Vanhoja arvosteluita edellisistä blogeistani
Paholaisen Morsian
Soundi lehteen sarjakuvia piirtäneen Juho Juntusen valokuvia käyttävä sarjakuva herätti ilmestyessään hämmästelyä mediassa. Eikä vähiten siksi että siinä käytetään kuvia suomalaisista julkkiksista. Juho Juntunen on paremmin tunnettu piirtäjänä, ja hän on myös parempi siinä. Ja hänen olisi pitänyt viedä kameransa paikalliseen Cash-Storeen heti saatuaan sen, eikä edes kuvitella luovansa sen avulla sarjakuvia. Tai edes tätä yhtä sarjakuvaa. Selitän nyt miksi olen tätä mieltä.
Ensinnäkin. Käydäänpä teoksen juoni läpi. Paholaisen morsian kertoo pärinäpoika Taiston ja suhinasussu Päivikin romanssista. Lempi roihahtaa, kun Tuska MC -moottoripyöräkerholainen Taisto pelastaa strippari Päivikin raiskaajien kynsistä. Pulisonkiposkinen bikeri saa kuitenkin huomata, että rakkauden baana on kotimaista moottoriväylää kivikkoisempi paahtaa, sillä itse Saatana palvojineen on saman vosun perässä. Taisto ja Päivikki joutuvat veriseen ja visvaiseen seikkailuun, jossa mukana on zombeja, sekopäisiä hihhulimotoristeja ja muita outoja ilmestyksiä.
Koska kyseessä on valokuvattu sarjakuva, käytän valokuvissa esiintyvistä henkilöistä nimitystä näyttelijät. No, nyt kun tuo on selvä, tehdäänpä vielä selväksi että näyttelijät ovat huonoja. He saattavat näytellä jossakin muussa jutussa hyvin, mutta tässä ne ovat huonoja. Eikä heiltä vaadita kuin että he poseeraisivat tai pikemminkin ilmeilisivät kameralle kuvattaessa. Ilmeistä puheenollen, mielestani Jussi Lampi ylinäyttelee ja vääntelee liikaa naamaa hänen kohtauksissaan. Toinen pahin ylinäyttelijä on Reetta Weidich. Hannu Soini taas tuntuu muuten vaan aivan pöljältä, ja valtaa aivan liikaa tilaa itselleen alusta. Muita huonoja näyttelijävalibntoja ovat uhrin roolissa oleva Emilia, äidin roolissa oleva Ninja ja Mari.
Listaa voisi jatkaa varmasti loputtomiin, mutta ainoastaan nuo erottuvat joukosta ja pistävät silmään pahasti. Ainoa todella edukseen erottuva on Taiston roolia näyttelevä Pasi Kuosa, josta irtoaa hupia joka kohtauksessa. A-P Rakkolainen on myös kaikessa omituisuudessaan hauska. Tuomari Nurmion ja Jouni Hynysen roolivalinnat ovat täysosuma. Hanoi Rocks fanina minua miellyttää tietyllä tapaa Miken ja Andyn osallistuminen.
Taustalla olevat lavasteet ovat sopivan spontaanisti ja hyvin rakennettuja. Mutta puvustus on etenkin alussa karmean epäsuhtaista ja sen eteen olisi voinut nähdä vähän enemmän vaivaa. Alkukohtauksen rajaukset, kuvaukset, niiden sopiminen asetteluun ja ruutukuljetukset ovat hätiköityjä. Verellä täytetyt kohtaukset näyttävät sekavilta ja hölmöiltä. Kirjasta saa vaikutelman että tarinaa on kirjoitettu sitä mukaa kuin kuvia on otettu. Lukujakauksen puuttuminen inhottaa, ja päiväkirjat ovat ärsyttäviä (mikä lienee tarkoitus) ja turhia.
Kaiken sotkun keskeltä löytyy ristiriitaisia ajatuksia (nauraako vai itkeäkö) herättävä viittaus Grease elokuvasta tutun ”You’re the one that i want” kappaleen suomalaisen version musiikkivideoon. Asiallista olisi ollut liittää kappale soundtrackiin. Kyllä, tälläkin sarjakuvalla on soundtrack. Se ei ole aivan The Crowlle tehdyn Fear and Bullets soundtrackin veroinen, mutta on hyvin jäsennetty ja aseteltu kohtauksiin. Se tosin olisi voinut olla parempi kokonaan omana, yhden artistin tai bändin tekemä, kuten oli Fear and Bullets.
Kokonaisuudessaan tämä sarjakuva on helposti tuomittavissa juntiksi ja typeräksi teokseksi, mutta ehkä tämän on tarkoituskin olla huono. Ehkä tämän on tarkoituskin olla typerä. Ehkä tämä on sisäpiiri vitsi jota minä en ymmärrä, ja joka on minusta vastenmielisin teos mitä olen tällä sivulla arvostellu, mutta jollekin toiselle se on kultaakin arvokkaampaa. Mutta minusta se on kuitenkin ruma ja oksettava ja kuten nuoriso sanoisi, vammainen.
Käsikirjoitus: 5,0
Kuvitus: 4,0
Viihdyttävyys: 6,0
Kokonaisuus: 5,0
Batman: Under the hood
Kirjoittajat: Judd Winick
Kuvittajat: Doug Mahnke, Eric Battle ja Shane Davis
Tussaajat: ?
Värittäjät: ?
Julkaistu: Batman #635-641, 645-650, Annual #25
Hush tarina antoi ylimonimutkaisista kiemuroistaan huolimatta suuntaviittaa tulevaisuuteen, herättäessään Jason Toddin henkiin, paljastaen hänet kuitenkin Clayface:ksi. Under the Hood tarinassa Gothamiin rantautuu uusi, salaperäinen ”Red Hoodin” henkilöllisyyttä käyttävä mies. Sen lisäksi, että hän on päivittänyt Red Hoodin kasvoja peittävää kypärää käytännöllisemmäksi sitten Jokerin aikojen, on salaperäisellä roistolla selkeästi tehokkaasti piuhat hallussaan, ja hän tuntee niin Batmanin ( ja Nightwingin ), kuin tämän vastustajien toimintatavat kuin omat taskunsa. Salaperäisen tulokkaan pidemmän tähtäimen motivaatio on hämärän peitossa, mutta selvää on, että hän ei ole sankareiden, eikä konnien puolella. Varastettuaan Black Maskiltä valtavan laatikollisen kryptoniittia, vaatien saaliistaan miljoonia, hän saa kintereilleen Batmanin ja Nightwingin lisäksi myös hynttyyt tilapäisesti yhteen lyöneet Mr. Freezen ja Black Maskin. Tästä alkaa sotku, joka ratkeaa vastaa kun punainen huppu on nostettu…
Vaikka Hush oli kokonaisuutena liian pitkä ja ahdettu täyteen liikaa tapahtumia ja juonikiemuroita, hoitaa Under the Hood asian lyhyesti ja ytimekkäästi 4 osassa. Lisäksi siinä keskitytään tasan tarkalleen Red Hoodiin, eikä tarinassa näy yli puolta tusinaa eri konnaa. Lisäksi lopun Jokeri kohtaus tuntuu toimivammalta, kuin vale- Jason Toddin poseeraus mukinat Hushin loppussa. Tarina on myös uskottavampi kuin Superboy-Primen kääntyminen pahaksi, ja Jason Todd ei marise läheskään yhtä paljon. Jason Todd on myös uhkaava ja kiinnostava Batman pahis. Jason Toddin historian uudelleenkirjoitus tosin on mielestäni täysin tarpeeton asia. Eikä se lisää uskottavuutta. Tästä on hyvä jatkaa.
Käsikirjoitus: 9
Kuvitus: 7,5
Viihdyttävyys: 10
Kokonaisuus: 8
Batman - Lovers & Madmen
Kirjoittajat: Michael Green
Kuvittajat: Denys Cowan
Tussaajat: John Floyd
Värittäjät: I.L.L.
Julkaistu: Batman Confidental 7-12
Lovers & Madmen, rakastajia ja hulluja, on viimeisin kerrottu Jokerin syntytarina. Tässä versiossa Jokeri ei ollut ennen muutostaan ”Red Hood”, vaan pelkkä Jack niminen tavallinen rikollinen, joka oli ajautunut pakkomielteisen itsemurhan partaalle.
Jokeri vahingoittaa kasvonsa itsemurhayrityksensä yhteydessä Batmanin bumerangien osumasta, jonka johdosta hän menettää poskiensa hermot, joilla pitää huulia ylhäällä. Tämän vuoksi hän päätyy sairaalaan, mutta Batman päättää sallia gangsterilauman tappaa yhä hirviömäiseksi muuttuvan Jackin / Jokerin.
Heti aluksi käy selväksi, että Michael Green pyrkii tekemään täysin toisenlaista Jokerin syntytarinaa. Sen lisäksi että se on niistä tähän asti pisin ( 6 osainen ), Green kääntää Jokerin syntymän enemmän Batmanin syyksi. Jokerin ensimmäinen syntytarina, Alan Mooren kirjoittama Tappava pila herätti itsessäni aluksi ristiriitaisia tunteita, ja tarina piti lukea ja tarkastaa moneen kertaan, ennen kuin se lopulta avautui räjähtäen päässäni.
Superman - The Man of Steel
Kirjoittajat: John Byrne
Kuvittajat: John Byrne
Tussaajat: Dick Giordano
Värittäjät: Tom Ziuko
Julkaistu: Mini-sarja 1-6, Suom. Teräsmies 1-4/87
John Byrne kirjoitti vuonna 1985 Teräsmiehen historian alkuvaiheet uusiksi Man of Steel mini-sarjassa, jota pidetään osin syystä, että syyttä edelleen hienoimpana Teräsmiehen syntytarinana.
John Byrnen piirtämä ja esittelemä Krypton on mielenkiintoinen. Se todella herättää mielenkiinnon planeettaa kohtaan, vaikka Man of Steelissä se on esitelty melko jähmeästi. Kryptonilaisten puvustus jää mielikuvituksettomaksi, ja hätäisesti piirretyn oloisesti. Krypton prologi on loppujen lopuksi ylipitkä, huomioonottaen sen tarjoaman vähäisen tiedon määrän koskien John Byrnen Kryptonia. Onneksi John Byrne kuitenkin kirjoitti myöhemmin The World of Krypton mini-sarjan, jossa tuota historian saatossa kylmäksi, kolkoksi ja tunteille steriiliä planeettaa esiteltiin tarkemmin.
Kun itse tarina pääsee ensimmäisessä luvussa vauhtiin, unohtuu nopeasti prologin tuottama pettymys. Siinä Clark Kent esitellään Smallville tv-sarjan tapaan tavallisena nuorukaisena, jolla on samanlaiset paineet, halut ja tarpeet, kuin kenellä tahansa ikäisellään nuorella.Nuoren pojan valtavat voimat tuottavat valtavia houkutuksia hänelle. Mutta koska nuori Kryptonilainen on kasvanut juuri oikeassa perheessä, Kenttien kasvattamana, tuntuu luonnolliselta, miten Clark päätyy ratkaisuunsa käyttää voimiansa Amerikan, ja ihmiskunnan hyväksi. Vasta kuitenkin toisessa luvussa meille esitellään uudistunut Teräsmies puku, sellaisena, kuin se tunnetaan vielä tänäkin päivänä.
On merkittävää huomioida, että ajatus supersankariksi ryhtymiseksi ei käy hetkessä, puhumattakaan että sitä varten käytettävä ”valeasu” olisi ensimmäisenä mielessä käyvä ajatus nuorelle aikuiselle, joka ei ole ennen Metropolisiin muuttamistaan eläissään kohdannut yhtäkään kaltaistaan. Kolmas luku on jo selkeästi enemmän tarinamaisempi. Se käytännössä esittelee kuinka kaikille tuttuun status-quohon, jossa kömpelö Clark Kent on Metropolisin suurimman lehden, Daily Planetin, toimittaja. Siinä vilahtaa myös Christopher Reevesin näyttelemistä elokuvista tuttua absurdeja tilanteita koskevaa huumoria.
Neljännessä luvussa päästään jo paljon synkempiin tunnelmiin, sillä siinä esitellään merkittävimmät, mutta realistisimmat muutokset koskien Teräsmiehen historiaa. Batmanin ja Teräsmiehen uusi suhde, jossa he eivät tulekaan keskenään niin hyvin toimeen kuin ennen, on toimiva ratkaisu. Se kuitenkin esitellään melko absurdilla, ja myötähäpeää aiheuttavalla tavalla. Vaikka Batman/Bruce Wayne onkin älykäs, tuntuu ajatus supertiheään orgaaniseen aineeseen reagoiva voimakenttä idioottimaiselta ja epärealistiselta.
Puhumattakaan siitä miten kevyesti Batman kuittaa Teräsmiehen kysymyksen pommista (joka muuten tuntuu vielä absurdimmalta, vaikka osoittautuukin myöhemmin valheelliseksi.). Dialogi tuntuu tässä vaiheessa idioottimaiselta, ja ei jää epäselväksi, että John Byrnelle ei Batman hahmona sovi. Ei piirrettäväksi, eikä käsikirjoitettavaksi. Myös tarinan konna tuntuu epäuskottavalta, lapselliselta ja turhamaiselta. Sen tilalla olisi voinut olla kuka tahansa uskottava vanha Batmanin konna, jolla olisi helposti ja nopeasti esitelty tarinan pointti. Batmanin loppu viimeinen lause on kuitenkin hauska, kuten on tarkoituskin.
Viides luku esittelee uuden Lex Luthorin, ja Clarkin ja Loisin uuden suhteen toisiinsa. Uusi Lois Lane on vanhaa naaivia idioottia mielenkiintoisempi ja hauskempi. Hänen tempperamenttinsa ja itsenäisempi luonne, puhumattakaan pienestä poikamaisuudesta, tuntuu paljon paremmalta. Uusi machiavellistinen Lex Luthor on myös paljon mielenkiintoisempi, ja ajatuksena uhkaavampi, kuin vanha hullu tiedemies versio, jolla myös toki oli paikoin hetkensä. Ärsyttäväksi piirteeksi muodostuu kuitenkin tämän lihavuus, vanhuus, heikkous Lois Laneen ja hiukset. Nämä asiat kuitenkin kaikki korjaantuivat myöhemmin.
Kuudes luku esittelee uuden, uskottavamman Bizarron. Luvussa on myös hauskoja viittauksia pre-crisis Lex Luthoriin, kun post-crisis Lex piruilee tietämättään tämän kustannuksella. Frankensteinmaisen uuden Bizarron kohellukset ovat yhtälailla hauskoja kuin edellisen. Kyseinen synkempi, järeämpi ja hiljaisempi Bizarro tosin peruttiin myöhemmin, kun Lex Luthor loi myöhemmin uuden kloonin Teräsmiehestä, saaden aikaiseksi näiden kahden Bizarron välivaiheen. Luvussa esitellään turha sivujuoni koskien Lois Lanen siskoa. Kokonaisuuden kannalta sillä ei ole mitään merkitystä.
Seitsemäs, eli viimeinen luku perehtyy tarkemmin Teräsmiehen suhteeseen Lana Langiin, joka kuuluu uudessa jatkumossa niihin ainoisiin kolmeen henkilöön, jotka tiesivät alusta asti tämän henkilöllisyyden. Teräsmies myös viimein saa selville Krypton taustastaan, ja kaikesta siihen liittyvästä. Tämä toimii hienona lopetuksena syntytarinalle, sillä siinä selittyy se tosiasia, että uusi Teräsmies on syntynyt Amerikan puolella, pitää itseään Amerikan kansalaisena ja suojelee sitä juuri tämän takia.
