Hämähäkkimiehen historia Suomessa
Hämähäkkimiehellä on Suomessa historiaa jopa 30 vuoden verran ja yli 300 numeroa. Siispä on ihan paikallaan tarkastella materiaalia läpi. Kaikkeahan tuosta ei ole pakko lukea. Seuraavaksi käyn siis läpi materiaalia jota kannattaa lukea. Seuraavat tarinat ovat klassikoita tai muuten vain huomion arvoisia.
Mutta ihan ensiksi...mistä kannattaa aloittaa? Mistä kohtaa on helpointa liittyä mukaan Hämähäkkimiehen maailmaan?
Itse en kokenut suurempaa ongelmaa kun aloitin lukemisen Salatuista Sodista, ja sitten siirryin numeroon 11 vuodelta 1986. Jätin siis väliin kokonaiset 5 vuotta Hämähäkkimiehen epämääräistä koheltelua. Tämä voi tuntua suurelta määrältä, mutta kun se suhteutetaan määrään joka sen jälkeen on vielä edessä, tuntuu se oikeastaan kohtuulliselta.
Kyseisessä numerossa alkaa myös Hämähäkkimiehen mustan puvun tarina. Jokainen Hämähäkkimies elokuvia tai animaatiosarjoja katsonut tietää miten tarina lopulta päättyy. Se johtaa lopulta Venom hahmon syntyyn.
Samalta vuodelta on myös pieni Hämähäkkimies klassikko, Hämähäkkimies Extra 2, jossa Hämähäkkimies kohtaa itse Michael Jacksonin. Michael Jackson on tarinassa salanimellä Ace, Ässä. Michael Jackson oli yksi kuuluisimmista Spider-Man faneista, ja siksi kohtaaminen oli välttämätön. Hämähäkkimies saa popin kuninkaalta oikein kunnolla pataan kun kehtaa tulla hänen hoodeille. Ehdottomasti lukemisen arvoinen.
Seuraavalta vuodelta oleva Hämähäkkimiehen Maximum Marvel spesiaali on myös pieni helmi. Siinä Spider-Man seikkailee upeasti kuvitetussa fantasiamaailmassa ja kohtaa lohikäärmeen. Halvalla todella kaunista taidetta. Kulkukatin poika pääsee taas loistamaan tarjonnallaan.
Oikeastaan väittäisin koko 80-luvun lopun olevan yksi Hämähäkkimiehen parhaista hetkistä.
Vuonna 1990 alkanut Mörkö saaga on ehdoton klassikko myös. Se on toki jakanut mielipiteitä, mutta väittäisin sen olevan oiva kokonaisuus jossa on ymmärretty Hämähäkkimies sarjakuvien luonteesta jotain oleellista.
Alunperin Hämähäkkimies sarjakuviin luotiin Vihreän Menninkäisen kautta perinne jossa lukijoille esiteltiin uusi superkonna, mutta ei heti paljastettu tämän henkilöllisyyttä. Nyt Mörön suhteen toimitaan samoin. Valitettavasti tarina on melko pitkä, ja sen varsinainen loppu nähtiin vasta paljon myöhemmin.
Mutta varsinainen mestariteos vuodelta 1990 on Kraven trilogia Kraven's last hunt. Vielä tänäkin päivänä se on kestänyt hyvin aikaa mahtavana trillerinä josta syntyi myös oma perinteensä Hämähäkkimies sarjakuviin. Kraven trilogia löytyy numeroista 9, 10 ja 11. Näiden perään tulee heti numerossa 12 toinen trilleri. Numeron tarina on pieni aliarvostettu klassikko sen jo hieman eksistentialistisenkin hengen takia.
Vuosi 1991 näki Todd Mcfarlanen tulon Hämähäkkimiehen sivuille. Samalla Peter Parker ja Mary Jane menivät naimisiin, Venom astui ensi kertaa piinaamaan heidän elämäänsä ja lopultakin mustan puvun tarina päättyi.
Vuosi on yksi parhaimmista Hämähäkkimies vuosikerroista koskaan. Se on myös parhaimpia Suomen Marvel vuosia. On kai siis luonnollista että tätä seurasi todella huono ja sekava vuosi 1992. Muunmuassa epätoivoinen yritys luoda Venom tarinalle kaksi jatko-osaa. Ne voi jättää melko surutta väliin, mutta toisaalta ne ovat vuoden kohokohtia. Jos olet Venom fani, saat siitä ehkä jotain pientä irti.
