkerin isä. Minä nimittäin itse olisin veikannut, että he ovat veljeksiä. Tähtien Sotaa nimittäin mainostettiin vähän sen mukaisesti jollakin vhs kasetilla. Kesti pitkään ennen kuin edes sain nähdä alkuperäisen trilogian, jotka löytyivät naapurilta vhs-muodossa. Yhtäkkiä tälle elokuvasarjalle oli nimi ja muistan hyräilleeni tunnaria nimeä hokien kävellessäni naapurin luokse lainaamaan káikki kolme elokuvaa. Vaikka petyinkin hieman, niin tämä ei tarkoita, etteikö Tähtien Sota olisi nostalgisuudessaan minulle tärkeä vielä tänäkin päivänä. Näissä oudoissa olosuhteissa kuitenkin tutustuin näihin elokuviin.

Opittuani lukemaan, halusin pitkään omistaa Tähtien Sota elokuvat. Niitä vain ei tahtonut löytyä yhtäkkiä mistään. Vasta teini-iässä kun tv:ssä esitettiin kyseiset elokuvat, sain ne nauhalle vhs-kasetille ja viimein pystyin katsomaan ne aina. Sitä ennen oli tyydyttävä elokuvien sarjakuvakäännöksiin, jotka luettuani, halusin tietää yhä enemmän tästä maailmasta ja sen rakenteesta. Niinpä koska vaihtoehtoina olisi ollut romaanikirjallisuus, päädyin lukemaan hyvin paljon Tähtien Sota sarjakuvia, ja jatkoin lukemista vielä pitkälle teini-ikään asti, jolloin niitä löytyi lehtinä hyvinkin helposti paikallisista kirjastoista.

Sarjakuvista parhaiten mieleeni on jäänyt Darth Maulin tarinan kertova mini-sarja, jossa tuotiin pieni ripaus syvyyttä tähän liiallisuuksiinkin asti mystisestä hahmosta. Tajusin, että Maul oli hermoheikko ja kärsimätön, aivan kuten minä itse teini-iässä, ja siksi usein ystäväni sanoivatkin, että kävelen toisinaan kuin Darth Maul odottaessaan tilaisuutta tappaa kaksi jediä.

Toinen mieleen jäänyt tarina oli vaihtoehto universumiin sijoittuva tarinakokonaisuus, jossa kerrottiin kuinka olisi käynyt, jos Luke ei olisikaan onnistunut kuolontähden räjäyttämisessä. Sarjakuva avasi uusia ulottuvuuksia Han Solon ja Yodan hahmojen viimeinkin kohdatessa. Mutta se on yhä muutenkin mielestäni ihan mainio sarjakuvatarina, vaikka kuvitus tuntuukin hieman muoviselta jossain määrin.

Muita Tähtien Sota sarjakuvia en erityisen tarkkaan edes muista. Mutta juurikin näiden sarjakuvien ansiosta Tähtien Sota oli iso osa elämääni vielä teini-iässä, kun kasvoin nörttikulttuurin ympäröimänä. Tähtien Sota elokuvat ja sarjakuvat ovat yhä se helpompi tapa päästä kulttuuriin sisälle. Luen nykyisin aivan liian vähän Tähtien Sota sarjakuvia. Lupaan itselleni korjata asian.

Spider-Man

Muistan täsmälleen kuinka tutustuin Hämähäkkimieheen.

Olin jo kouluikäinen, ja Teräsmies oli Batmanin ohella ainoat supersankarit jotka tiesin. Naapurin teini-ikäisen pojan luona käydessä kaikki kuitenkin muuttui. Hänellä oli lukuisia Hämähäkkimies lehden numeroita, joista silmiini osui erityisesti vuosien 1996 – 1997 vuosien numerot. Arvioisin siis tutustuneeni hahmoon jossain tuossa kohtaa ainakin pintaraapaisulta. Hämähäkkimiehessä viehätti tuon hahmon visuaalinen ilme. En edes tajunnut vielä että hahmon voimat olivat jotenkin kytköksissä hämähäkkeihin. Opettelin vasta noihin aikoihin lukemaan. Näin pian kannet joissa komeilivat Ben Reily, Carnage ja myös Venomin visuaalinen ilme tuli pian tutuksi.