Käsikirjoitus: 8
Kuvitus: 7,5
Viihdyttävyys: 7
Kokonaisuus: 7+
Kirjoittajat: Frank Miller
Kuvittajat: David Mazzucchelli
Tussaajat: ?
Värittäjät: Richmond Lewis
Julkaistu: Batman #404 -#407, Suom. Batman 5-6/1987, Batman: Ensimmainen vuosi
”Hänestä tulee vielä kaikkien aikojen mahtavin lain ja järjestyksen valvoja…Hänen on maksettava siitä kallis hinta.”
Ensimmäinen vuosi on Frank Millerin tulkinta Batmanin ensivaiheista. Tarina kertoo ajasta, kun Bruce Wayne oli tullut täysi-ikäiseksi, ja kasvanut rikollisuutta vastustavaksi nuoreksi mieheksi, ja mietti kuinka toteuttaa rikosten vastaisia toimia käytännössä. Tarina alkaa käytännössä katsoen siitä, kun James Gordon tulee Gotham Cityyn poliisipäälliköksi, Bruce Waynen jo nauttiessa valtaisaa julkisuutta. Erityistä kohua tämä Frank Millerin Batmanin alkuhistorian uusiksi pistäneessä tarinassa aiheutti Selina Kylen a.k.a. Kissanaisen prostituutionura, josta hän ponnahti sitten jalokivivarkaan uralle.
”Hän on harjoitellut ja suunnitellut ja odottanut kahdeksantoista vuotta. Hän uskoo olevansa valmis…”
Vaikka tarina alkaa ensimmäisessä luvussa ankeasti, kankeasti ja tylsästi, pääsee se nopeasti vauhtiin, ja lopulta sillä ensimmäisellä luvullakin on merkityksensä. Uusi Jim Gordon on inhimillisyydessään paljon miellyttävämpi kuin lattea vanha versio, joka tuntui olevan muiden poliisien ohella suorastaan pyhimys. Gordon on kuitenkin vain Gotham Cityn poliisien valoisa puoli, verrattuna muihin poliiseihin, jotka ovat täysin korruptoituneita.
”He saivat hänet PIIRITETYKSI. He saivat hänet TÄHTÄIMEENSÄ. He saivat hänet ANSAAN. He ovat PULASSA.”
David Mazzucchellin kuvitus on omaa luokkaansa. Hänen erikoisuutensa on tarinan kuvallisen kuljetuksen sijaan keskittyä itse tunnelman luontiin.
Hänen jokainen hahmoille piirtämänsä ilme on aito, eikä yksikään edes hymynkaare tunnu väkinäiseltä.
Erityisesti hän onnistuu kuvaamaan kuitenkin Gotham Cityn synkimpiä kolkkia.
Ainoa mikä hiukan häiritsee, on Batmanin itsensä hölmöltä, mutta silti hauskalta näyttävä ensiesiintyminen.
Mutta asia korjataan nopeasti jo toisessa esiintymisessä, jossa Batman on ehkä kaikkein dramaattisimmillaan, ja teatraalisimmillaan koko kirjan aikana.
Lisäksi Mikki Hiiri puhelin ja muut yksityiskohdat pistävät mukavalla tavalla silmään.
”Hän aikoo puhdistaa kaupungin joka haluaa olla likainen. Hän ei pysty siihen yksin.”
Käsikirjoitus: 9,5
Kuvitus: 8,5
Viihdyttävyys: 8,5
Kokonaisuus: 9,0
Kirjoittajat: Alan Moore
Kuvittajat: Brian Bolland
Tussaajat: Brian Bolland
Värittäjät: John Higgins (original) ja Brian Bolland (Deluxe Edition)
Julkaistu: Batman: The Killing Joke, DC Universe: The Stories of Alan Moore, Batman: The Killing Joke – 20th Anniversary Deluxe Edition, Suom. Batman -Tappava pila, Alan Mooren DC-Universumi ja Batman -Tappava pila (deluxe)
Tarina alkaa tyypillisen Jokeri tarinan tavoin; Jokeri karkaa Arkhamin mielisairaalasta, ja Batman lähtee perään. Mutta jokin on tällä kertaa toisin.
Tarinan eduiksi huomataan heti alkuun sen kuvitus ja tunnelma. Jokerin vihreät kiharaiset hiukset hulmuavat sateisessa yössä sirkuksen ollessa taustalla. Jokeri muistelee menneisyyttään aikaan ennen kuin ryhtyi Jokeriksi. Piirtäjä Brian Bolland tosiaan osaa hommansa. Parhaimpana piirteenä tulee esiin hetket, kun Jokeri aloittaa muistelunsa. Nykyisyyden kuvista siirrytään pehmeästi menneisyyden kuviin, samoissa asennoissa.
Kun Jokeri pitää kädessään viinilasia, pitää seuraavassa ruudussa oleva menneisyyden Jokeri viinilasia. Tässä tarinassa nähdään useampi Batman elokuviin otettu kohtaus. Tunnetuimmat niistä lienee Jack Sniperin putoaminen happoon, ja muuntuminen Jokeriksi (Tim Burtonin Batman ), sekä Yön ritarissa, loppupuolella kuultu Jokerin puhe, kuinka hän on todistanut pointtinsa, ja siitä, kuinka yksi ”paha päivä” voi muuttaa ihmisen hirviöksi. Yön ritari elokuvassa tosin tuo pahan päivän kokenut oli Harvey Dent, josta tuli tuon vuoksi Kaksinaama. Jokerin myös lauluna tunnettu kiljuminen on riemastuttavaa, kuten myös itse ”tappava pila” loppupuolella.
Tämä kuuluu ehdottomasti Batmaniin tutustuvien lukulistalle ensimmäisenä, sillä sen lisäksi että se kertoo Jokerin syntytarinan, se vain kaikessa yksinkertaisuudessaan on toimivin, hienotunnelmaisin ja aidoin Jokeri tarina.
Käsikirjoitus: 8+
Kuvitus: 9,5
Viihdyttävyys: 8
Kokonaisuus: 8
Juoni on hyvin yksinkertainen: Crisis 1:sen lopussa ”Taivasta” etäisesti muistuttavaan ulottuvuuteen itsensä siirtäneet Maapallo-2:sen Teräsmies, Superboy-Prime ja Alexander Luthor palaavat Maapallo-1:selle, aikeinaan viedä sen asuttamia supersankareita uudelle Maapallo-2:selle, josta on tarkoitus tulla parempi maailma.
Paljastuu, että niin Batmanin, Ihmenaisen kuin Maapallo-1:sen Teräsmiehen viimeaikaiset ongelmat ovat vain osa kyseisen kolmikon suuremman hyvän vuoksi tehtyä pitempää suunnitelmaa. Niin Batmanin vainoharhailut muita supersankareita kohtaan, ja Ihmenaisen tekemä murha, Maxwell Lordin murha. Jo pelkästään nämä olisivat jo tarpeeksi iso soppa nieltäväksi, mutta lisäksi kolmikko on koonnut Villains Societyn rikollisista ja hankkinut käsiinsä Crisis 1:sessä konnan roolia näytelleen Anti-Monitorin ruumiin, varmistaakseen Maapallo-2:sen toteutumisen.
Infinite Crisis oli kuin ylipitkä jatko-osa Crisis on Infinite Earthsille. Countdownissa olleet juonikiemurat kiteytyivät yhteen, ja tietenkin jälleen ilman laajaa DC Universumin edellisten juonikuvioiden tuntemista kannattaa lukeminen jättää väliin. Infinite Crisiksen käänteet ovat yllättäviä, mutta monen muun eventin tavoin, se luhistuu liian lukemisto määrän vuoksi.
Itsessään yllätysmomenttejen vuoksi on ensin luettava 52 osainen Countdown, 7 osainen Identity Crisis, sekä läjä kunkin hahmon omia lehtiä, joita onneksi ei ole kuin 1-2 per hahmo. Jotta vielä yllätysmomentti saa aikaan reaktion, on 12 osaisen Crisis on Infinite Earthsin lukeminen lähes välttämättömyys. Eli yhteensä lukemistoa kertyy yli 70 eri lehteä. Englanninkielentaito, taitoa lukea raskasta materiaalia ja kärsivällisyys huononkin osuuden edessä on välttämätöntä. Tässä suhteessa Crisis 2. ei ole kovin helposti lähestyttävä, vaikka suurimman osan näistä lehdistä saakin kokoelmana.
Pohjimmiltaan etenkin ”lähtölaskenta” materiaali on kuin katsoisi tv-ruudusta epilepsiakohtauksen uhalla tusinoittain väläyksiä per tunti. Juonipohjustus kun on niin vahvasti ”Yllätys!” kerrontaa hyödyntävä. Lisäksi useimmat paljastukset eivät hirveämmin hätkäytä ennen lopun lähestymistä, jolloin tarina alkaa muuttua mielenkiintoiseksi.
Kun pohjustus sitten lopulta on ohi, ja itse varsinainen tarina alkaa, kaikki kiinnostava heitetään romukoppaan jo heti ensimmäisen numeron jälkeen. Kun lopulta kaiken takana ollut taho paljastuu, ei lukija ylläty, koska lukija on lukenut Crisis 1:sen, ja tietää jo nimestä mitkä hahmot ovat pääroolissa. Juuri tämä aiheuttaa ison ongelman, sillä lukijan on pakko lukea ensimmäinen kriisi jotta yllättyisi, mutta samalla yllätys katoaa.
Ainoa käänteentekevä yllättävä hahmo lienee Superboy-Prime. Primen persoona muutettiin tarinassa niin vahvasti, että se poiki omien mm. Adventure Comicsissa julkaistujen tarinoiden lisäksi uuden universumin ja käsitteen DC Universumiin.
Ratkaisu tuntuu kuitenkin melko löyhältä ottaen huomioon että juuri Batman kuvioista tuttu Jason Todd koki samankaltaisen makeoverin hahmona. Tähän kun lisää vielä Psyko elokuvien Norman Batesin ja Marvelin Deadpoolin, ei ollakaan enää kaukana upouudesta Superboy-Primesta.
Jos Crisis 2 olisi näytelty Hollywood elokuva, se olisi kalliista tehosteistaan huolimatta julkaistu suoraan dvd:lle käymättä elokuvateatterin kautta. Se poikkeaisi positiivisesti muista B-luokan sci-fi dvd:istä, ale laatikon täytemateriaalista ja muilta löytö osastoilta, mutta se olisi silti sitä itseään.
Johns tekee kuitenkin selkeästi parhaansa, ja rakentaa materiaalista niin yllätyksellisen, kiinnostavan, persoonallisen ja rohkean tarinan kuin siitä on mahdollista saada, vaikka kokonaisuuden toivoisikin vain loppuvan pian. Lisäksi materiaali ei ole selkeästi Johnsin parasta tarinointia.
Tarinan iloiksi nousee kuitenkin GL:n ja GA:n humoristinen loksauttelu, sekä sci-fi kategorian parhaasta päästä oleva, vanhoja mestareitakin jäljittävä kuvitus, jollaista harvemmin kohtaa nykyisissä pelkästään isolta ja elokuvamaiselta nääyttävissä huonosti käsikirjoitetuissa eventeissä.
On peräti hämmentävää, kuinka Johns ei osaa kriisi 2:ssa tehdä tuntemattomista hahmoista uteliaisuutta ja kiinnostusta herättäviä, niin kuin hän, Smallvilleäkin käsikirjoittanut DC guru, teki Blackest Night eventissä, Teräsmies tarinoissaan, JSA rupeamassaan, Vihreä Lyhty rupeamassaan sekä muissa pienemmissä visioissaan.
Alan Moore kirjoitti aikoinaan jäähyväis tarinan pre-crisis Supermanille. Tämä on se tarina. Tarina oli samalla ensimmäinen elseworlds tarina, eli ”kuvitteellinen” tarina DC comicsin historiassa.
Tarina alkaa siitä, kun reportteri Tim Crane saapuu Lois Lanen luokse tekemään hänestä haastattelun Teräsmiehen muistotilaisuutta varten. Lois Lane on nykyään Rouva Lois Elliot, ja hänellä on lapsi. Lois kertoo haastattelussa, kuinka Brainiacin viimeinenkin yksikkö on tuhoutunut, ja Lex Luthor oli lähtenyt luisumaan asemastaan. Parasiitti ja Terra-man taas olivat egonsa lumoissa tuhonneet toisensa. Teräsmies oli tuolloin alkanut tekemään tutkimustöitä avaruudessa. Lois lähtee muistelemaan:
Bizarro on päättänyt olla ”täydellinen” Teräsmies, ja on räjäyttänyt Bizarro maailman, jotta voisi paeta siltä aikuisena. Hän on myös jostain syystä päättänyt alkaa tuhota Metropolista. Teräsmies saapuu kuitenkin hätiin, tutkimaan katastrooffia. Bizarro päättää tehdä itsemurhan sinisellä kryptoniitilla, ollakseen vielä täydellisempi.
Soundi lehteen sarjakuvia piirtäneen Juho Juntusen valokuvia käyttävä sarjakuva herätti ilmestyessään hämmästelyä mediassa. Eikä vähiten siksi että siinä käytetään kuvia suomalaisista julkkiksista. Juho Juntunen on paremmin tunnettu piirtäjänä, ja hän on myös parempi siinä. Ja hänen olisi pitänyt viedä kameransa paikalliseen Cash-Storeen heti saatuaan sen, eikä edes kuvitella luovansa sen avulla sarjakuvia. Tai edes tätä yhtä sarjakuvaa. Selitän nyt miksi olen tätä mieltä.
Ensinnäkin. Käydäänpä teoksen juoni läpi. Paholaisen morsian kertoo pärinäpoika Taiston ja suhinasussu Päivikin romanssista. Lempi roihahtaa, kun Tuska MC -moottoripyöräkerholainen Taisto pelastaa strippari Päivikin raiskaajien kynsistä. Pulisonkiposkinen bikeri saa kuitenkin huomata, että rakkauden baana on kotimaista moottoriväylää kivikkoisempi paahtaa, sillä itse Saatana palvojineen on saman vosun perässä. Taisto ja Päivikki joutuvat veriseen ja visvaiseen seikkailuun, jossa mukana on zombeja, sekopäisiä hihhulimotoristeja ja muita outoja ilmestyksiä.
Koska kyseessä on valokuvattu sarjakuva, käytän valokuvissa esiintyvistä henkilöistä nimitystä näyttelijät. No, nyt kun tuo on selvä, tehdäänpä vielä selväksi että näyttelijät ovat huonoja. He saattavat näytellä jossakin muussa jutussa hyvin, mutta tässä ne ovat huonoja. Eikä heiltä vaadita kuin että he poseeraisivat tai pikemminkin ilmeilisivät kameralle kuvattaessa. Ilmeistä puheenollen, mielestani Jussi Lampi ylinäyttelee ja vääntelee liikaa naamaa hänen kohtauksissaan. Toinen pahin ylinäyttelijä on Reetta Weidich. Hannu Soini taas tuntuu muuten vaan aivan pöljältä, ja valtaa aivan liikaa tilaa itselleen alusta. Muita huonoja näyttelijävalibntoja ovat uhrin roolissa oleva Emilia, äidin roolissa oleva Ninja ja Mari.