Yksi vuoden ehdottomasti huonoimpia tarinoita on kaksi lehteä kestänyt tarina jossa Hämähäkkimies saa uudet lähes jumalalliset voimat ja hakkaa pataan Marvel Universumia. Lyhyesti: Mitä helkkaria tämän kirjoittajilla oli mielessä?! Usko vapaasti: Se on paljon typerämpi tarina kuin miltä kuulostaa. Ehkä kaikkien aikojen huonoimpia Hämähäkkimies tarinoita.
Vuosi 1993 oli yhtä sekamelskaa. Lukemisen arvoinen on Venom trilleri (5/1993) ja sen jatko-osa (12/1993) jossa Carnage tekee ensiesiintymisensä. Jatko-osana tämä on huomattavasti parempi kuin aiemmat Venom jatko-osat, sillä niissä on sekä ensimmäisen osan kauhun tuntua, että koitetaan tuoda jotain uutta Venom kuvioihin.
Venom ja Hämähäkkimies yhteistyössä on varsin huvittava ajatus. Tällä tietysti tehtiin pohjaa myös Venomin soololehdelle, jonka antia nähtiin myös Suomessa. Carnage luotiin jotta Venom ei näyttäisi aivan niin pahalta kuin päällisin puolin näyttää. Vaikkakin psykopaattia stalkkeria on hyvin vaikea inhimillistää.
Venomin omat sooloseikkailut tapahtuivat lehdissä Marvel 12/1995, Marvel 8/1996, Mega Marvel 6/19997 ja Mega Marvel 4/1998. Ne eivät ole kaikki ehkä parhaasta päästä, mutta niillä on oma kulttiarvonsa. Venom faneille ne ehkä antavat enemmän.
Toinen mieleenpainuva hetki tältä ajanjaksolta on Harry Osbornin tarinan synkkä päätös. Siitä saa ehkä enemmän tosin irti kun on lukenut aiemmat Harry Osbornin Vihreä Menninkäinen tarinat. Mutta se tapahtui Hämähäkkimiehen numerossa 10/1993 ja 6/1994 (?). Kolmas ihan hauska hetki oli Hämähäkkimiehen ja Deathlokin kohtaaminen (9/1993). Jo kansi itsessään on varsin hilpeä.
Vuosi 1994 oli vielä sekavampaa pirtelöä kuin vuosi 1993. Mutta jotain siitäkin jäi käteen: Aivan helkkarin legendaariset Hämähäkkimies 2099 tarinat! Tämä alkoi Hämähäkkimies 3/1994:stä ja jatkui omina spessuina joita tuli 5 kappaletta.
Vuoden 1994 oudoin hetki oli Hämähäkkimiehen ja Venomin tekemä sovinto joka jatkui...ei harmainta aavistustakaan. Tähän ei vissiin edes palattu ikinä kovin perusteellisesti.
Vuonna 1995 tuli peräti kaksi saagaa: Maxinum Carnage ja Peter Parkerin vanhempia koskeva pidempi saaga sai päätöksensä. 1995 oli jälleen pitkästäaikaa yksi parhaimmista Hämähäkkimies vuosista. Se oli täynnä klassista draamaa ja hölmöjä ja hauskoja juonenkäänteitä.
Vuosi 1996 toi mukanaan Kloonisaaga 2:sen. Tämä jatkui aina vuoteen 1998 asti. Sen mukana tuli pieniä positiivisiakin hetkiä, mutta kokonaisuutena se on monesta jopa huonoin Hämähäkkimiehen tarinakaari. Ongelmalliseksi sen tekee jo itsessään sen pituus: Se on lähes 32 numeroa pitkä. Ilman minkäänlaista hengähdystaukoa.
Kloonisaaga 2 voi mennä melko helposti ohi jo senkin takia että ei ole lukenut ensimmäistä Kloonisaagaa. Jos näin, niin suosittelenkin jättämään väliin. Jos kuitenkin intoa riittää, niin uusien Ihmesarjojen Hämähäkkimies aiheiset Ihmesarjat sisälsivät tuonkin. Oikeastaan tässä välissä on hyvä kertoa, että jos etsit niitä "todellisia klassikoita" ne löytyy Ihmesarja pokkareista.