En tiennyt mistä oli kyse, mutta tajusin, että nyt oli kyse jostain isosta ja merkittävästä, joka oli puuttunut elämästäni. Siispä tein sen, mitä jokaikinen ikäiseni pikkupoika teki kuullessaan uudesta jutusta. Kävi vakavan taloudellisen keskustelun vanhempiensa kanssa, johon liittyi kaupantekovälineenä milloin koulunumerot, lukemisen oppiminen ja kotityötkin. Vanhempani tuli pehmittää jotenkin. Keinolla millä hyvänsä. Uusi älytön pakkomielle ja villitys oli astunut perheeseemme. Olimme juuri toipuneet Prätkähiiristä, Turtlesista ja lukuisista muista älyttömyyksistä, mitkä oli sekoittanut lasten päät 1990-luvun laman aikaan. Vanhempani eivät kestäisi enää yhtään uutta vastaavaa. Siispä Spider-Man lehden tilaus ei tulisi kysymykseenkään.

Mutta eräänä pävänä kaikki muuttui. Maikkari mainosti uutta animaatiosarjaa, Spider-Man: The Animated Series, kotoisasti Spider-Man, ja voitte kuvitella ne vanhempieni armon rukoillut ja minun riemun huudahdukset jotka sekoittivat perheeni elämän. Viimein pääsisin tutustumaan hahmoon, josta oli tuleva kohtaloni. Tämä hahmo todella muutaisi kaiken, mitä olin koskaan edes ajatellut supersankareista.

Vanhempieni huojennukseksi Spider-Man sarja ei kuitenkaan johtanut järjettömän luokan villitykseen ja taloudelliseen rappioon. Katsoin luultavasti jokaisen jakson. Mutta elämästäni puuttui vielä se jokin. Jokin joka sinetöi suhteeni tähän hahmoon. Ja yhtenä päivänä tullessani koulusta, huomasin, että tuo sinetöijä lojui keittiön pöydällä ikäänkuin unohdettuna. Se oli Hämähäkkimies sarjakuvalehden numero 9 vuodelta 1998. Kansi paljasti, että Hämähäkkimiehen vastustaja olisi kyseisessä numerossa Kameleontti. Juoksin lehti kädessä huoneeseeni lukemaan, ja siitä sekunnista alkaen olen keräillyt ja lukenut lähes tulkoon kaikki Hämähäkkimies lehdet mitä suomeksi on ilmestynyt. Tarina oli yksinkertaisesti vain niin vaikuttava.

Tarinassa Kameleontti uskotteli Peter Parkerin, Hämähäkkimiehen, uskomaan, että kaikki hänen kokemansa supersankaroinnit, olivat pelkkää mielipuolista harhaa ja että hän oli tavallinen kansalainen joka oli vain hieman päästään sekaisin. Tarina jäi lopussa kesken, kun Kravenin poika saapui paikalle uhoamaan Kameleontille tämän epäonnistuttua suunnitelmassaan ja yrittäessään paeta raivostunutta Peter Parkeria. Tämä oli sen aikaisen nuoren miehen, minun, mielestäni diipeintä shittiä ikinä. Ja minulla on yhä tuo samainen numero tallessa. Se on yhä kaikkien aikojen yksi suosikkitarinoistani Hämähäkkimiehen parissa. Tämä J. M. DeMattesin luoma puoli-itsenäinen jatko-osa Kravenin viimeiselle jahdille aloitti kiinnostukseni supersankareita kohtaan. Ja kohta tietäisin niistä enemmän kuin useimmat muut ihmiset ikinä.

Nintendo-lehti

Nintendo-lehti oli Aku Ankan ohella varmaan ensimmäisiä kosketuksiani sarjakuvaan ylipäätään. Alunperin tosin kiinnostukseni siihen perustui videopelien läpäisemiseen tarvittavilla neuvoihin ja erilaisiin Nintendo aiheisiin uutisiin ja artikkeleihin.