Listaa voisi jatkaa varmasti loputtomiin, mutta ainoastaan nuo erottuvat joukosta ja pistävät silmään pahasti. Ainoa todella edukseen erottuva on Taiston roolia näyttelevä Pasi Kuosa, josta irtoaa hupia joka kohtauksessa. A-P Rakkolainen on myös kaikessa omituisuudessaan hauska. Tuomari Nurmion ja Jouni Hynysen roolivalinnat ovat täysosuma. Hanoi Rocks fanina minua miellyttää tietyllä tapaa Miken ja Andyn osallistuminen.
Taustalla olevat lavasteet ovat sopivan spontaanisti ja hyvin rakennettuja. Mutta puvustus on etenkin alussa karmean epäsuhtaista ja sen eteen olisi voinut nähdä vähän enemmän vaivaa. Alkukohtauksen rajaukset, kuvaukset, niiden sopiminen asetteluun ja ruutukuljetukset ovat hätiköityjä. Verellä täytetyt kohtaukset näyttävät sekavilta ja hölmöiltä. Kirjasta saa vaikutelman että tarinaa on kirjoitettu sitä mukaa kuin kuvia on otettu. Lukujakauksen puuttuminen inhottaa, ja päiväkirjat ovat ärsyttäviä (mikä lienee tarkoitus) ja turhia.
Kaiken sotkun keskeltä löytyy ristiriitaisia ajatuksia (nauraako vai itkeäkö) herättävä viittaus Grease elokuvasta tutun ”You’re the one that i want” kappaleen suomalaisen version musiikkivideoon. Asiallista olisi ollut liittää kappale soundtrackiin. Kyllä, tälläkin sarjakuvalla on soundtrack. Se ei ole aivan The Crowlle tehdyn Fear and Bullets soundtrackin veroinen, mutta on hyvin jäsennetty ja aseteltu kohtauksiin. Se tosin olisi voinut olla parempi kokonaan omana, yhden artistin tai bändin tekemä, kuten oli Fear and Bullets.
Kokonaisuudessaan tämä sarjakuva on helposti tuomittavissa juntiksi ja typeräksi teokseksi, mutta ehkä tämän on tarkoituskin olla huono. Ehkä tämän on tarkoituskin olla typerä. Ehkä tämä on sisäpiiri vitsi jota minä en ymmärrä, ja joka on minusta vastenmielisin teos mitä olen tällä sivulla arvostellu, mutta jollekin toiselle se on kultaakin arvokkaampaa. Mutta minusta se on kuitenkin ruma ja oksettava ja kuten nuoriso sanoisi, vammainen.
Käsikirjoitus: 5,0
Kuvitus: 4,0
Viihdyttävyys: 6,0
Kokonaisuus: 5,0
A death in the family/ Kuolema kulkee suvussa
Kirjoittajat: Jim Starlin
Kuvittajat: Jim Aparo
Tussaajat: Mike DeCarlo
Värittäjät: Adrienne Roy
Julkaistu: Batman 426#-429# (Suom. Batman Kuolema kulkee suvussa 1-3/1989 )
A death in the family-trilogia oli 80-luvun lopussa yksi kohutuimmista tarinoista. Eikä vähiten sen raakuuden vuoksi, mutta myös sen tylyn ja tarinankerrontaa uudistavan linjan vuoksi. DC päätti kokeilla puhelinäänestystä, jolla lukijat päättivät tarinan käänteestä. Oli jo heti selvää, että kyseisen äänestyksen aiheena ei saanut olla jokin aivan merkityksetön asia, jossa yhden hahmojen kenkien väri tms. vaihtuisi. Tuon äänestyksen aiheena oli koko lehden tulevaisuus. DC oli jo pitkään kärvistellyt toisen ( 2. ) Robinin, Jason Toddin, entisen nuorisorikollisen, identiteetin kanssa. Hahmosta vain ei saatu enää tarinallisesti mitään irti, eikä hahmo ollut ehtinyt olla Batman lehdessä kuin muutaman vuoden. DC päätti yhdistää nämä kaksi ideaa, ja…tadaa! Tuloksena oli 6-lukuinen, neljään lehteen jaettu A death in the family tarina. Numeroiden #427 ja #428 välissä lukijat saivat päättää Jason Toddin kohtalosta: Jääkö eloon, vai kuoleeko?
Tarina alkaa siitä, kun Jason Toddin huolimattomuutta esitellään. Poika ei kuuntele Batmaniä missään, vaan syöksyy aina suinpäin toimintaan. Batman päättää tämän vuoksi ottaa Jasonin pois kenttätyöstä, jotta ongelmasta ei kasvaisi suurempi. Ollessaan pois itse kenttätyöstä, käy Jason vanhoilla kotikulmillaan selvittämässä ajatuksiaan. Siellä hän kohtaa vanhan perhetutun, joka antaa hänelle tälle perintönä kuolleilta vanhemmilta kuuluvan lippaan. Lippaasta Jason saa selville, että hänen kuollut äiti ei olekaan hänen oikea äitinsä, vaan hänen äitinsä on yhä elossa. Ikävä kyllä hän ei tiedä äidistään muuta kuin tämän etunimen ekan kirjaimen. Tutkittuaan puhelinluetteloa Jason löytää kuitenkin kaksi nimeä, jotka kyseisellä kirjaimella alkavat. Molemmat asuvat ulkomailla. Jason matkustaa käyttäen Bruce Waynen varallisuutta hyväkseen, ja lopulta löytääkin oikean äitinsä Etiooppiasta. Samaan aikaan on Batman juuri vapautuneen Jokerin perässä päätynyt Etiooppiaan. Lopulta selviää, että Jokeri on mustamaalannut Jasonin äitiä, joka toimii tuolla rauhanturvaajan tehtävissä. Batmanin käskyistä huolimatta, Jason lähtee yksin Jokeria vastaan. Jokeri kuitenkin pakenee, ja räjäyttää rakennuksen, jossa Jason ja tämän äiti ovat. Tässä kohtaa saivat lukijat päättää Jason Toddin kohtalon.
Huimasta suosiostaan huolimatta A death in the family ei ollut teknisesti parhaita Jokeri, taikka edes Batman tarinoita. Sen kuvitus ja juonen kuljetus on paikoin väkinäistä, mikä on osin ymmärrettävää, sillä sen kuvittaja Jim Aparo ja käsikirjoittaja Jim Starlin joutuivat tekemään kaksikin versiota loppuratkaisusta. Kuitenkin A death in the family tarinan olisi voinut tiivistää kahteen numeroon, eli neljään lukuun. Tarina kuitenkin vaikuttaa yhä tänäkin päivänä Batman tarinoihin niin runsaasti, että sen lukeminen on lähes välttämätöntä.
Käsikirjoitus: 7,5
Kuvitus: 8,0
Viihdyttävyys: 7,0
Kokonaisuus: 6,75
Kuvittajat: Jim Aparo
Tussaajat: Mike DeCarlo
Värittäjät: Adrienne Roy
Julkaistu: Batman 426#-429# (Suom. Batman Kuolema kulkee suvussa 1-3/1989 )
A death in the family-trilogia oli 80-luvun lopussa yksi kohutuimmista tarinoista. Eikä vähiten sen raakuuden vuoksi, mutta myös sen tylyn ja tarinankerrontaa uudistavan linjan vuoksi. DC päätti kokeilla puhelinäänestystä, jolla lukijat päättivät tarinan käänteestä. Oli jo heti selvää, että kyseisen äänestyksen aiheena ei saanut olla jokin aivan merkityksetön asia, jossa yhden hahmojen kenkien väri tms. vaihtuisi. Tuon äänestyksen aiheena oli koko lehden tulevaisuus. DC oli jo pitkään kärvistellyt toisen ( 2. ) Robinin, Jason Toddin, entisen nuorisorikollisen, identiteetin kanssa. Hahmosta vain ei saatu enää tarinallisesti mitään irti, eikä hahmo ollut ehtinyt olla Batman lehdessä kuin muutaman vuoden. DC päätti yhdistää nämä kaksi ideaa, ja…tadaa! Tuloksena oli 6-lukuinen, neljään lehteen jaettu A death in the family tarina. Numeroiden #427 ja #428 välissä lukijat saivat päättää Jason Toddin kohtalosta: Jääkö eloon, vai kuoleeko?
Tarina alkaa siitä, kun Jason Toddin huolimattomuutta esitellään. Poika ei kuuntele Batmaniä missään, vaan syöksyy aina suinpäin toimintaan. Batman päättää tämän vuoksi ottaa Jasonin pois kenttätyöstä, jotta ongelmasta ei kasvaisi suurempi. Ollessaan pois itse kenttätyöstä, käy Jason vanhoilla kotikulmillaan selvittämässä ajatuksiaan. Siellä hän kohtaa vanhan perhetutun, joka antaa hänelle tälle perintönä kuolleilta vanhemmilta kuuluvan lippaan. Lippaasta Jason saa selville, että hänen kuollut äiti ei olekaan hänen oikea äitinsä, vaan hänen äitinsä on yhä elossa. Ikävä kyllä hän ei tiedä äidistään muuta kuin tämän etunimen ekan kirjaimen. Tutkittuaan puhelinluetteloa Jason löytää kuitenkin kaksi nimeä, jotka kyseisellä kirjaimella alkavat. Molemmat asuvat ulkomailla. Jason matkustaa käyttäen Bruce Waynen varallisuutta hyväkseen, ja lopulta löytääkin oikean äitinsä Etiooppiasta. Samaan aikaan on Batman juuri vapautuneen Jokerin perässä päätynyt Etiooppiaan. Lopulta selviää, että Jokeri on mustamaalannut Jasonin äitiä, joka toimii tuolla rauhanturvaajan tehtävissä. Batmanin käskyistä huolimatta, Jason lähtee yksin Jokeria vastaan. Jokeri kuitenkin pakenee, ja räjäyttää rakennuksen, jossa Jason ja tämän äiti ovat. Tässä kohtaa saivat lukijat päättää Jason Toddin kohtalon.
Huimasta suosiostaan huolimatta A death in the family ei ollut teknisesti parhaita Jokeri, taikka edes Batman tarinoita. Sen kuvitus ja juonen kuljetus on paikoin väkinäistä, mikä on osin ymmärrettävää, sillä sen kuvittaja Jim Aparo ja käsikirjoittaja Jim Starlin joutuivat tekemään kaksikin versiota loppuratkaisusta. Kuitenkin A death in the family tarinan olisi voinut tiivistää kahteen numeroon, eli neljään lukuun. Tarina kuitenkin vaikuttaa yhä tänäkin päivänä Batman tarinoihin niin runsaasti, että sen lukeminen on lähes välttämätöntä.
Käsikirjoitus: 7,5
Kuvitus: 8,0
Viihdyttävyys: 7,0
Kokonaisuus: 6,75
Batman: Under the hood
Kirjoittajat: Judd Winick
Kuvittajat: Doug Mahnke, Eric Battle ja Shane Davis
Tussaajat: ?
Värittäjät: ?
Julkaistu: Batman #635-641, 645-650, Annual #25
Hush tarina antoi ylimonimutkaisista kiemuroistaan huolimatta suuntaviittaa tulevaisuuteen, herättäessään Jason Toddin henkiin, paljastaen hänet kuitenkin Clayface:ksi. Under the Hood tarinassa Gothamiin rantautuu uusi, salaperäinen ”Red Hoodin” henkilöllisyyttä käyttävä mies. Sen lisäksi, että hän on päivittänyt Red Hoodin kasvoja peittävää kypärää käytännöllisemmäksi sitten Jokerin aikojen, on salaperäisellä roistolla selkeästi tehokkaasti piuhat hallussaan, ja hän tuntee niin Batmanin ( ja Nightwingin ), kuin tämän vastustajien toimintatavat kuin omat taskunsa. Salaperäisen tulokkaan pidemmän tähtäimen motivaatio on hämärän peitossa, mutta selvää on, että hän ei ole sankareiden, eikä konnien puolella. Varastettuaan Black Maskiltä valtavan laatikollisen kryptoniittia, vaatien saaliistaan miljoonia, hän saa kintereilleen Batmanin ja Nightwingin lisäksi myös hynttyyt tilapäisesti yhteen lyöneet Mr. Freezen ja Black Maskin. Tästä alkaa sotku, joka ratkeaa vastaa kun punainen huppu on nostettu…
Vaikka Hush oli kokonaisuutena liian pitkä ja ahdettu täyteen liikaa tapahtumia ja juonikiemuroita, hoitaa Under the Hood asian lyhyesti ja ytimekkäästi 4 osassa. Lisäksi siinä keskitytään tasan tarkalleen Red Hoodiin, eikä tarinassa näy yli puolta tusinaa eri konnaa. Lisäksi lopun Jokeri kohtaus tuntuu toimivammalta, kuin vale- Jason Toddin poseeraus mukinat Hushin loppussa. Tarina on myös uskottavampi kuin Superboy-Primen kääntyminen pahaksi, ja Jason Todd ei marise läheskään yhtä paljon. Jason Todd on myös uhkaava ja kiinnostava Batman pahis. Jason Toddin historian uudelleenkirjoitus tosin on mielestäni täysin tarpeeton asia. Eikä se lisää uskottavuutta. Tästä on hyvä jatkaa.
Käsikirjoitus: 9
Kuvitus: 7,5
Viihdyttävyys: 10
Kokonaisuus: 8
METSÄN PIDOT
Tarina ja kuvitus: Rui Tenreiro
Huuda Huuda, 2010
Suomennos Viljami Jauhiainen
Tämä sarjakuva houkutti minua sen kannen vuoksi. Kauempaa kansi näyttää melko mukavalta, ja herättää kiinnostusta. ”Minkä olennon käsi on kyseessä?” Kuitenkin lähempää katsottuna huomaa, että kansi ei olekaan niin hieno ja miellyttävä. Mutta kansi on silti parempi kuin itse sisältö.
Kaksi hahmoa kulkevat metsässä ja kohtaavat jättimäisen juustonaksun näköisen otuksen makaamassa veri suustaan valuen. He päättävät mennä lähimpään kylään apua etsimään. Seuraa lisää kävelyä, unikuvia ja kevyttä mystiikkaa. Ja tässä on koko tarinan ydin.
Tämän tyylinen kuvitus ei minuun yleensä uppoa, koska se on liian epärealistista. Kirjan takakansi lupaili kuvituksessa japanilaisia sävyjä, joita minä en tästä nyt aivan kyllä löytänyt. Mitäköhän tuolla on mahdettu tarkoittaa? Yksinkertaisuutta? No sitä ainakin piisaa. Kuvitus ei myöskään minusta parane sinisen värin liika käytön vuoksi. Oikeastaan se houkuttelee ainakin minut pois, sillä minusta se on ruman näköistä. Ja tuo mieleen satukirjan, minkä saattaa olla tosin pyrkimyskin. Sarjakuvan raa’at kohtaukset ja vakavuus jotenkin häiritsee minua kuvituksen vuoksi.
Mystisyys ja salaperäisyys ovat jänniä elementtejä, mutta liika mystisyys herättää liikaa kysymyksiä. Hahmoihin ei myöskään panosteta tarpeeksi. Ja tarinan loppu on arvattavissa jo puolessa välissä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan teos on hyvin nopeasti luettu. Laajempia yksityiskohtia ei nimittäin paljon ole, eikä ne liioin kiinnostakaan. Suomennos on kuitenkin niin hyvää, että luulin teosta, myös tarinan vuoksikin, suomalaiseksi. Puhekuplat ovat kuitenkin häiritsevän näköisiä, ja tämä hieman haittaa lukemista.