Kloonisaaga on tosiaan yksi helkkarin lukuhelvetti. Mikään maailman voima ei pakota lukemaan sitä joten tee itsellesi palvelus ja jätä se väliin. Sen tarinakin on melko typerä: Shakaali niminen superkonna päättää kostoksi Gwen Stacyn kuolemasta kloonata Hämähäkkimiehen jotta hänen elämänsä olisi helvettiä; Ollako vai eikö olla klooni?
No, lopulta vuonna 1998 Kloonisaaga sitten päättyi massiivisesti, ja päästiin uusien tarinoiden pariin. Näistä heti ensimmäinen, 9-10/1998 numeroissa ollut Kameleontti trilleri (jonka nimestä ei muistikuvaa) on ehdoton klassikko.
Itse aloitin koko Hämähäkkimies sarjakuvien lukemisen tästä hyytävästä tarinasta. Se on aliarvostettu kokonaisuus joka osoittaa kuinka vaarallinen vastustaja Kameleontti on. Lisäksi se on suoraa jatkoa J.M. Dematteisin Kraven's last huntille.
Vuonna 1999 yritettiin Hämähäkkimiestä palauttaa juurilleen uusimalla tämän syntytarinaa. Valitettavasti tässä epäonnistuttiin todella pahasti. Koko vuoden väliin jättäminen on mitä kannattavin ratkaisu.
Sen sijaan suosittelen lukemaan Mega Marvel 2/1999:n jossa tehdään Norman Osbornista uusi ja uhkaava pahis. Samalla suosittelen vuoden 2000 Mega Marvel 2:sta jossa nähdään Hämähäkkitytön ensiesiintyminen. Jos tuo uppoaa, suosittelen jatkamaan englanniksi.
2000-2002 on John Byrnen Hämähäkkimies kautta. Sillä on omat hetkensä. Se kuitenkin päättyy vielä kovempaan J.M.S.:n kauteen. 2003-2007 on Hämähäkkimiehen historian paras kausi. Valitettavasti se koki mitä kauheimman päätöksen...
Diili paholaisen kanssa
Kun Hämähäkkimiehen kirjoittajat olivat Civil Warin ja muiden tarinoiden myötä ajanneet koko Hämähäkkimiehen lehden umpikujaan, oli ainoa ratkaisu pyyhkiä olemattomiin kaikki aiemmin tapahtunut. Näin on tehty supersankari sarjakuvan perinteessä ennenkin. Tätä ilmiötä kutsutaan retroaktiiviseksi jatkumoksi, retcon.
Jostain kaivetaan kosminen nappula, ja tällä sitten korjataan tilanne.
J. Michael straczynski, lyhennettynä J.M.S. oli tästä raivoissaan. Hänen kaikki tuotoksensa vain mitätöitäisiin Marvel jatkumosta.
Toinen tarinan päähenkilö on Joe Quesada jonka mielestä avioliitto tekee Spider-Manin hahmosta liian vanhan.
Lisäksi tietysti koettiin että Civil Warin tuomat muutokset hahmoon pitäisi jotenkin korjata. Aivan turhan moni tiesi Spider-Manin henkilöllisyyden. Eivätkä Spider-Manin uudet voimatkaan kelvanneet.
Tämän fuusiona raivostunut J.M.S. laati vertauskuvallisen tarinan jossa Peter Parker myi avioliittonsa paholaiselle, Mepistofelekselle. Vertauskuvassa Joe Quesada on itse paholainen, ja Peter on viaton hätää kärsivä mies. Samassa tarinassa, One More day, haukutaan myöskin lukijat jotka eivät kestä muutoksia.
Vaikka vertauskuva on osuva, itse tarina on äärimmäisen typerä. Miksi Peter Parker tekisi diilin paholaisen kanssa, joka on itse kaiken pahan alku ja loppu?
One more day on yhä tänäkin päivänä huonoin Spider-Man tarina koskaan. Se on oikeastaan niin kamala, että se pitäisi suorastaan lukea. Se on huonouden taidetta. Se on klassinen esimerkki huonosta tarinasta niin monella tasolla, etttä sen monet tasot tekevät siitä melkein hyvän.