Nintendo oli perheessämme kova sana, ja kesti kauan ennen kuin joustimme tuumakaan Playstationin tai muiden konsoleiden suhteen. Meillä oli omistuksessa Super Nintendo eli kotoisasti SNES, mutta myöhemmin saimme kerättyä hirveällä vaivalla rahaa tuoreempaan Nintendo 64 konsoliin. Tämä oli kova saavutus, ottaen huomioon että pelikonsolit eivät olleet tuolloin läheskään yhtä halpoja kuin nykyään, ja niiden hankkiminen vaati muutenkin kovaa säästämistä ja työtä jotta semmoisen sai kotiinsa.

Keräsimme divareista koluten Nintendo-lehtiä ja tämä tutustutti meidät myös divarikulttuuriin Helsingissä pikkuhiljaa. Myöhemmin aikuisiällä nekin ovat vähentyneet. Mutta nuo divarit olivat aina aarreaitta, joista etsittiin etenkin sarjakuvia ja Nintendo-lehtiä.

Nintendo-lehdessä oli toki myös sarjakuvia. Ne olivat aluksi lähinnä lisenssitavaran tasolla olevia ameirkkalaisten hätäisesti kyhäämiä vitsi-sarjoja, joihin kuului Super Marioa, Zeldaa ja jotain epämääräisiä muita.

Vuosien varrella kuitenkin sisältöön tuli muutakin. Mieleen on jäänyt kolme vaikuttavaa jatko-sarjaa. Ensimmäinen oli ilmeisesti vielä amerikkalainen Game Boy niminen sarjakuva, jossa samannimisen käsikonsolin pelien hahmot heräsivät niinsanotussa oikeassa maailmassa eloon hyvinkin photorealistisessa kuvituksessa. Tämä sarjakuva oli ihan hauska, vaikka keskittyi pääosin Super Mario Land sarjakuvan hahmoihin. Varsinaiset aarteet kokoelmissamme olivat kuitenkin Legend of the Zelda: Link to the Past ja Super Mario World videopelien sarjakuvasovitukset, joista vastuussa oli puoliksi amerikkalaiset, mutta myös japanilainen tekijätiimi.

Kyllä. Nämä kaksi sarjakuvaa olivat minun ensikosketukseni mangaan. Ne olivat väreissä ja puoliksi amerikkalaisten tekemiä, mutta siitä huolimatta ne olivat sitä itseään. Siinä missä Zelda sovitus oli vakavempi ja visuaalisesti häikäisevä sarjakuva, joka avasi siitä huolimatta mielikuvitustani, oli sitä vastoin Super Mario World sarjakuva hieman hilpeämpi. Molemmat olivat erinomaisia sarjakuvia.

En koskaan unohda sateisia kesäiltoja, kun luen Linkin heräämisestä sateeseen, kun hän saa telepaattisen viestin Zeldalta, ja rientää aseenaan pelkkä vaatimaton puumiekka sateeseen kohti pelastusretkeä, joka tuntuu tuhoontuomitulta. Eikä pitäisi kenenkään muunkaan unohtaa. Tästä Zelda fanituksenikin alkoi. Tästä sarjakuvasta. Noista sivuista.

Tintti / Lucky Luke / Asterix

Kun keskiverto ihmiselle Suomessa esitetään sellainen käsittämätön sanakummallisuus kuin sarjakuva, hänen ensimmäinen ajatuksensa on yhdistää tuo Aku Ankkaan, tai eurooppalaiseen pyhään kolmikkoon, eli Tintti, Lucky Luke ja Asterix. Näin oli myös pitkälti omassakin perheessämme.