Käsikirjoitus: 6
Kuvitus: 4
Viihdyttävyys: 7
Kokonaisuus: 6,5
Tarina ja kuvitus: Rui Tenreiro
Huuda Huuda, 2010
Suomennos Viljami Jauhiainen
Tämä sarjakuva houkutti minua sen kannen vuoksi. Kauempaa kansi näyttää melko mukavalta, ja herättää kiinnostusta. ”Minkä olennon käsi on kyseessä?” Kuitenkin lähempää katsottuna huomaa, että kansi ei olekaan niin hieno ja miellyttävä. Mutta kansi on silti parempi kuin itse sisältö.
Kaksi hahmoa kulkevat metsässä ja kohtaavat jättimäisen juustonaksun näköisen otuksen makaamassa veri suustaan valuen. He päättävät mennä lähimpään kylään apua etsimään. Seuraa lisää kävelyä, unikuvia ja kevyttä mystiikkaa. Ja tässä on koko tarinan ydin.
Tämän tyylinen kuvitus ei minuun yleensä uppoa, koska se on liian epärealistista. Kirjan takakansi lupaili kuvituksessa japanilaisia sävyjä, joita minä en tästä nyt aivan kyllä löytänyt. Mitäköhän tuolla on mahdettu tarkoittaa? Yksinkertaisuutta? No sitä ainakin piisaa. Kuvitus ei myöskään minusta parane sinisen värin liika käytön vuoksi. Oikeastaan se houkuttelee ainakin minut pois, sillä minusta se on ruman näköistä. Ja tuo mieleen satukirjan, minkä saattaa olla tosin pyrkimyskin. Sarjakuvan raa’at kohtaukset ja vakavuus jotenkin häiritsee minua kuvituksen vuoksi.
Mystisyys ja salaperäisyys ovat jänniä elementtejä, mutta liika mystisyys herättää liikaa kysymyksiä. Hahmoihin ei myöskään panosteta tarpeeksi. Ja tarinan loppu on arvattavissa jo puolessa välissä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan teos on hyvin nopeasti luettu. Laajempia yksityiskohtia ei nimittäin paljon ole, eikä ne liioin kiinnostakaan. Suomennos on kuitenkin niin hyvää, että luulin teosta, myös tarinan vuoksikin, suomalaiseksi. Puhekuplat ovat kuitenkin häiritsevän näköisiä, ja tämä hieman haittaa lukemista.
Käsikirjoitus: 6
Kuvitus: 4
Viihdyttävyys: 7
Kokonaisuus: 6,5
Batman - Lovers & Madmen
Kirjoittajat: Michael Green
Kuvittajat: Denys Cowan
Tussaajat: John Floyd
Värittäjät: I.L.L.
Julkaistu: Batman Confidental 7-12
Lovers & Madmen, rakastajia ja hulluja, on viimeisin kerrottu Jokerin syntytarina. Tässä versiossa Jokeri ei ollut ennen muutostaan ”Red Hood”, vaan pelkkä Jack niminen tavallinen rikollinen, joka oli ajautunut pakkomielteisen itsemurhan partaalle.
Spoileri varoitus:
Gangsterit vievät Jackin tutulle lääketehtaalle, jossa useamman epämääräsyyden ja Jackin itsemurha pelehtelemisen vuoksi Jack altistuu kemikaaleille, jotka sekä sekoittavat hänen päänsä, muuttavat hiukset vihreiksi, kalventavat tämän kasvoja, että saavat Jackin ilmeen juuttumaan virnistystä muistuttavaan tilaan.
Näin Jackistä tulee Jokeri. Batman tulee tietenkin katumapäälle gangstereiden kanssa tekemästään sopimuksesta, ja lähtee pelastamaan Jackiä, saapuen luonnollisesti paikalle liian myöhään…
Spoileri päättyy.
Heti aluksi käy selväksi, että Michael Green pyrkii tekemään täysin toisenlaista Jokerin syntytarinaa. Sen lisäksi että se on niistä tähän asti pisin ( 6 osainen ), Green kääntää Jokerin syntymän enemmän Batmanin syyksi. Jokerin ensimmäinen syntytarina, Alan Mooren kirjoittama Tappava pila herätti itsessäni aluksi ristiriitaisia tunteita, ja tarina piti lukea ja tarkastaa moneen kertaan, ennen kuin se lopulta avautui räjähtäen päässäni.
Tässä tarinassa on hiukan sama juttu. Paitsi että en ole vieläkään aivan varma, oliko Batmanin teko hänen luonteensa mukaista. Edes nuoren Batmanin. Kuitenkin tarinan jaksaa lukea, mikä on tärkeää. Kuvitus ei ole suoranaisesti minun mieleeni, mutta se välillä yllättää, ja näyttää tarinan visuaalisen kerronnan hyvin toimivasti. Pidän erityisesti kohtauksesta, jossa Jokeri yrittää saada naamansa takaisin kasaan. Ei ehkä paras Jokerin syntytarina, mutta ehdottomasti maininnan ja lukemisen arvoinen.
Käsikirjoitus: 7,5
Kuvitus: 7
Viihdyttävyys: 9
Kokonaisuus: 7,5
Käsikirjoitus: 7,5
Kuvitus: 7
Viihdyttävyys: 9
Kokonaisuus: 7,5
Superman - The Man of Steel
Kirjoittajat: John Byrne
Kuvittajat: John Byrne
Tussaajat: Dick Giordano
Värittäjät: Tom Ziuko
Julkaistu: Mini-sarja 1-6, Suom. Teräsmies 1-4/87
John Byrne kirjoitti vuonna 1985 Teräsmiehen historian alkuvaiheet uusiksi Man of Steel mini-sarjassa, jota pidetään osin syystä, että syyttä edelleen hienoimpana Teräsmiehen syntytarinana.
John Byrnen piirtämä ja esittelemä Krypton on mielenkiintoinen. Se todella herättää mielenkiinnon planeettaa kohtaan, vaikka Man of Steelissä se on esitelty melko jähmeästi. Kryptonilaisten puvustus jää mielikuvituksettomaksi, ja hätäisesti piirretyn oloisesti. Krypton prologi on loppujen lopuksi ylipitkä, huomioonottaen sen tarjoaman vähäisen tiedon määrän koskien John Byrnen Kryptonia. Onneksi John Byrne kuitenkin kirjoitti myöhemmin The World of Krypton mini-sarjan, jossa tuota historian saatossa kylmäksi, kolkoksi ja tunteille steriiliä planeettaa esiteltiin tarkemmin.
Kun itse tarina pääsee ensimmäisessä luvussa vauhtiin, unohtuu nopeasti prologin tuottama pettymys. Siinä Clark Kent esitellään Smallville tv-sarjan tapaan tavallisena nuorukaisena, jolla on samanlaiset paineet, halut ja tarpeet, kuin kenellä tahansa ikäisellään nuorella.Nuoren pojan valtavat voimat tuottavat valtavia houkutuksia hänelle. Mutta koska nuori Kryptonilainen on kasvanut juuri oikeassa perheessä, Kenttien kasvattamana, tuntuu luonnolliselta, miten Clark päätyy ratkaisuunsa käyttää voimiansa Amerikan, ja ihmiskunnan hyväksi. Vasta kuitenkin toisessa luvussa meille esitellään uudistunut Teräsmies puku, sellaisena, kuin se tunnetaan vielä tänäkin päivänä.
On merkittävää huomioida, että ajatus supersankariksi ryhtymiseksi ei käy hetkessä, puhumattakaan että sitä varten käytettävä ”valeasu” olisi ensimmäisenä mielessä käyvä ajatus nuorelle aikuiselle, joka ei ole ennen Metropolisiin muuttamistaan eläissään kohdannut yhtäkään kaltaistaan. Kolmas luku on jo selkeästi enemmän tarinamaisempi. Se käytännössä esittelee kuinka kaikille tuttuun status-quohon, jossa kömpelö Clark Kent on Metropolisin suurimman lehden, Daily Planetin, toimittaja. Siinä vilahtaa myös Christopher Reevesin näyttelemistä elokuvista tuttua absurdeja tilanteita koskevaa huumoria.
Neljännessä luvussa päästään jo paljon synkempiin tunnelmiin, sillä siinä esitellään merkittävimmät, mutta realistisimmat muutokset koskien Teräsmiehen historiaa. Batmanin ja Teräsmiehen uusi suhde, jossa he eivät tulekaan keskenään niin hyvin toimeen kuin ennen, on toimiva ratkaisu. Se kuitenkin esitellään melko absurdilla, ja myötähäpeää aiheuttavalla tavalla. Vaikka Batman/Bruce Wayne onkin älykäs, tuntuu ajatus supertiheään orgaaniseen aineeseen reagoiva voimakenttä idioottimaiselta ja epärealistiselta.
Puhumattakaan siitä miten kevyesti Batman kuittaa Teräsmiehen kysymyksen pommista (joka muuten tuntuu vielä absurdimmalta, vaikka osoittautuukin myöhemmin valheelliseksi.). Dialogi tuntuu tässä vaiheessa idioottimaiselta, ja ei jää epäselväksi, että John Byrnelle ei Batman hahmona sovi. Ei piirrettäväksi, eikä käsikirjoitettavaksi. Myös tarinan konna tuntuu epäuskottavalta, lapselliselta ja turhamaiselta. Sen tilalla olisi voinut olla kuka tahansa uskottava vanha Batmanin konna, jolla olisi helposti ja nopeasti esitelty tarinan pointti. Batmanin loppu viimeinen lause on kuitenkin hauska, kuten on tarkoituskin.
Viides luku esittelee uuden Lex Luthorin, ja Clarkin ja Loisin uuden suhteen toisiinsa. Uusi Lois Lane on vanhaa naaivia idioottia mielenkiintoisempi ja hauskempi. Hänen tempperamenttinsa ja itsenäisempi luonne, puhumattakaan pienestä poikamaisuudesta, tuntuu paljon paremmalta. Uusi machiavellistinen Lex Luthor on myös paljon mielenkiintoisempi, ja ajatuksena uhkaavampi, kuin vanha hullu tiedemies versio, jolla myös toki oli paikoin hetkensä. Ärsyttäväksi piirteeksi muodostuu kuitenkin tämän lihavuus, vanhuus, heikkous Lois Laneen ja hiukset. Nämä asiat kuitenkin kaikki korjaantuivat myöhemmin.
Kuudes luku esittelee uuden, uskottavamman Bizarron. Luvussa on myös hauskoja viittauksia pre-crisis Lex Luthoriin, kun post-crisis Lex piruilee tietämättään tämän kustannuksella. Frankensteinmaisen uuden Bizarron kohellukset ovat yhtälailla hauskoja kuin edellisen. Kyseinen synkempi, järeämpi ja hiljaisempi Bizarro tosin peruttiin myöhemmin, kun Lex Luthor loi myöhemmin uuden kloonin Teräsmiehestä, saaden aikaiseksi näiden kahden Bizarron välivaiheen. Luvussa esitellään turha sivujuoni koskien Lois Lanen siskoa. Kokonaisuuden kannalta sillä ei ole mitään merkitystä.
Seitsemäs, eli viimeinen luku perehtyy tarkemmin Teräsmiehen suhteeseen Lana Langiin, joka kuuluu uudessa jatkumossa niihin ainoisiin kolmeen henkilöön, jotka tiesivät alusta asti tämän henkilöllisyyden. Teräsmies myös viimein saa selville Krypton taustastaan, ja kaikesta siihen liittyvästä. Tämä toimii hienona lopetuksena syntytarinalle, sillä siinä selittyy se tosiasia, että uusi Teräsmies on syntynyt Amerikan puolella, pitää itseään Amerikan kansalaisena ja suojelee sitä juuri tämän takia.
Käsikirjoitus: 8
Kuvitus: 7,5
Viihdyttävyys: 7
Kokonaisuus: 7+
Batman: Ensimmäinen vuosi
Kirjoittajat: Frank Miller
Kuvittajat: David Mazzucchelli
Tussaajat: ?
Värittäjät: Richmond Lewis
Julkaistu: Batman #404 -#407, Suom. Batman 5-6/1987, Batman: Ensimmainen vuosi
”Hänestä tulee vielä kaikkien aikojen mahtavin lain ja järjestyksen valvoja…Hänen on maksettava siitä kallis hinta.”
Ensimmäinen vuosi on Frank Millerin tulkinta Batmanin ensivaiheista. Tarina kertoo ajasta, kun Bruce Wayne oli tullut täysi-ikäiseksi, ja kasvanut rikollisuutta vastustavaksi nuoreksi mieheksi, ja mietti kuinka toteuttaa rikosten vastaisia toimia käytännössä. Tarina alkaa käytännössä katsoen siitä, kun James Gordon tulee Gotham Cityyn poliisipäälliköksi, Bruce Waynen jo nauttiessa valtaisaa julkisuutta. Erityistä kohua tämä Frank Millerin Batmanin alkuhistorian uusiksi pistäneessä tarinassa aiheutti Selina Kylen a.k.a. Kissanaisen prostituutionura, josta hän ponnahti sitten jalokivivarkaan uralle.
”Hän on harjoitellut ja suunnitellut ja odottanut kahdeksantoista vuotta. Hän uskoo olevansa valmis…”
Vaikka tarina alkaa ensimmäisessä luvussa ankeasti, kankeasti ja tylsästi, pääsee se nopeasti vauhtiin, ja lopulta sillä ensimmäisellä luvullakin on merkityksensä. Uusi Jim Gordon on inhimillisyydessään paljon miellyttävämpi kuin lattea vanha versio, joka tuntui olevan muiden poliisien ohella suorastaan pyhimys. Gordon on kuitenkin vain Gotham Cityn poliisien valoisa puoli, verrattuna muihin poliiseihin, jotka ovat täysin korruptoituneita.
”He saivat hänet PIIRITETYKSI. He saivat hänet TÄHTÄIMEENSÄ. He saivat hänet ANSAAN. He ovat PULASSA.”
David Mazzucchellin kuvitus on omaa luokkaansa. Hänen erikoisuutensa on tarinan kuvallisen kuljetuksen sijaan keskittyä itse tunnelman luontiin.
Hänen jokainen hahmoille piirtämänsä ilme on aito, eikä yksikään edes hymynkaare tunnu väkinäiseltä.
Erityisesti hän onnistuu kuvaamaan kuitenkin Gotham Cityn synkimpiä kolkkia.
Ainoa mikä hiukan häiritsee, on Batmanin itsensä hölmöltä, mutta silti hauskalta näyttävä ensiesiintyminen.
Mutta asia korjataan nopeasti jo toisessa esiintymisessä, jossa Batman on ehkä kaikkein dramaattisimmillaan, ja teatraalisimmillaan koko kirjan aikana.
Lisäksi Mikki Hiiri puhelin ja muut yksityiskohdat pistävät mukavalla tavalla silmään.
”Hän aikoo puhdistaa kaupungin joka haluaa olla likainen. Hän ei pysty siihen yksin.”
Käsikirjoitus: 9,5
Kuvitus: 8,5
Viihdyttävyys: 8,5
Kokonaisuus: 9,0
Batman–The killing joke/Batman- Tappava pila
Kirjoittajat: Alan Moore
Kuvittajat: Brian Bolland
Tussaajat: Brian Bolland
Värittäjät: John Higgins (original) ja Brian Bolland (Deluxe Edition)
Julkaistu: Batman: The Killing Joke, DC Universe: The Stories of Alan Moore, Batman: The Killing Joke – 20th Anniversary Deluxe Edition, Suom. Batman -Tappava pila, Alan Mooren DC-Universumi ja Batman -Tappava pila (deluxe)
Tarina alkaa tyypillisen Jokeri tarinan tavoin; Jokeri karkaa Arkhamin mielisairaalasta, ja Batman lähtee perään. Mutta jokin on tällä kertaa toisin.