Monen mielestä One More Day oli syy miksi Spider-Manin taso laski niin paljon että siitä ei päässyt enää yli eikä ympäri. Jotkut ovat jopa lopettaneet lehden lukemisen sen jälkeen.
Mutta onko One More Day todella niin huono että se pilaa myös muut tarinat? No, tarkastellaanpa kaikkea sen jälkeen tullutta...
Simsalabim! Maailma on muuttunut!
Vuonna 2008 Peter herää paholaisen kanssa tekemänsä diilin jälkeen upouuteen maailmaan, eikä muista diilistä yhtikäs mitään.
Mitään ei selitetä. Harry Osborn on elossa. Ja ulkona heiluu Jackpot niminen supersankari joka muistuttaa kovasti Mary Janea. Jälleen uusi menninkäinen, Uhka pistää katuja säpäleiksi. Kravenin tytär riehuu viemäreissä. Uusia konnia, uusia tapoja kuolla!
Brand New Day alkaa melko hyvästä alkutilanteesta. Ja ensimmäiset 42 numeroa ovatkin rautaa. Mutta sitten alkaa laskukausi. Diiliä paholaisen kanssa koitetaan selittää jollain hölynpölyllä (numerot 3, 4 ja 5/2012). Ja lopulta viimein Brand New Day päättyy numeroon 11/2012.
Seuraava aikakausi alkaa vieläkin huonommin Humberto Ramosin tähdittämänä.
Mutta kaikesta huolimatta Hämähäkkimies onnistuu saavuttamaan saman tulen joka sillä oli ennen diiliä. Erityisen mieluisaa on paluu vanhoihin konniin ja niiden kuulumisiin. Samoin kuin 90-luvun hengen tavoittelu. Dan Slottin käsissä Hämähäkkimies pysyy ja hyvin ja tiukasti.
Toisinaan on heikkoja hetkiä kuten Humberto Ramos. Mutta Hämähäkkimies säilyttää paikkansa yhtenä parhaimpina Marvel lehtinä. Sillä on pitkä historia. Ja toivottavasti myös jatkossakin on.
Ja jos ei kelpaa, on aina vaihtoehtona Ultimate Spider-Man. Spider-Man seikkailee kannattaa jättää väliin.
Mutta ihan ensiksi...mistä kannattaa aloittaa? Mistä kohtaa on helpointa liittyä mukaan Hämähäkkimiehen maailmaan?
Itse en kokenut suurempaa ongelmaa kun aloitin lukemisen Salatuista Sodista, ja sitten siirryin numeroon 11 vuodelta 1986. Jätin siis väliin kokonaiset 5 vuotta Hämähäkkimiehen epämääräistä koheltelua. Tämä voi tuntua suurelta määrältä, mutta kun se suhteutetaan määrään joka sen jälkeen on vielä edessä, tuntuu se oikeastaan kohtuulliselta.
Kyseisessä numerossa alkaa myös Hämähäkkimiehen mustan puvun tarina. Jokainen Hämähäkkimies elokuvia tai animaatiosarjoja katsonut tietää miten tarina lopulta päättyy. Se johtaa lopulta Venom hahmon syntyyn.
Samalta vuodelta on myös pieni Hämähäkkimies klassikko, Hämähäkkimies Extra 2, jossa Hämähäkkimies kohtaa itse Michael Jacksonin. Michael Jackson on tarinassa salanimellä Ace, Ässä. Michael Jackson oli yksi kuuluisimmista Spider-Man faneista, ja siksi kohtaaminen oli välttämätön. Hämähäkkimies saa popin kuninkaalta oikein kunnolla pataan kun kehtaa tulla hänen hoodeille. Ehdottomasti lukemisen arvoinen.
Seuraavalta vuodelta oleva Hämähäkkimiehen Maximum Marvel spesiaali on myös pieni helmi. Siinä Spider-Man seikkailee upeasti kuvitetussa fantasiamaailmassa ja kohtaa lohikäärmeen. Halvalla todella kaunista taidetta. Kulkukatin poika pääsee taas loistamaan tarjonnallaan.
Oikeastaan väittäisin koko 80-luvun lopun olevan yksi Hämähäkkimiehen parhaista hetkistä.