Tintin arvon olen ymmärtänyt vasta enempi aikuisiällä. Toki pidin joistakin albumeista, kuten Faaraon sikarit, Sininen Lotus, Rakham Punaisen aarre ja niin edelleen. Luin toki lähinnä satunnaisia albumeja. Vasta aikuisena tajusin niiden yhteyden Hergen kasvutarinaan ihmisenä. Se nosti toki myös arvostusta, mutta myös sekin, että tulin lukeneeksi vasta aikuisena kaikki olemassaolevat Tintti albumit kokonaisuudessaan, järjestyksessä. Mutta lapsena Tintti oli semmoinen vähemmän kova juttu. Semmoinen mitä aikuiset sedät lähinnä lukivat. Hyvää teknistä työtä, jota ei osannut vielä arvostaa. Siksi sitä tuli luettua lähinnä tilanteissa joissa muuta luettavaa ei yksinkertaisesti ollut.

Asterix sarjakuvista pidin taas enemmän lapsena kuin aikuisempana. Nyt sen sijaan tilanne on käätynyt taas niin, että ne ovat nostalgiaa. Haaveilen jopa täydellisestä Asterix kovakantisesta kokoelmasta. Asterix oli pitkään aikuisempana minulle kuin vaikkapa Uuno Turhapuro elokuvat, joihin ei kehdannut mitenkään sivistyneissä punaviini piireissä myöntää kokevansa minkäälaista vetoa. Niiden yksinkertaisuus ja helppolukuisuus kuitenkin viehätti aikuisenakin. Lapsena ne olivat suurinpiirtein korkeinta satiirista taidetta. Ja kuten sanottua, nyt, nostalgiaa. Ehkä Asterix sarjakuvien rikkaus onkin, että ne ovat kaikkea tätä riippuen elämänvaiheesta.

Lucky Luke taas...Muistan selvästi, että luin lähes jokaisen albumin lapsena. En osaa vieläkään päättää mikä albumi-sarjan aikakausista oli se paras. Mutta muistan kuinka minun oli aivan pakko lukea jokaikinen albumi jossa vain esiintyi Daltonin veljekset.

Opin kokonaisen lauseen espanjaa Lucky Luke sarjakuvien avulla. Nykyisin olen kai jo lukenut ne kaikki. Rakastin Lucky Lukea lapsena, eikä se ole kadonnut mihinkään. Uusia albumeita ilmestyy yhä. Siksi en varmaankaan haaveile täydellisestä Lucky Luke albumien kokoelmasta. Mutta tämä sarjakuva on yhä parasta eurooppalaisen sarjakuvan luomaa satiiria. Jopa niissä vakavemmissa jutuissa.

W.I.T.C.H.

En tiedä, enkä tosiaankaan muista, että mikä tarkalleen sai teini-ikäisen minut enakkoluulottomasti lukemaan tytöille suunnattua sarjakuvaa, mutta muistan kyllä monta syytä, että mikä sai minut jatkamaan lukemista.

Olin teini-ikäisenä kiinnostunut tytöistä kuten monet ikäiseni pojat. Olin kuitenkin todella epävarma, vaikkakin siitä huolimatta omituisen äänekäs teini-ikäinen, joka jatkuvasti yritti tehdä kaikkiin tyhmillä tempauksilla vaikutuksen. Tämä johti usein tilanteisiin, joissa jäin melko ulkopuoliseksi ikätovereideni keskuudessa. Puhumattakaan, että olisin ymmärtänyt huomata, jos joku tyttö ikätovereistani olisikin kiinnostunut minusta. Hämmästyisitte kuinka pitkään tätä ajattelumallia jatkui vielä aikuisiälle asti.

Samaistuin erityisesti kolmeen hahmoon teini-ikäisenä. Ne olivat Teen Titans animaatiosarjan Raven, Beyblade anime-sarjan Kai ja Digimon anime-sarjan Ken Itchiouji. Kaikkia yhdisti jonkinlainen ulkopuolisuus, ja synkempi tausta. Nämä olivat omassa teini-iässäni melko tuttuja mielenterveys ongelmien kautta.