Tarinan eduiksi huomataan heti alkuun sen kuvitus ja tunnelma. Jokerin vihreät kiharaiset hiukset hulmuavat sateisessa yössä sirkuksen ollessa taustalla. Jokeri muistelee menneisyyttään aikaan ennen kuin ryhtyi Jokeriksi. Piirtäjä Brian Bolland tosiaan osaa hommansa. Parhaimpana piirteenä tulee esiin hetket, kun Jokeri aloittaa muistelunsa. Nykyisyyden kuvista siirrytään pehmeästi menneisyyden kuviin, samoissa asennoissa.
Kun Jokeri pitää kädessään viinilasia, pitää seuraavassa ruudussa oleva menneisyyden Jokeri viinilasia. Tässä tarinassa nähdään useampi Batman elokuviin otettu kohtaus. Tunnetuimmat niistä lienee Jack Sniperin putoaminen happoon, ja muuntuminen Jokeriksi (Tim Burtonin Batman ), sekä Yön ritarissa, loppupuolella kuultu Jokerin puhe, kuinka hän on todistanut pointtinsa, ja siitä, kuinka yksi ”paha päivä” voi muuttaa ihmisen hirviöksi. Yön ritari elokuvassa tosin tuo pahan päivän kokenut oli Harvey Dent, josta tuli tuon vuoksi Kaksinaama. Jokerin myös lauluna tunnettu kiljuminen on riemastuttavaa, kuten myös itse ”tappava pila” loppupuolella.
Tämä kuuluu ehdottomasti Batmaniin tutustuvien lukulistalle ensimmäisenä, sillä sen lisäksi että se kertoo Jokerin syntytarinan, se vain kaikessa yksinkertaisuudessaan on toimivin, hienotunnelmaisin ja aidoin Jokeri tarina.
Käsikirjoitus: 8+
Kuvitus: 9,5
Viihdyttävyys: 8
Kokonaisuus: 8
Infinite Crisis
Kirjoittajat: Geoff Johns
Kuvittajat: Phil Jimenez, Jerry Ordway, George Pérez ja Ivan Reis
Tussaajat: Andy Lanning
Värittäjät:Jeremy Cox ja Guy Major
Julkaistu: Infinite Crisis 1-7
Juoni on hyvin yksinkertainen: Crisis 1:sen lopussa ”Taivasta” etäisesti muistuttavaan ulottuvuuteen itsensä siirtäneet Maapallo-2:sen Teräsmies, Superboy-Prime ja Alexander Luthor palaavat Maapallo-1:selle, aikeinaan viedä sen asuttamia supersankareita uudelle Maapallo-2:selle, josta on tarkoitus tulla parempi maailma.
Paljastuu, että niin Batmanin, Ihmenaisen kuin Maapallo-1:sen Teräsmiehen viimeaikaiset ongelmat ovat vain osa kyseisen kolmikon suuremman hyvän vuoksi tehtyä pitempää suunnitelmaa. Niin Batmanin vainoharhailut muita supersankareita kohtaan, ja Ihmenaisen tekemä murha, Maxwell Lordin murha. Jo pelkästään nämä olisivat jo tarpeeksi iso soppa nieltäväksi, mutta lisäksi kolmikko on koonnut Villains Societyn rikollisista ja hankkinut käsiinsä Crisis 1:sessä konnan roolia näytelleen Anti-Monitorin ruumiin, varmistaakseen Maapallo-2:sen toteutumisen.
Infinite Crisis oli kuin ylipitkä jatko-osa Crisis on Infinite Earthsille. Countdownissa olleet juonikiemurat kiteytyivät yhteen, ja tietenkin jälleen ilman laajaa DC Universumin edellisten juonikuvioiden tuntemista kannattaa lukeminen jättää väliin. Infinite Crisiksen käänteet ovat yllättäviä, mutta monen muun eventin tavoin, se luhistuu liian lukemisto määrän vuoksi.
Itsessään yllätysmomenttejen vuoksi on ensin luettava 52 osainen Countdown, 7 osainen Identity Crisis, sekä läjä kunkin hahmon omia lehtiä, joita onneksi ei ole kuin 1-2 per hahmo. Jotta vielä yllätysmomentti saa aikaan reaktion, on 12 osaisen Crisis on Infinite Earthsin lukeminen lähes välttämättömyys. Eli yhteensä lukemistoa kertyy yli 70 eri lehteä. Englanninkielentaito, taitoa lukea raskasta materiaalia ja kärsivällisyys huononkin osuuden edessä on välttämätöntä. Tässä suhteessa Crisis 2. ei ole kovin helposti lähestyttävä, vaikka suurimman osan näistä lehdistä saakin kokoelmana.
Pohjimmiltaan etenkin ”lähtölaskenta” materiaali on kuin katsoisi tv-ruudusta epilepsiakohtauksen uhalla tusinoittain väläyksiä per tunti. Juonipohjustus kun on niin vahvasti ”Yllätys!” kerrontaa hyödyntävä. Lisäksi useimmat paljastukset eivät hirveämmin hätkäytä ennen lopun lähestymistä, jolloin tarina alkaa muuttua mielenkiintoiseksi.
Kun pohjustus sitten lopulta on ohi, ja itse varsinainen tarina alkaa, kaikki kiinnostava heitetään romukoppaan jo heti ensimmäisen numeron jälkeen. Kun lopulta kaiken takana ollut taho paljastuu, ei lukija ylläty, koska lukija on lukenut Crisis 1:sen, ja tietää jo nimestä mitkä hahmot ovat pääroolissa. Juuri tämä aiheuttaa ison ongelman, sillä lukijan on pakko lukea ensimmäinen kriisi jotta yllättyisi, mutta samalla yllätys katoaa.
Ainoa käänteentekevä yllättävä hahmo lienee Superboy-Prime. Primen persoona muutettiin tarinassa niin vahvasti, että se poiki omien mm. Adventure Comicsissa julkaistujen tarinoiden lisäksi uuden universumin ja käsitteen DC Universumiin.
Ratkaisu tuntuu kuitenkin melko löyhältä ottaen huomioon että juuri Batman kuvioista tuttu Jason Todd koki samankaltaisen makeoverin hahmona. Tähän kun lisää vielä Psyko elokuvien Norman Batesin ja Marvelin Deadpoolin, ei ollakaan enää kaukana upouudesta Superboy-Primesta.
Jos Crisis 2 olisi näytelty Hollywood elokuva, se olisi kalliista tehosteistaan huolimatta julkaistu suoraan dvd:lle käymättä elokuvateatterin kautta. Se poikkeaisi positiivisesti muista B-luokan sci-fi dvd:istä, ale laatikon täytemateriaalista ja muilta löytö osastoilta, mutta se olisi silti sitä itseään.
Johns tekee kuitenkin selkeästi parhaansa, ja rakentaa materiaalista niin yllätyksellisen, kiinnostavan, persoonallisen ja rohkean tarinan kuin siitä on mahdollista saada, vaikka kokonaisuuden toivoisikin vain loppuvan pian. Lisäksi materiaali ei ole selkeästi Johnsin parasta tarinointia.
Tarinan iloiksi nousee kuitenkin GL:n ja GA:n humoristinen loksauttelu, sekä sci-fi kategorian parhaasta päästä oleva, vanhoja mestareitakin jäljittävä kuvitus, jollaista harvemmin kohtaa nykyisissä pelkästään isolta ja elokuvamaiselta nääyttävissä huonosti käsikirjoitetuissa eventeissä.
On peräti hämmentävää, kuinka Johns ei osaa kriisi 2:ssa tehdä tuntemattomista hahmoista uteliaisuutta ja kiinnostusta herättäviä, niin kuin hän, Smallvilleäkin käsikirjoittanut DC guru, teki Blackest Night eventissä, Teräsmies tarinoissaan, JSA rupeamassaan, Vihreä Lyhty rupeamassaan sekä muissa pienemmissä visioissaan.
Käsikirjoitus: 6, 5
Kuvitus: 9
Viihdyttävyys: 6, 5
Kokonaisuus: 6
Superman – Whatever Happend to the Man of Tomorrow?
Suom. Mitä tapahtuikaan tulevaisuuden miehelle?
Kirjoittajat: Alan Moore
Kuvittajat: Curt Swan
Kuvittajat: Curt Swan
Tussaajat: George Pérez ja Kurt Schaffenberger
Värittäjät: Gene D’Angelo
Julkaistu: Superman 423# / Action Comics 583# ja The Stories of Alan Moore
Suom. TERÄSMIES 12/86 ja Alan Mooren DC-Universumi
Alan Moore kirjoitti aikoinaan jäähyväis tarinan pre-crisis Supermanille. Tämä on se tarina. Tarina oli samalla ensimmäinen elseworlds tarina, eli ”kuvitteellinen” tarina DC comicsin historiassa.
Tarina alkaa siitä, kun reportteri Tim Crane saapuu Lois Lanen luokse tekemään hänestä haastattelun Teräsmiehen muistotilaisuutta varten. Lois Lane on nykyään Rouva Lois Elliot, ja hänellä on lapsi. Lois kertoo haastattelussa, kuinka Brainiacin viimeinenkin yksikkö on tuhoutunut, ja Lex Luthor oli lähtenyt luisumaan asemastaan. Parasiitti ja Terra-man taas olivat egonsa lumoissa tuhonneet toisensa. Teräsmies oli tuolloin alkanut tekemään tutkimustöitä avaruudessa. Lois lähtee muistelemaan:
Bizarro on päättänyt olla ”täydellinen” Teräsmies, ja on räjäyttänyt Bizarro maailman, jotta voisi paeta siltä aikuisena. Hän on myös jostain syystä päättänyt alkaa tuhota Metropolista. Teräsmies saapuu kuitenkin hätiin, tutkimaan katastrooffia. Bizarro päättää tehdä itsemurhan sinisellä kryptoniitilla, ollakseen vielä täydellisempi.
Clark Kentin ollessa Daily planetilla, Lelumies lähettää lelunsa tämän kimppuun. Lelut saavat Clark Kentin puvun hajalle, paljastaen hänen henkilöllisyytensä julkisesti. Lelumies paljastaa saaneensa henkilöllisyyden selville Pete Rossilta, jonka he ovat tappaneet. Teräsmies saa päihitettyä Lelumiehen, mutta jokin jää vaivaamaan näissä tapahtumissa. Joku suunnittelee jotain suurempaa. Samaan aikaan kuolleeksi luultu Luthor on löytänyt Brainiacin pään.
Tästä alkaa viimeinen Pre-Crisis Teräsmies tarina. Alan Moore luo parhaimman mahdollisen lopun Pre-Crisis sankarille. Ainoa härnäämään jäävä asia on, että Kandorin mysteeriin ei paneuduta. Tarinanhan oli tarkoitus ratkaista kaikki Pre-Crisis Teräsmies lehdissä esiintyneet ongelmat. Tarina ei myöskään juonikuvioiltaan tarjoa kovin mullistavia tai yllättäviä käänteitä, vaikka jokainen hetki tarinassa onkin alusta loppuun miellyttävä.
Tästä alkaa viimeinen Pre-Crisis Teräsmies tarina. Alan Moore luo parhaimman mahdollisen lopun Pre-Crisis sankarille. Ainoa härnäämään jäävä asia on, että Kandorin mysteeriin ei paneuduta. Tarinanhan oli tarkoitus ratkaista kaikki Pre-Crisis Teräsmies lehdissä esiintyneet ongelmat. Tarina ei myöskään juonikuvioiltaan tarjoa kovin mullistavia tai yllättäviä käänteitä, vaikka jokainen hetki tarinassa onkin alusta loppuun miellyttävä.
Harmillista on, että lukija ei voi välttää ihmetystä jatkumon suhteen, sillä useimmat tarinan käänteet, kuten Brainiacin alkutilanne ja Terästytön kohtalo ovat lukijalle tuntemattomia ilman Crisis on Infinite Earths tarinan lukemista. Alan Moore ja Curt Swan onnistuvat kuitenkin draaman elementeissä, kuten Teräsmiehen Terästytön kuoleman johdosta tuntemansa turhautuman kuvaamisen.
George Pérezin tussaus pitää tarinan yhtä tuoreena kuin Crisis on Infinite Earths, ja luo jännän ulkoisen linkin tarinoille. Tämä Mort Weisingerin aikakauden moderni ruumiillistuma on samalla hieno päätös Curt Swanin uralle, ja Swanhan pistää tyylillään helposti kampoihin kaiken maailman penselikämmen Alex Rosseille selkeydellään.
Käsikirjoitus: 8
Kuvitus: 10
Viihdyttävyys: 9
Kokonaisuus: 9
Lex Luthor-Man of steel
Kirjoittajat: Brian Azzarello
Kuvittajat: Lee Bermejo
Tussaajat: Lee Bermejo
Värittäjät: Dave Stewart
Julkaistu: Lex Luthor-Man of steel 1-5
Tämän viisiosaisen päähenkilönä on tutuista Teräsmies tarinoista poiketen itse Lex Luthor. Lex Luthor on vuosien varren taistellut kymmeniä, ellei satoja kertoja Teräsmiestä vastaan, mutta kuka hän oikeastaan on miehiään?
Alexander Joseph ”Lex” Luthor on tullut kansalle tutuksi populistisena hahmona, joka tunnetaan kaikkein parhaiten Smallville tv-sarjan kautta. Kuten tuossa on käynyt ilmi, Luthor ja Kent ovat tunteneet toisensa aina Clark Kentin teinivuosista Smallvillessä.
Smallvillen aikaisten ystävyys vuosien jälkeen kaksikko kuitenkin riitaantui keskenään. Ja kun Kaksikko lopulta seuraavaksi törmäsi toisiinsa, Clark Kent oli pukeutunut Teräsmieheksi. Lex Luthor ei enää tunnistanut vanhaa ystäväänsä. Ja samaa voi melkein sanoa Clark Kentistä; Lex Luthor oli maassapitävän ystävyyssuhteen jälkeen ajautunut hiljalleen pimeälle puolelle.
Hänestä oli tullut julman machivellistinen, mutta älykäs mies, joka oli viimein saanut haluamansa rikollisen omaisuuden haltuunsa. Todisteita tätä mafiaakin suurempaan uhkaa vastaan ei yksinkertaisesti löydy, vaan hän voi kerta toisensa jälkeen jatkaa rikollisia kieroilujaan, ja kamppailla Teräsmiestä vastaan. Hänestä jopa tuli hetkeksi aikaa eräässä tarinassa presidenttikin.
Mutta miksi ihmeessä kukaan näinkin mahtavat (peräti maapallon älykkäimpiä miehiä.) älynlahjat omaava mies haluaisi käydä Teräsmiestä vastaan?
Lex Luthorilla todettiin jo nuorempana olevan mielenterveysongelmia. Tätä voisi pitää yhtenä motivaationa itse varsinaiseen motivaatioon, mutta Luthorin syy kamppailla Teräsmiestä vastaan on looginen ja asiallinen. Hän pitää ulkoavaruudesta tullutta, kansalle lähes tuntematonta, itsestään lähes täydellisen mielikuvan saanutta jumalanomaiset voimat omaavaa ”sankaria” uhkana. Uhkana koko maapallon ekosysteemille ja evoluutiolle. Juuri tämä on Lex Luthor-Man of steelin avain teema.