Vuonna 1990 alkanut Mörkö saaga on ehdoton klassikko myös. Se on toki jakanut mielipiteitä, mutta väittäisin sen olevan oiva kokonaisuus jossa on ymmärretty Hämähäkkimies sarjakuvien luonteesta jotain oleellista.
Alunperin Hämähäkkimies sarjakuviin luotiin Vihreän Menninkäisen kautta perinne jossa lukijoille esiteltiin uusi superkonna, mutta ei heti paljastettu tämän henkilöllisyyttä. Nyt Mörön suhteen toimitaan samoin. Valitettavasti tarina on melko pitkä, ja sen varsinainen loppu nähtiin vasta paljon myöhemmin.
Mutta varsinainen mestariteos vuodelta 1990 on Kraven trilogia Kraven's last hunt. Vielä tänäkin päivänä se on kestänyt hyvin aikaa mahtavana trillerinä josta syntyi myös oma perinteensä Hämähäkkimies sarjakuviin. Kraven trilogia löytyy numeroista 9, 10 ja 11. Näiden perään tulee heti numerossa 12 toinen trilleri. Numeron tarina on pieni aliarvostettu klassikko sen jo hieman eksistentialistisenkin hengen takia.
Vuosi 1991 näki Todd Mcfarlanen tulon Hämähäkkimiehen sivuille. Samalla Peter Parker ja Mary Jane menivät naimisiin, Venom astui ensi kertaa piinaamaan heidän elämäänsä ja lopultakin mustan puvun tarina päättyi.
Vuosi on yksi parhaimmista Hämähäkkimies vuosikerroista koskaan. Se on myös parhaimpia Suomen Marvel vuosia. On kai siis luonnollista että tätä seurasi todella huono ja sekava vuosi 1992. Muunmuassa epätoivoinen yritys luoda Venom tarinalle kaksi jatko-osaa. Ne voi jättää melko surutta väliin, mutta toisaalta ne ovat vuoden kohokohtia. Jos olet Venom fani, saat siitä ehkä jotain pientä irti.
Yksi vuoden ehdottomasti huonoimpia tarinoita on kaksi lehteä kestänyt tarina jossa Hämähäkkimies saa uudet lähes jumalalliset voimat ja hakkaa pataan Marvel Universumia. Lyhyesti: Mitä helkkaria tämän kirjoittajilla oli mielessä?! Usko vapaasti: Se on paljon typerämpi tarina kuin miltä kuulostaa. Ehkä kaikkien aikojen huonoimpia Hämähäkkimies tarinoita.
Vuosi 1993 oli yhtä sekamelskaa. Lukemisen arvoinen on Venom trilleri (5/1993) ja sen jatko-osa (12/1993) jossa Carnage tekee ensiesiintymisensä. Jatko-osana tämä on huomattavasti parempi kuin aiemmat Venom jatko-osat, sillä niissä on sekä ensimmäisen osan kauhun tuntua, että koitetaan tuoda jotain uutta Venom kuvioihin.
Venom ja Hämähäkkimies yhteistyössä on varsin huvittava ajatus. Tällä tietysti tehtiin pohjaa myös Venomin soololehdelle, jonka antia nähtiin myös Suomessa. Carnage luotiin jotta Venom ei näyttäisi aivan niin pahalta kuin päällisin puolin näyttää. Vaikkakin psykopaattia stalkkeria on hyvin vaikea inhimillistää.
Venomin omat sooloseikkailut tapahtuivat lehdissä Marvel 12/1995, Marvel 8/1996, Mega Marvel 6/19997 ja Mega Marvel 4/1998. Ne eivät ole kaikki ehkä parhaasta päästä, mutta niillä on oma kulttiarvonsa. Venom faneille ne ehkä antavat enemmän.
Toinen mieleenpainuva hetki tältä ajanjaksolta on Harry Osbornin tarinan synkkä päätös. Siitä saa ehkä enemmän tosin irti kun on lukenut aiemmat Harry Osbornin Vihreä Menninkäinen tarinat. Mutta se tapahtui Hämähäkkimiehen numerossa 10/1993 ja 6/1994 (?). Kolmas ihan hauska hetki oli Hämähäkkimiehen ja Deathlokin kohtaaminen (9/1993). Jo kansi itsessään on varsin hilpeä.