Myös Harry Potter ja Noidan käsikirja kuuluivat vahvasti teini-ikääni. Näissä olosuhteissa väittäisin, että ainoa yhteyteni tyttöihin ja heidän maailmaansa saattoi hyvinkin olla W.I.T.C.H sarjakuvalehdet, joita ahmin vuosia. Nämä sarjakuvat myös kai opettivat minua olemaan hieman enemmän sinut feminiinisen puoleni kanssa.

Olin äärimmäisen ihastunut Hay Lin nimiseen W.I.T.C.H sarjakuvan hahmoon. Hän oli se potentiaalinen unelmieni tyttö jota en tuossa iässä uskonut edes saavani. No, tavallaan toisin kävi, mutta ei siitä nyt sen enempää. Minua myös suretti Cordelian hahmon kylmäävän luonteen taakse kätkeytyvä aito lämpö, joka syntyi hänen traagisesta rakkaudestaan. Elyon ei ole kovin kaukana Ken Itchioujista jota ymmärsin Digimon sarjassa. Kaikki nämä hahmot auttoivat minua käsittelemään jotain persoonani aspektia, jota en osannut muutoin käsitellä. Puhumattakaan niiden tuomasta toivosta omaan vakavemmaksi muuttuneeseen teini-ikääni.

Lassi ja Leevi

Stippisarjakuvista kovin moni ei kolahtanut vielä lapsena. Suhtauduin niistä useimpiin lähinnä semmoisena aikuisten tylsänä juttuna, traditiona sanomalehtien sivuilla. Poikkeuksia on toki varmasti ollut jo tuossa iässä.

Mutta yksi strippisarjakuva teki välittömän vaikutuksen. Lassin huikeat haahuilut mielikuvitusmaailmoissa ja lapsuuden maisemissa olivat hyvinkin samaistuttavia.

Erityisesti mieleen on kuitenkin jäänyt propellihattu jatko-strippi, jossa jatkettiin hauskaa vitsiä stripistä strippiin. Lassi oli tilannut muropaketista hienon propellihatun, ja sen kulkua hänen omistukseen seurattiin aina tilauksesta alkaen. Kun Lassi saa tietää että hattu saapuu vasta kolmen päivän päästä, Leevi toteaa ivallisesti ”Älä huoli. Uskon että vanhainkodissa propellihattusi tekee kaikkiin vaikutuksen!”. Seuraavaksi näytettiin kuinka Lassi haaveili lentämisestä hatulla ja kuinka hän kärsi tuon kolme päivää saadakseen hattunsa. Lopulta hattu kuitenkin saapui, ja sen lentokyvyt olivat huomattavasti mainostettua liioitellummat ja Lassi heittää pettyneenä hatun muiden vastaavien kulutettujen lelujen joukkoon, jotka olivat jo tehtävänsä tehneet tai tuottaneet pettymyksen tai ennen kaikkea kiinnostus niihin oli lakannut.

Vitsi on hulvaton, mutta tarjoaa myös pienen syvemmän satiirisen tarkastelun lapsen mieleen. Tätä Lassi ja Leevi stripit tekivät hyvin usein. Lassin päänsisältö avautuu lukijalle kuin avoin kirja, kirjaimellisesti, 9-osaisen juhlakirja sarjan merkeissä. Lassia voisi analysoida loputtomasti psykologisella tasolla, mutta sen ovat jo monet tehneet minua paremmin.

Oma henkilökohtainen yhteyteni Lassi ja Leevi sarjakuvaan kuitenkin syntyi eräällä Lontoon matkalla lapsena. Perheemme oli suhteellisen köyhä, emmekä tämän lisäksi olleet matkustaneet Tallinnaa tai Ruotsia pidemmälle oikeastaan kertaakaan. Hotellissa viettämämme ajan aikana luin lähes kaikki Lassi ja Leevi stripit kovakantisista juhlakirjoista, jotka olin mennyt lainaamaan kirjastosta lähinnä lentomatkaa varten muiden sarjakuvien ohella. Mökkimatkat ja muut reissut olivat yleisin syyni hankkia kirjastosta tuolloin satunnaista sarjakuvallista luettavaa.