Jo ensimmäisessä luvussa luodaan inhimillisempi kuva Lex Luthorista, ja tämän maailmankuvasta. Lex Luthor ei ole kokoajan machivellilistinen paha mies, vaan hän elää myös normaalia elämää, sosiaalista elämää ja työelämää. Hänellä on kuitenkin yksi ero muihin, ja se on hänen suhteensa Teräsmieheen. Olemme tähän asti saaneet aina kuulla Teräsmiehen puheenvuoron, mutta nyt annetaan puheenvuoro Lex Luthorille. Ja hän myös puhuu.
Lee Bermejon kuvitus on henkeäsalpaavaa. Hän osaa liikuttaa hahmoja kauniin sulavasti, ja korostaa hahmoissa ja tilanteissa esille tuotavia piirteitä edellytysten mukaan. Brian Azarello hallitsee käsikirjoituksen ja dialogin, ja tarina tuntuu luonnolliselta, ja peräti maukkaalta. Mitään jatkumoa ei tarinaa varten tarvitse tuntea. Se toimii täysin niin itsenäisenä, kuin myös vanhoille lukijoille avartavana ja Lex Luthorin hahmoa enemmän avaavana kokemuksena. Mitään Post-Crisis, Post-Infinite Crisis, Multiversumi ja kaanoni tyyppisiä käsitteitä ei tarvitse miettiä.
Käsikirjoitus: 8
Kuvitus: 10
Viihdyttävyys: 9
Kokonaisuus: 9
All-Star Superman Volume 1.
”Doomed planet. Desperate scientists. Last hope. Kindly couple.”
Ensimmäinen osa alkaa kankeasti, ja suurimman loiston tuntuu saavuttavan työparin kuvittaja osapuoli, Quietly. Tarina sijoittuu aikaan jolloin Lois Lane ei vielä tiennyt että Clark Kent on Teräsmies, vaan luuli tätä kömpelöksi farmipojaksi. Siinä Lex Luthor on vapautettu vankilasta edistääkseen tiedettä, saaden Teräsmiehen itsensä matkaamaan aurinkoon. Viimeksi mainittu onkin vaihe, jossa tarina alkaa kiinnostamaan. Teräsmies saa auringosta vaarallisen taudin, josta edes hän ei voi selvitä. Kaiken lisäksi Luthor lupaa, että hän ei ole vielä tehnyt mitään verrattuna siihen mitä on luvassa.
Teräsmies näkee syyn kertoa Lois Lanelle henkilöllisyytensä, ja myös tekee sen.
Teräsmies näkee syyn kertoa Lois Lanelle henkilöllisyytensä, ja myös tekee sen.
Toinen osa on Teräsmiehen lukijoille tuttua vakuuttelua Teräsmiehen henkilöllisyydestä Lois Lanelle, siinä samalla kun tämä esittelee hänelle Yksinäisyyden linnakkeen ihmeitä. Osassa viitataan samalla Kaunotar ja Hirviö tarinan piirteeseen yhdestä huoneesta, jonne kaunottarella ei ole asiaa. Tässä tapauksessa ”kaunotar” on Lois Lane, ja ”hirviö” on Teräsmies. Kuten odottaa saattaa, huone alkaa kiinnostamaan Lois Lanea kiellosta huolimatta.
Kolmannessa osassa Lois Lane pääsee kokeilemaan Kryptonilaisia voimia.
Lopputuloksena Teräsmies päätyy kilvoittelemaan kahden supervoimaisen miehen, Samsonin ja Atlasin, kanssa Lois Lanen seurasta. Grant Morrison kirjoittaa jälleen hauskan ja leppoisan dialogin ja tarinan, Quietlyn kuvatessa sen yhtä hauskasti.
Lopputuloksena Teräsmies päätyy kilvoittelemaan kahden supervoimaisen miehen, Samsonin ja Atlasin, kanssa Lois Lanen seurasta. Grant Morrison kirjoittaa jälleen hauskan ja leppoisan dialogin ja tarinan, Quietlyn kuvatessa sen yhtä hauskasti.
Neljäs osa on heikko lenkki. Tarina on yksitoikkoinen, turha, ja sen ainoa merkitys on osoittaa, että vaikka Teräsmies ei altistukaan enää vihreän kryptoniitin vaikutukselle, hän altistuu kuitenkin persoonaa muuttavalle mustalle kryptoniitille. Tarina on myös Grant Morrisonin oma panos Jimmy Olsenin hahmoon, ja tämän rooliin Teräsmies mytologiassa. Jimmy Olsen ei kuitenkaan tunnu Jimmy Olsenilta, vaan joltakin aivan muulta. Jotain olennaista hahmolta puuttuu. Se jokin on persoona.
Viides, kuudes, seitsemäs ja kahdeksas osa sen sijaan ovat kokonaisuuden helpoiten lähestyttävimpiä osia.
Viides vie meidät Lex Luthorin ajatusmaailmaa lähemmäs. Parasiitin mukana olo on piristävä lisä, sillä hahmoa ei ole muutenkaan Teräsmies tarinoissa nähty paljon sitten 80-luvun.
Viides vie meidät Lex Luthorin ajatusmaailmaa lähemmäs. Parasiitin mukana olo on piristävä lisä, sillä hahmoa ei ole muutenkaan Teräsmies tarinoissa nähty paljon sitten 80-luvun.
Kuudes tarina on mitä yllätyksellisin. Legioonan mukanaolo täydentää kokonaisuutta, ja vie hieman itse päätarinaa luonnollisesti eteenpäin. Tarinassa ei kuitenkaan selitetä Legioonan roolia Grant Morrisonin Teräsmies universumissa. Legioonan rooli jää pieneksi, vaikka sen tässä esitellyt hahmot ovatkin mielenkiintoisia, kuten ajatus siitä, että Legioonan jäsenistä osa olisikin tulevaisuuden sukupolvien versioita Teräsmieheksi. Silti uteliaisuus nousee pintaan, etenkin Mr. Mxyzptlk:tä kovasti muistuttavan Legioonalaisen tapauksessa.
Seitsemäs ja kahdeksas osa, Bizarro tarina, on kuitenkin koko All-starsin parasta antia, ja luo täysin uuden, ja mielikuvituksellisen silmäyksen Bizarroon, esitellen samalla aivan uuden hahmon, jonka toivoisi olevan mukana muissakin Teräsmies sarjakuvissa. Tämän hahmon nimi on Zibarro. Myöhemmin Bizarro maailma sijoitettiin myös onnistuneesti normaaliin, nykyiseen Teräsmies jatkumoon, mutta Zibarro hahmoon ei ole viitattu.
Yhdeksäs tarina kulkee nopeasti ja sulavasti, jatkaen siitä mihin kahdeksannessa jäätiin. Tässä osassa löytyy kuitenkin monia häiritseviä tekijöitä, mukaanlukien Loisin ”muistinmenetys”, tai sitä vastaava käytös. Jimmy Olsen ottaa lyhyellä piipahduksellaan pisteensä takaisin, koska tuo vihdoin mieleen sen Jimmy Olsenin, johon on totuttu. Itse tarinakin on kiinnostava, vaikka siinä esiteltävät, jo edellisen osan lopussa esiintyneet hahmot ovatkin sekavia, ristiriitaisia, sotkuisia ja Teräsmiehen mytologian pääajatuksen vastaisia.
Kymmenennnessä osassa otetaan aimo harppaus kohti loppua. Osa on myös ensimmäinen, jossa kiinnostus tarinaa kohtaan nousee heti toisella sivulla. Teräsmiehen testamentti on asia, jonka luulisi herättävän leikkimielistä uteliaisuutta kenessä tahansa lukijassa.
Toisiksi viimeisessä osassa maailma räjähtää kaaokseen, kun Lex Luthorin teloitus epäonnistuu, kun hän tekee viimeiseksi cocktailikseen supervoimat tuottavan uutteen. Samaan aikaan Teräsmies romahtaa viimeisiä henkäisyjä päästäen.
Käsikirjoitus: 7, 5
Kuvitus: 10
Viihdyttävyys: 8
Kokonaisuus: 8,5
Kuvitus: 10
Viihdyttävyys: 8
Kokonaisuus: 8,5
Pikku Nemo Höyhensaarilla II osa: 1907–1908
Minulla oli ennestään jo jonkinasteinen muistikuva lapsuusvuosiltani koskien Pikku Nemon seikkailuja.
Eli tämä retki oli minulle lukukokemuksena myös osin nostalginenkin.
Eli tämä retki oli minulle lukukokemuksena myös osin nostalginenkin.
Lyhyesti ja ytimekkäästi:
Kyseessä on Winsor Mccayn 1900-luvun alussa luomasta monille sarjakuvatekijöille kautta sukupolvien vaikutteitaan antaneesta surrealistisesta strippinä esitetystä sarjakuvasta, joka kertoi Nemo nimisestä pojasta, joka matkusteli mm. Höyhensaari nimisessä maailmassa ja valtakunnassa, jonne hän oli ”tuomittu” Kuningas Morpheuksen toimesta Prinsessa nimisen prinsessan leikkikaveriksi.
Kyseessä on Winsor Mccayn 1900-luvun alussa luomasta monille sarjakuvatekijöille kautta sukupolvien vaikutteitaan antaneesta surrealistisesta strippinä esitetystä sarjakuvasta, joka kertoi Nemo nimisestä pojasta, joka matkusteli mm. Höyhensaari nimisessä maailmassa ja valtakunnassa, jonne hän oli ”tuomittu” Kuningas Morpheuksen toimesta Prinsessa nimisen prinsessan leikkikaveriksi.
Matkan varrella kaksikko ehti kohdata kaksi muuta tärkeäksi hahmoksi muodostunutta erikoisuutta.
Näistä toinen oli lapsenkokoinen aikuinen sikariinsa kiintynyt Flip, joka kuvaa hyvin tuon ajan käsitystä lapsista muussa piirrostaiteessa:
Kuin pienikokoinen aikuinen.
Näistä toinen oli lapsenkokoinen aikuinen sikariinsa kiintynyt Flip, joka kuvaa hyvin tuon ajan käsitystä lapsista muussa piirrostaiteessa:
Kuin pienikokoinen aikuinen.
Myöhemmin stripin edetessä Flip otti Karkkisaarelta mukaansa Imp nimisen keppostelevan kannibaalivillipojan.
Alkuaikoina Kuningas Morpheus esitettiin melko ilkeänä persoonana, joka myöhemmin muuttui lempeämmäksi, ja osoittautui lopulta vain yhdeksi Höyhensaaren omituisuudeksi. Flipin tehtävä sen sijaan oli aluksi olla kepposteleva ryökäle, jonka päässä ole ”Wake up!” (Herää!) tekstin sisältänyt hattu sai Nemon heräämään silloin kun Mccay ei keksinyt kiireisellä aikataulullaan karmeutta, johon herättää päähenkilönsä.
Alkuaikoina Kuningas Morpheus esitettiin melko ilkeänä persoonana, joka myöhemmin muuttui lempeämmäksi, ja osoittautui lopulta vain yhdeksi Höyhensaaren omituisuudeksi. Flipin tehtävä sen sijaan oli aluksi olla kepposteleva ryökäle, jonka päässä ole ”Wake up!” (Herää!) tekstin sisältänyt hattu sai Nemon heräämään silloin kun Mccay ei keksinyt kiireisellä aikataulullaan karmeutta, johon herättää päähenkilönsä.
Nemon suomenkielinen toinen kokoelma on se kokoelma, jonka strippien aikana Mccayllä oli jo selvä käsitys, mitä hahmoillaan ja tapahtumapaikoillaan tehdä.
Siinä esitellään ensimmäistä kertaa Imp, ja tutustutaan enemmän Höyhensaarien maailmaan.
Siinä esitellään ensimmäistä kertaa Imp, ja tutustutaan enemmän Höyhensaarien maailmaan.
Koska painos on kuitenkin melko vanha (1991, eli n. 18 vuotta vanha), ovat muutenkin sotkuiset ja himmeät puhekuplien tekstit vaikealukuisia.
Puhumattakaan siitä, miten Mccay piirsi puhekuplansa tuolloin vielä käsin, koska olemassaolevaa parempaa teknologiaa ei ollut, eikä strippisarjakuvissa yleensä tekstaajaa erikseen ollut. Myös painovärit tuntuvat nykyään jähmeiltä. Mutta strippikokoelma tarjoaa kuitenkin monta hauskaa hetkeä niin lapsille, lapsenmielisille, aikuisille, vanhuksille, pienille aikuisille jotka ovat olevinaan lapsia ja kaikille huumorin ja sikarin ystäville. Tämän takia olisi siis sopivaa vihdoin ja viimein tehdä Nemon seikkailuista uusintapainos, etenkin kun suurinosa stripeistä on 2005 vuoden jälkeen ollut Mccayn kuoleman vuoksi ns. public domainia, eli vapaasti käytettävissä.
Puhumattakaan siitä, miten Mccay piirsi puhekuplansa tuolloin vielä käsin, koska olemassaolevaa parempaa teknologiaa ei ollut, eikä strippisarjakuvissa yleensä tekstaajaa erikseen ollut. Myös painovärit tuntuvat nykyään jähmeiltä. Mutta strippikokoelma tarjoaa kuitenkin monta hauskaa hetkeä niin lapsille, lapsenmielisille, aikuisille, vanhuksille, pienille aikuisille jotka ovat olevinaan lapsia ja kaikille huumorin ja sikarin ystäville. Tämän takia olisi siis sopivaa vihdoin ja viimein tehdä Nemon seikkailuista uusintapainos, etenkin kun suurinosa stripeistä on 2005 vuoden jälkeen ollut Mccayn kuoleman vuoksi ns. public domainia, eli vapaasti käytettävissä.
Käsikirjoitus: 9,5
Kuvitus: 7,0
Viihdyttävyys: 8,5
Kokonaisuus: 8,0
Blacksad 1.-Kissa varjoisilta kujilta
Kun jonkun teoksen takakannessa lukee ”Kriitikoiden ylistämä” tai ”Palkittu [Palkinnon nimi] palkinnolla”, hälyttää kenen tahansa ihmisen hälytyskellot. Tämmöisiä tapauksia löytyy niin elokuvien, musiikin kuin kirjojen keskuudesta. Mutta harva tietää, että näitä löytyy myös sarjakuvien joukosta. Blacksad kuuluu juuri näihin sarjakuviin.
Blacksad on espanjalaisten sarjakuvakäsikirjoittaja Juan Diaz Canalesin ja sarjakuvapiirtäjä Juanjo Guarnidon luoma sarjakuvahahmo. Päähenkilö John Blacksad on isokokoinen musta kissa, jonka seikkailut sijoittuvat 1940–1950-lukujen New Yorkiin. Sotaveteraani Blacksad on ammatiltaan yksityisetsivä.
Blacksad ei ole lastensarjakuva, vaikka seikkailevien hahmojen kasvonpiirteet onkin lainattu eläinmaailmasta. Kaikki hahmot kävelevät kahdella jalalla, niillä on kädet, ne puhuvat ja niillä on ihmismäisiä motiiveja. Tosin joitain eläinmaailmaan liitettyjä stereotyyppisyyksiä on saatettu ottaa mukaan, esimerkiksi saksanpaimenkoira jämäkkänä poliisikonstaapelina tai lisko pahana kätyrinä.