Vuosi 1994 oli vielä sekavampaa pirtelöä kuin vuosi 1993. Mutta jotain siitäkin jäi käteen: Aivan helkkarin legendaariset Hämähäkkimies 2099 tarinat! Tämä alkoi Hämähäkkimies 3/1994:stä ja jatkui omina spessuina joita tuli 5 kappaletta.
Vuoden 1994 oudoin hetki oli Hämähäkkimiehen ja Venomin tekemä sovinto joka jatkui...ei harmainta aavistustakaan. Tähän ei vissiin edes palattu ikinä kovin perusteellisesti.
Vuonna 1995 tuli peräti kaksi saagaa: Maxinum Carnage ja Peter Parkerin vanhempia koskeva pidempi saaga sai päätöksensä. 1995 oli jälleen pitkästäaikaa yksi parhaimmista Hämähäkkimies vuosista. Se oli täynnä klassista draamaa ja hölmöjä ja hauskoja juonenkäänteitä.
Vuosi 1996 toi mukanaan Kloonisaaga 2:sen. Tämä jatkui aina vuoteen 1998 asti. Sen mukana tuli pieniä positiivisiakin hetkiä, mutta kokonaisuutena se on monesta jopa huonoin Hämähäkkimiehen tarinakaari. Ongelmalliseksi sen tekee jo itsessään sen pituus: Se on lähes 32 numeroa pitkä. Ilman minkäänlaista hengähdystaukoa.
Kloonisaaga 2 voi mennä melko helposti ohi jo senkin takia että ei ole lukenut ensimmäistä Kloonisaagaa. Jos näin, niin suosittelenkin jättämään väliin. Jos kuitenkin intoa riittää, niin uusien Ihmesarjojen Hämähäkkimies aiheiset Ihmesarjat sisälsivät tuonkin. Oikeastaan tässä välissä on hyvä kertoa, että jos etsit niitä "todellisia klassikoita" ne löytyy Ihmesarja pokkareista.
Kloonisaaga on tosiaan yksi helkkarin lukuhelvetti. Mikään maailman voima ei pakota lukemaan sitä joten tee itsellesi palvelus ja jätä se väliin. Sen tarinakin on melko typerä: Shakaali niminen superkonna päättää kostoksi Gwen Stacyn kuolemasta kloonata Hämähäkkimiehen jotta hänen elämänsä olisi helvettiä; Ollako vai eikö olla klooni?
No, lopulta vuonna 1998 Kloonisaaga sitten päättyi massiivisesti, ja päästiin uusien tarinoiden pariin. Näistä heti ensimmäinen, 9-10/1998 numeroissa ollut Kameleontti trilleri (jonka nimestä ei muistikuvaa) on ehdoton klassikko.
Itse aloitin koko Hämähäkkimies sarjakuvien lukemisen tästä hyytävästä tarinasta. Se on aliarvostettu kokonaisuus joka osoittaa kuinka vaarallinen vastustaja Kameleontti on. Lisäksi se on suoraa jatkoa J.M. Dematteisin Kraven's last huntille.
Vuonna 1999 yritettiin Hämähäkkimiestä palauttaa juurilleen uusimalla tämän syntytarinaa. Valitettavasti tässä epäonnistuttiin todella pahasti. Koko vuoden väliin jättäminen on mitä kannattavin ratkaisu.
Sen sijaan suosittelen lukemaan Mega Marvel 2/1999:n jossa tehdään Norman Osbornista uusi ja uhkaava pahis. Samalla suosittelen vuoden 2000 Mega Marvel 2:sta jossa nähdään Hämähäkkitytön ensiesiintyminen. Jos tuo uppoaa, suosittelen jatkamaan englanniksi.
2000-2002 on John Byrnen Hämähäkkimies kautta. Sillä on omat hetkensä. Se kuitenkin päättyy vielä kovempaan J.M.S.:n kauteen. 2003-2007 on Hämähäkkimiehen historian paras kausi. Valitettavasti se koki mitä kauheimman päätöksen...