Kuvitus Blacksadissa on huipputasoa. Se kaikessa pehmeydessään, Film-noiristisuudessaan ja herkullisuudessaan lumoaa, ja tempaisee lukijan välittömästi mukaansa. Tapa jolla Guarnido liioittelee hahmojen eleitä, ilmeitä ja liikkeitä painuu pysyvästi mieleen. Jokainen Blacksadin eläinhahmo on huolella valittu, ja Guarnido tosiaan hallitsee hahmojen anatomian, jopa poikkeuksellisen toimivasti.
Hahmoista kaikkein selkeiten jää mieleen Herra Zenuck joka edustaa sekä ihmisen että eläimen stereotypiaa, ja on erittäin hauska persoona, kuten kaikki kyseisen stereotypian edustajat yleensä tuppaavat olemaan. Kyseistä stereotypiaahan käsiteltiin jo Last Action Hero elokuvassa, joten seuraava matka toiminta- ja film-noir elokuvien stereotypioista kannattaa tehdä tuon kautta.
Dialogin mainioutta ei voi kylliksi tämän teoksen kohdalla korostaaa, siispä jätän sen väliin ja käsken kaikkia eläviä ihmisiä, jotka pitävät eläinhahmoja sisältäviä sarjakuvia epäuskottavina, tai jotka ovat kyllästyneet Aku Ankan surkeaan tasoon ja tyhjänpäiväisiin tarinoihin.
Ainoa asia, mikä tässä ensimmäisessä kovakantisessa kolmesta, jää häiritsemään, on se että baarinpitäjänä toimiva sika ei tunnistanut taikka tiennyt kyseisen keskustelussa esiin tulleen näyttelijän nimeä.
Käsikirjoitus:8,5
Kuvitus: 10
Viihdyttävyys:9,5
Kokonaisuus:10
Plan 9 from outer space strikes again
Kaikki varmasti tuntevat (jos eivät ole nähneet, ovat ainakin kuulleet) kulttielokuvan Plan 9 from outer space ? Tuo Ed Woodin, maailmanhistorian huonoimmaksi kauhu-/scifi-/fantasia-elokuvaohjaaksi nimitetyn Hollywood historian oudokin (nero vai oikeasti avuton ohjaaja?) tunnetuin elokuva, jossa tiivistyy oikeastaan miehen koko ura, ja kyvyt…tai kyvyttömyydet. Nykyään elokuva on saalistanut epäuskottavalla juonellaan ja huonojen tehosteiden avulla kulttielokuvan maineen.
Elokuvassa ulkoavaruudesta saapuu joukko muukalaisia ”pelastamaan” maapallon. Koska maan asukkaat eivät heitä kuuntele, he päättävät herättää henkiin kuolleiden armeijan (kolme kuollutta.), jolla takoa järkeä jääräpäisiin maanasukkaisiin. Tätä koko suunnitelmaa siis kutsutaan ”suunnitelma 9:ksi” (Plan 9).
Elokuvassa lopulta asiat kääntyivät parhain päin, ja Bella Lugosi taikka Vampira eivät ihmisiä tappaneet. Nyt kuitenkin tässä sarjakuvana tapahtuvassa jatko-osassa palaavat muukalaiset maahan. Sarjakuvan sisäkansi sisältänee ne kaikkein parhaimmat vitsit. Siinä näet kerrotaan kuta kuinkin näin: ”Ed Wood teki elokuvassaan hyvin monta virhettä, kuten naruilla kulkevat lentävät lautaset joiden narut näkyivät. Mekin teimme muutaman virheen. ”. Kyllä, he tosiaan tekivät virheen: He tekivät tämän sarjakuvan.
Ehkä ei pitäisi tuomita näin herkästi. Oli P9FOSSA:ssa hyviäkin juttuja. Sarjakuvassa on useita viittauksia alkuperäiseen elokuvaan, kuten jopa kaikkein suorin, eli kohta, jossa näkyy elokuvassa näkynyt kohtaus tv-ruudulla.
Itse tarina sijoittuu 15 vuoden päähän elokuvan tapahtumista, Halloween iltaan. Yksi ensimmäisen elokuvan päähenkilöistä (Eugene Crowley) havaitsee laitteilla
an, että avaruusolennot aikovat iskeä taas. Samaan aikaan zombiemainen köntys (muistatko elokuvan tarpeeksi hyvin?) hyökkää nuorta tyttöä (Vampiran oletettu vastine.) uhkaavien jengiläisten kimppuun, vain jotta voi tappaa tytön (ensimmäinen virhe.).
Tarinan päähenkilö yrittää varoittaa etsivää/muita, mutta hänen puheitaan pidetään Halloween pilana. Kukaan ei muista mitä 15 vuotta sitten tapahtui. Kun kukaan ei kuuntele, päättää päähenkilö lähteä äitinsä kanssa taistelemaan mokomia zombeja ja örvelöitä vastaan. Zombeja on tällä kertaa enemmän kuin kolme, mikä tekee tarinan vähän liian uskottavan, mikä ei tässä ole tarkoitus.
Onneksi äiti kehittää aseen, jolla voi mokomia zombeja ammuskella (Lienee turhaa sanoa, että toinen virhe?). Loppu on kuitenkin kaikkein hölmöin (mikäli et halua spoilaantua, hyppää seuraavaan kappaleeseen…): Siinä Eugene saapuu vain yhtäkkiä kaiken häslän keskellä kertomaan äidilleen, että zombie-painaijainen on ohi. Samaan aikaan hallituksen agentti painaa nappia, ja räjäyttää auringon. Loppu?
Visuaalinen ulkoasu on mainio, ja Vampiran ”vastine” näyttää oikeastaan tyylikkäältä. On myös hienoa nähdä Bella Lugosi värillinen piirrosvastine takaumassa. Tosin tämänhän näkee värillisenä nykyään jo elokuvassa, halutessaan. On sinänsä harmi, että ulkoasu näyttää hyvältä, sillä tähän olisi ehkä sopinut paremmin huono piirrosjälki. Pyörtymiset ja muut ”näyttelijöiden” reaktiot ovat kuitenkin juuri niin liioiteltuja kuin elokuvassakin. Parantamisen (tai huonontamisen) varaa kyllä olisi, ja reilusti, mutta P9FOSSA ei ole niin epäonnistunnut omassa omituisessa tehtävässään. Alkuperäistä elokuvan tasoa se ei kuitenkaan saavuta, eikä tule olemaan millään tasolla yhtä kulttimainen. Arvosteluun vaikuttanee toki osin se, että itse elokuva on ollut mediassa jo viimeisen 20 vuoden aikana useasti. Mm. Marvelin Secret invasionissa oli selkeitä viittauksia tuohon, ja Tim Burtonin Mars hyökkää! elokuvassa nuo olivat peräti läpinäkyviä, ja suoria.
Pisteitä moinen saa seuraavasti:
Kuvitus: 9
Käsikirjoitus: 7
Viihdyttävyys: 7
Kokonaisuus: 7, 5
Toys Story: Mysterious stranger
Boom! Studios yhtiö on nyt siis ottanut vastuukseen tehdä Disney-sarjakuvaa. Yhtiö on alunperin tunnettu mitä erilaisimmista omituisuuksista, joilla on ollut vaihteleva menestys. Viimeaikaisempiin menestyksiin on kuulunut Irredeemable niminen supersankarilehti, ja Zombie Tales niminen sarjakuvanovelli.
Boom! Studios aloittaa Toys Story julkaisunsa varovasti, julkaisemalla 4 toisiinsa sitoutumatonta tarinaa eräänlaisena mini-sarjana. Ensimmäinen osa kuitenkin ylitti ainakin minun odotukseni.
Tarinassa Andyn kotiin saapuu muiden lelujen ihmeteltäväksi omituinen munanmuotoinen mötikkä. Kukaan leluista ei tiedä, mikä moinen mötikkä on. Osa leluista alkaa kauhistelemaan, että jospa moinen lelu olisikin uhka heidän asemalleen, aivan kuten ensimmäisessä Toys Story elokuvassa. Ennen kuin lopulta vihdoin ja viimein paljastuu, mikä moinen mötikkä on, ehditään viitata useampaan kertaan ensimmäiseen elokuvaan.
Tarina sijoittuu selkeästi ensimmäisen, ja toisen elokuvan väliin. Tämä tuntuu paikoin häiritsevältä, kun osa toisessa elokuvassa tutuksi tulleista hahmoista puuttuu. Käsikirjoitus on kuitenkin nokkela, ja vitsit ihan hauskoja. Loppuratkaisu yllättää kenet tahansa lukijan. Tai no…ellei ole ennustaja.
Kuvitus on kuitenkin armottoman tylsää, huonoa ja vispaavaa. Hahmot eivät tunnu puhuessaan edes katsovan toisiaan kohti, ja ovat muutenkin turhan kankean oloisia, aivan kuin olisivat pelkkiä pahviukkoja. Lisäksi hahmoista ei kuvituksessa välity samaa kuvaa kuin elokuvassa. Woody ei ole Tom Hanks ja Rex…ei ole Rex.
Pakko kuitenkin sanoa, että tämä oli minulle positiivinen yllätys. Minä kun en nykyisistä Disney-sarjakuvista, etenkään Aku Ankasta, Mikki Hiirestä tai elokuva sarjakuvista pidä.
Kuvitus: 6, 5
Käsikirjoitus: 8,5
Viihdyttävyys: 8
Kokonaisuus: 7,5
Jeesus Christ: In the name of the gun
Jos oikein rehellisiä ollaan, minun ei tarvinnut nähdä kuin kansi, niin huomasin, että tämä on hauska…
Aloitetaanpa tarinasta, mikäli moinen on tarpeen. Tarinan päähenkilö on itse Jeesus. Jeesus on kyllästynyt uhraamaan itsensä toisten syntien tähden aina 100 vuoden välein, Jumalan vetäessä lonkkaa, vaivautumatta auttaa ihmisiä edes menneen Holocaustin aikana. Jeesus päättää toimia itse, ja käskee enkeleiden lähettää hänet aikaan, jolloin Holocausti sai alkunsa. Hän on juuri tähtäämässä itse Hitleriä, kun paljastuu, että joku muu on jo tekemässä tuota. Aikamatkailu ja action one-liner sotku voi alkaa…
Tarinan ehdotonta parhaimmistoa ovat sen jykevät ja hauskat one-linerit, kuten ”Blood of the lambs, motherfuckers!”
Kuvitus ajaa asiansa, mutta käsikirjoitus tässä on kantava voima. Useimmat parodiat, sattirit yms. kuolevat huonoihin vitseihin ja elokuvia tai muuta mainostavaan käsikirjoitukseen. Referenssiivinen parodia onkin aina ollut enemmän mieleeni, kuin Pastissit. Vaikka en kiistäkään omaamani Pastissi fetissiä.
Omista omituisuuksistani itse tähän tarinaan. Se on hauska, ja viihdyttävä. Näkeehän sen jo kannestakin! Jos olet ikinä halunut nähdä Jeesuksen taistelemassa natseja vastaan, matkustelemassa ajassa, tuhoamassa 7. trumpetin, laukomassa action-elokuvien hengessä one-linereita…on tämä oikea sarjakuva sinulle! Jos taas tiukka ja ilkeä fossiili, joka ei voi sietää uskonnollisia vitsejä, kannattaa unohtaa. Toisaalta, ehkä juuri uskovainen ihminen voi tämän teoksen lukea, niin, että ymmärtää sen vitsit. Otapa siis tiukka piposi pois päästäsi, ja ala lukemaan!
Kuvitus: 7
Käsikirjoitus: 9
Viihdyttävyys: 10
Kokonaisuus: 9
Kostajat: Saarroksissa
Kirjoittanut: Roger Stern
Kuvittanus: John Buscema, Tom Palmer
Kuvittanus: John Buscema, Tom Palmer
Minä olen lukenut monet Marvel-lehdet mitä Suomeksi on tullut. Niistä ehkä kiinnostavimmat olivat John Byrnen Ihmeneloset, Roger Sternin kaikki jutut, Salatut Sodat. No, tiedätte varmasti mistä aikakaudesta puhun. Tämä aikakausi oli aika, jolloin sarjakuva Amerikassa koki suuria muutoksia. Monet näistä muutoksista olivat myös hyviä. Supersankari sarjakuva, ja sarjakuva ylipäätään, alkoi etsiä enemmän graphic novel muotoa. Tietenkin oli yhä juoksuja, ja on-going sarjakuvia, mutta kirjoittajat eivät halunneet tehdä enää vain yhden lehden pituisia tarinoita, vaan heidän tarinansa olivat suurempia tarinoita, jotka julkaistiin jälkeenpäin yksissä kansissa. Mini-sarjamainen luonne toimi paremmin sarjakuvissa. Tietenkään asia ei ollut aivan näin yksinkertaista, sillä 90-luvun muotivirtaukset osin latistivat mutta myös osin lisäsivät luovia mahdollisuuksia. Mutta se on toinen tarina. Nyt puhumme siis 80-luvusta, ja Roger Sternistä. Roger Sterniä on aiemmin suomessa nähty maininnan arvoisesti lähinnä Hämähäkkimiehessä. Siispä julkaistavaa etenkin hänen huippuajoiltaan on vielä paljon. Mutta katsotaanpas nyt miten tämä Kostajat julkaisu menettelee.
Kostajat – Saarroksissa kertoo siis siitä, kun Paroni Zemo (v.2) tajuaa, että Kostajien voima piilee lukumäärässä ja yhteistyössä. Ainoa keino päihittää heidät on koota isompi joukko, isompi jo siksi, että yhteistyö psykopaattisten megalomaanikkojen kanssa on jo lähtökohtaisesti vähän sii ja soo. Pitkällisten valmistelujen jälkeen Pahuuden mestarit ovat valmiita ja valtaavat Kostajien kartanon… suunnattoman helposti. Mukana on paljon kovia tykkejä kuten koko Romutusryhmä, Hyde ja Goljatti, joten projektin onnistuminen ei ole ihme. Tästä Saarroksissa tarinassa on kyse: Kostajat joutuvat vihollisiaan vastaan käydessään niin suureen umpikujaan, että ovat käytännössä saarroksissa. Tilanteesta ehkä selvitään, mutta ei ilman jälkiä, ja selviääkö kaikki?
Vaikka tämä vaikuttaakin jälleen tavalliselta Kostajat tarnalta, niin kyllä tässä jonkinlainen jännitysmomentti on, toisin kuin monissa muissa tarinoissa. Ihmetyttää vaan, että miten Herkules saa kyytiä Tiikerihailta…niin että melkein kuolee! Okei, täytyy tunnustaa että en tunne Marvelin Herkuleksen voimia kovin hyvin, mutta tuntuu aika kummalliselta, että pari pikku konnaa jolla on vain hiukan tavallista miestä suuremmat voimat, pärjää heebolle joka nostelee rekkoja pikkusormellaan…Sitäpaitsi hän sanoi yhdessä kohtaa olevansa jumala. Mutta tavallinen Herkules oli vain puolijumala. Kai. Koska valitsi niin. Jos hän on kerta kokojumala, niin eihän hänen nyt noin helposti pitäisi päätyä sairaalapedille. Eli jälleen sama ongelma kuin Thor: Viikingit teoksessa. Tämä ei kuitenkaan haitannut itsellä suuresti lukemista. Se mikä taas haittaa on loputtomilta tuntuvat viittaukset muihin lehtiin. Nämä olisi voitu käsitellä vaikka johdannossa tai jossain. Saarroksissa oli minulle hieno löytö ja arvokas lukukokemus. Se antaa varmasti myös kivoja säväreitä jokaiselle, joille 80-luvun puolivälin Marvelit aiheuttavat muitakin kiksejä, nostalgisia tai ei.