Diili paholaisen kanssa
Kun Hämähäkkimiehen kirjoittajat olivat Civil Warin ja muiden tarinoiden myötä ajanneet koko Hämähäkkimiehen lehden umpikujaan, oli ainoa ratkaisu pyyhkiä olemattomiin kaikki aiemmin tapahtunut. Näin on tehty supersankari sarjakuvan perinteessä ennenkin. Tätä ilmiötä kutsutaan retroaktiiviseksi jatkumoksi, retcon.
Jostain kaivetaan kosminen nappula, ja tällä sitten korjataan tilanne.
J. Michael straczynski, lyhennettynä J.M.S. oli tästä raivoissaan. Hänen kaikki tuotoksensa vain mitätöitäisiin Marvel jatkumosta.
Toinen tarinan päähenkilö on Joe Quesada jonka mielestä avioliitto tekee Spider-Manin hahmosta liian vanhan.
Lisäksi tietysti koettiin että Civil Warin tuomat muutokset hahmoon pitäisi jotenkin korjata. Aivan turhan moni tiesi Spider-Manin henkilöllisyyden. Eivätkä Spider-Manin uudet voimatkaan kelvanneet.
Tämän fuusiona raivostunut J.M.S. laati vertauskuvallisen tarinan jossa Peter Parker myi avioliittonsa paholaiselle, Mepistofelekselle. Vertauskuvassa Joe Quesada on itse paholainen, ja Peter on viaton hätää kärsivä mies. Samassa tarinassa, One More day, haukutaan myöskin lukijat jotka eivät kestä muutoksia.
Vaikka vertauskuva on osuva, itse tarina on äärimmäisen typerä. Miksi Peter Parker tekisi diilin paholaisen kanssa, joka on itse kaiken pahan alku ja loppu?
One more day on yhä tänäkin päivänä huonoin Spider-Man tarina koskaan. Se on oikeastaan niin kamala, että se pitäisi suorastaan lukea. Se on huonouden taidetta. Se on klassinen esimerkki huonosta tarinasta niin monella tasolla, etttä sen monet tasot tekevät siitä melkein hyvän.
Monen mielestä One More Day oli syy miksi Spider-Manin taso laski niin paljon että siitä ei päässyt enää yli eikä ympäri. Jotkut ovat jopa lopettaneet lehden lukemisen sen jälkeen.
Mutta onko One More Day todella niin huono että se pilaa myös muut tarinat? No, tarkastellaanpa kaikkea sen jälkeen tullutta...
Simsalabim! Maailma on muuttunut!
Vuonna 2008 Peter herää paholaisen kanssa tekemänsä diilin jälkeen upouuteen maailmaan, eikä muista diilistä yhtikäs mitään.
Mitään ei selitetä. Harry Osborn on elossa. Ja ulkona heiluu Jackpot niminen supersankari joka muistuttaa kovasti Mary Janea. Jälleen uusi menninkäinen, Uhka pistää katuja säpäleiksi. Kravenin tytär riehuu viemäreissä. Uusia konnia, uusia tapoja kuolla!
Brand New Day alkaa melko hyvästä alkutilanteesta. Ja ensimmäiset 42 numeroa ovatkin rautaa. Mutta sitten alkaa laskukausi. Diiliä paholaisen kanssa koitetaan selittää jollain hölynpölyllä (numerot 3, 4 ja 5/2012). Ja lopulta viimein Brand New Day päättyy numeroon 11/2012.
Seuraava aikakausi alkaa vieläkin huonommin Humberto Ramosin tähdittämänä.
Mutta kaikesta huolimatta Hämähäkkimies onnistuu saavuttamaan saman tulen joka sillä oli ennen diiliä. Erityisen mieluisaa on paluu vanhoihin konniin ja niiden kuulumisiin. Samoin kuin 90-luvun hengen tavoittelu. Dan Slottin käsissä Hämähäkkimies pysyy ja hyvin ja tiukasti.
Toisinaan on heikkoja hetkiä kuten Humberto Ramos. Mutta Hämähäkkimies säilyttää paikkansa yhtenä parhaimpina Marvel lehtinä. Sillä on pitkä historia. Ja toivottavasti myös jatkossakin on.
Ja jos ei kelpaa, on aina vaihtoehtona Ultimate Spider-Man. Spider-Man seikkailee kannattaa jättää väliin.
Kommentit
Lähetä kommentti