Käsikirjoitus: 10
Kuvitus: 8
Viihdyttävyys: 9
Kokonaisuus: 8
Ghost Rider – Koston henki
Heti alkuun elokuva yrittää voittaa minut puolelleen maailman kamalimmalla ja hölmöimmällä action kohtauksella. Siinä mies hyppää liikkuvasta autosta rotkoon ja ampuu ilmasta käsin. Normaali mies tai nainen luovuttaisi jo tässä kohtaa elokuvaa. Mutta minä olen vahva. Minä kestän. Heti tietenkin käy selväksi, että mistä elokuva on saanut inspiraationsa. Kyse on lyhyestä Ghost RTiders: Heaven’s on fire mini-sarjasta. Ja kun kaikki eivät ole tuota kumminkaan lukeneet, kerrataanpa juoni lyhyesti: Paholainen on tehnyt pojan. Anti-kristuksen, ja sen avulla hän aikoo tulla nuoreksi ja valloittaa maailman. Mikäli hän siis saa pojan käsiinsä. Juoni siis ei tosiaankaan ole mitään Nolania, eikä sen oikeastaan tarvitse ollakaan.
Minulle jäi kuitenkin epäselväksi, että oliko paholaisen nimi ensimmäisessä leffassa Roark? No, oli mikä oli. Alussa selitetään pintapuolisesti edellisen leffan tapahtumat, mikä on minusta hyvä juttu, vaikkei edellisessä elokuvassa mitään tapahtunutkaan. Hämmentävää. Ei mene kauan aikaa, kun leffassa huomaa että Nicolas Cage ei osaa vieläkään…yhtään mitään. Älkää käsittäkö väärin. Minä olen pitänyt joistakin Cagen elokuvista, ja esimerkiksi Lord of war on mestariteos. Mutta ei, hän ei vaan osaa näytellä tai mitään muutakaan. Sitten meille esiterllään elokuvasn pahis. Siis en tarkoita paholaista, joka oli myös edellisessä elokuivassa, vaan sitä jota mätkitään turpaa. Pahis on armoton kovanaama, Carrigan, joka on itseasiassa erittäin tylsä persoona. Joten se siitä.
Sitten pääsemme viimein itse asiaan. Ghost Riderin ilmestyminen paikalle antaa jo vähän osviittaa, että se on tällä kertaa hieman realistisemman näköistä kuin edellisessä osassa, jossa CGI oli aivan luokatonta. Aaveajaja näyttää silti typerältä. Seuraava mihin kiinnitän huomiota on se, että Aavis tappaa. Ei, hän ei pudota konnia vahingossa kirkosta alas niin kuin Batman teki Tim Burtonin Batmanissä, vaan hän nimenomaan tappaa. Tästä minä en pidä. En ehdi tätä kuitenkaan kauan miettiä kun elokuva tarjoaa samanlaisia nopeutustwehosteita kuin ensimmäisessä elokuvassa. Tämä nostaa jälleen aivan hillittömän huvitujksen tunteen. Penance Stare ei ole läheskään yhtä visuaalinen kuin ekassa elokuvassa. Itseasiassa en ole varma onko kyse Penance Stare:sta, vai jostain muusta. Ghost Rider kirjaimellisesti syö luoteja. Hauskaa. Ja sylkee tulta. Siistiä. Jotenkin konnat tuntuvat uskovan Aavikseen turhan helposti, ja muutenkin ovat vähän turhan herkkiä. Elokuvan toimintakohtauksissa keritään nähdä jättimäinen helvetintulesta koostuva sahakone. Se on visuaalisesti hieno, mutta oikeastaan aika hölmö idea. Pahikset tuntuvat muuten hoituvan aivan liian helposti.
Tässä kohtaa on kulunut 41 minuuttia. Ja minua alkaa jo hieman haukotuttaa. Varmasti tämän ajan elokuvasta olisi voinut käyttää jotenkin paremmin. Hahmoista pholainen ja anti-kristus ovat kiinnostavimmat, vaikkakin vähän yksiulotteisia. Blackout taas on pahis, joka on selkeästi parempi kuin Mustasydän ensimmäisessä, ja sitäpaitsi tämän voimien toteutus on paljon parempi. Suorastaan upea.. Lisäksi origin tarina on ihan hyvin tehty, vaikkei olekaan kovin kiinnostava. Hahmo nähdään vasta kun 46min. elokuvasta on kulunut, mikä on harmi. Zarathos hahmo on myös kiinnostava tulkinta. Mutta sitäkin saisi olla enemmän.
Elokuvan vahvuudet alkavat nousta esille, samoin kuin heikkoudet. Elokuva on itseironinen ja hauska. Ei liian vakava, mutta tarpeeksi vakava. Esimerkiksi valtava rituaali kajaaleineen näyttää erittäin typerältä.Ja Johnny Blaze omn sankari myöd ilman Ghost Riderin voimia, Mikä on jees. Mutta eikö Ghost Rider elokuvassa pitäisi olla enemmän Ghost Rideria? Moreau niminen hahmo, joka kuolee ennalta-arvattavasti, jää kinnostamaan. Sitäpaitsi tämän viimeiset sanat ovat mahtavat. Ghost Riderin pyörän pitäisi olla pääasia, mutta Aavis ajaa millä tahansa mikä käteen osuu. Mutta jos olet halunnut nähdä kun paholainen saa turpaansa, niin tässä on juuri se leffa.
Yhteenveto:
Loppujen lopuksi ok. Olen nähnyt huonompiakin sarjakuvaelokuvia, ja elokuvia ylipäätään. Sitäpaitsi jos ottaa oikean asenteen elokuvaan niin se toimii. Se on jopa hauska. Aivan kuten ensimmäinen. Ei kuitenkaan kestäisi kovin montaa katselukertaa, enkä taida palata elokuvaan vähään aikaan. Ei mestariteos, mutta ostamionen ei kaduta.
Loppujen lopuksi ok. Olen nähnyt huonompiakin sarjakuvaelokuvia, ja elokuvia ylipäätään. Sitäpaitsi jos ottaa oikean asenteen elokuvaan niin se toimii. Se on jopa hauska. Aivan kuten ensimmäinen. Ei kuitenkaan kestäisi kovin montaa katselukertaa, enkä taida palata elokuvaan vähään aikaan. Ei mestariteos, mutta ostamionen ei kaduta.
Kostajat Lahjakirja
Tarina: Geoff Johns
Kuvitus: Alan Davis & Mark Farmer
Tuli tänään käytyä kirjastossa ja luettua Kostajat Lahjakirja. Tarina herätti hieman ajatuksia. Ei niin positiivisia, mutta kerronpa nyt että miksi.
Okei, aloitetaan kertomalla lyhyesti mistä on kyse. Egmontin sivut kertovat seuraavasti:
”Thor, Kapteeni Amerikka ja Rautamies ovat alusta asti olleet Kostajien kantava voima, jonka ympärille muut sankarit ovat kokoontuneet. Miten käy, kun kolmikko riitaantuu? Ainakin Tohtori Doom on valmis hyödyntämään tilannetta! Suosikkikuvittaja Alan Davis piirtää värikkään ja mukaansa tempaavan seikkailun, josta ei toimintaa ja draamaa puutu. Hienossa, suurkokoisessa kirjassa on myös hahmojen esittelyt.”
Ja siinä onkin kaikkein oleellisin. Mutta kerronpa vielä omin sanoin. Slovakia (tai Skovalkia?) nimisessä maassa valtio on pistänyt käyntiin Thor kultin vastaisen liikkeen, joka päätyy tappamaan joukon Thorin palvojia. Thor saa kuulla palvojiensa kohtalosta, eikä pidä siitä yhtään vaan päättää rynnistää paikalle pelastamaan sorretut palvojansa ja lähes aiheuttaa toiminnallaan maailmanlopun. Iron Man kutsutaan paikalle rauhoittelemaan Thor ja kohta ollaankin vielä suuremmassa sopassa johon on sekaantunut myös Tohtori Doom.
Alan Davisin piirrosjälki oli hyvää ja käsikirjoituskin pelasi, mutta itse tarina oli vain yksinkertaisesti hölmö. Thorin puuttuminen Slovakia (tai mikälie, kirjassa nimi vaihtui kahdessakin kohtaa.) häslingiin oli omituinen, tarpeeton, yliampuva ja yksinkertaisesti typerä. Doomin höpinät tuntuivat enemmänkin siltä kuin kyseessä olisi Doomin parodia, ja Kapteeni Amerikan väliintulo oli täysin turha, ja tarpeeton. Lisäksi loppuratkaisu muistutti Sisällisotaa, mutta huonosti toteutettuna. Tässä taas esimerkki siitä kuinka tehdää huonosti ”syvällisempää” supersankarisarjakuvaa. Jotenkin tuommoinen aivan kirjaimellisesti oikean maailman ongelmien kanssa painiminen ei toimi, etenkään jos mukana on huonosti kirjoitettu Doom. Ainoa myönteinen asia tietysti tarinassa oli, että lopussa, vaikka kuinka onnistuttiinkin, paha voitti. Kostajat nimikettä tämä ei kyllä ansaitse, kun mukana oli vain 3 Kostajaa, vaikka jokainen olikin Kostajien perustajajäsen.
Käsikirjoitus: 6
Kuvitus: 8
Viihdyttävyys: 7
Kokonaisuus: 6
Captain America: The First Avenger
Tämä arvostelu saattaa sitten hieman spoilata.
Okei, mistäs aloittaisin? No, heti alkuun täytyy sanoa että Rogersin ennen Kapteeni Amerikaksi tuloa oli hyvin toteutettu. Jäbikkä oli saatu uskottavasti pieni kokoiseksi ja hinteläksi. Kerrankin muutoksen jopa huomaa. Lisäksi Rogers on suht sympaattinen hahmo. Pieni ihminen johon on helppo samaistua. Tämä on mielestäni yllättävää tämmöisessä elokuvassa, jossa yleensä hahmot jäävät ohuiksi ja toiminta isoksi. Kun sitten lopulta yli puolen tunnin päästä päästään itse asiaan, menossa mennään Batman Beginsin tapaan melko rauhallisesti, luomalla melko intensiivinen historia hahmolle.
Tässä kohtaa tulee yksi lemppari vitseistäni/kohtauksista, kun yksi Punakallon sälleistä, joka on juuri tappanut professorin joka loi Kapun, pakenee ja ottaa panttivangin. Päästäkseen eroon Kapusta, sälli heittää panttivangin veteen jotta Kapu ryntäisi pelastamaan tätä supersankari kliseemäisesti ja konna pääsisi karkuun. Kun Kapu kuitenkin on juuri hyppäämässä pelastamaan, panttivangi toteaa vedestä: ”It’s okay. I can swim.” Tässä kohtaa tiedän että elokuva ei mene siitä mistä aita on matalin, käyttäen kaikki kliseet, vaan menee joissakin kohtaa hieman odottamattomaan suuntaan.
Aluksihan hahmo esiintyy Amerikan maskottina showssa jossa hän hakkaa Hitleriä päin lättyyn 2000 uusitussa esityksessä. Tässä kohtaa on paljon huumoria ja nokkelia käänteitä, eikä menosta ole vaikea tykätä koska Rogers on esitelty niin hienosti. Tämä Rogers osaa heittää nokkelaa läppää vaikka onkin silti hienosti kirjoitettu hahmo joka osaa pitää toiminnasta vähemmän kiinnostuneet kiinnostuneina. Kun sitten lopulta päästään toimintaan, ja kohtaan jossa Kapusta tulee sankari, toteutetaan uskottavasti ja luonnollisesti ilman käden vääntöä. Tässä kohtaa tulee taas yksi lemppari juttuni. Kun Kapu pelastaa Punakallon vangit, ja sanoo menevänsä mätkimään natseja turpaan kysyy yksi vapautetuista soltuista että ”Oletko varma että osaat hommasi?”. Kapu vastaa tyynesti: ”Tietenkin. Olenhan hakannut Hitleriä jo 2000 kertaa turpaan.”
Mitäs muuta? Loppupuoli elokuvasta on hyvä, ja varsinainen, aito ja oikea kilpi ja puku näyttävät kovalta ja upeasti toteutetulta. Lempisivuhahmoksi minusta kyllä menee ehdottomasti Howard Stark, jota olisin toivonut hieman enemmänkin. Ehdottomasti hauska ja charmikas hahmo. Buckyn käsitteleminen menee mielestäni melko hölmösti, kun hahmo tapetaan ennen kuin siihen on ehtinyt kunnolla tutustua, ja vielä tavalla joka tuntuu samalta kuin tekijät olisivat yrittäneet äkkiä päästä hahmosta eroon. Hahmo ei kuole siis samalla tavalla kuin sarjakuvassa. Kuutiota olisin toivonut esiteltävän enemmän. Punakallon on kova. Juuri niin kuin epäilinkin. Aivan kuin sarjakuvissa, toimii yllättävän hyvin elokuvasta. Ihme kyllä ei mitään tuon kummempaa negatiivista sanottavaa. Siinä missä uusin Star Trek on elokuva josta voi nauttia ei-Star Trek fani, voi Kapu leffasta nauttia jopa Kapua vihaavakin henkilö. – Ellei hän ole täysin sydämetön.
Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus
Ensimmäiset puoli tuntia ovat elokuvan paras osa. Ja jo ensimmäisen puolen tunnin sisällä huomaa, mistä albumeista elokuva on yhdistetty. Yksisarvisen salaisuus albumiin tosin keskitytään aluksi vain n. 15 minuuttia. Tässä kohtaa alkaa alkaa herää huoli, että tuleeko leffasta yhtään mitään sittenkään. Yhdyn muuten yleiseen mielipiteeseen että Milou ei ole aidon tuntuinen, vaikka valtava toinen koira, ja kissa joka vilahtaa muutaman minuutin verran, ovat oikein aidon tuntuisia.
Dupontin ja Dupondin nimiä ei muuten mainita ainakaan minun huomatakseni kertaakaan alussa, mikä voi olla hieman omituista Tinttejä lukemattomille. Heitä ei edes esitellä kunnolla. He vain hölmöilevät ja katoavat ruudusta nopeasti. Taskuvaras juttuun kyllä viitataan, mikä oli yksi lempi vitseistäni sarjakuvassa. Kultasaksiseen rapuun mennään aika kömpelösti ja omituisesti. Tintin ja Haddockin kohtaaminen on kuitenkin päällisin puolin uskollisesti toteutettu.
Sitten alkaa rymistely. Vauhti ei ole kovaa, mutta silti tahti alkaa kiristymään. On erittäin hämäävää, että elokuvassa on kaksi pahista. Kultasaksisen ravun pahis ja Yksisarvisen salaisuus albumin pahis. Tämä ei katsojia paljon häiritse, mutta jos sattuu olemaan lukenut vastikään molemmat alpparit, tämä on aika outoa. Etenkin elokuvan ensimmäisen tunnin sisällä on myös viittauksia muihin alppareihin, jotka eivät heti aukene. Esim. Alkuanimaatiossa viitataan yhteen jos toiseen alppariin, ja Seitsemän kristallipalloa albumi esiintyy sen teemana. Ilmeisesti kyseinen alppari ja sen juonikuviot näyttelevät isoa osaa koko trilogian juonessa. Onko Tintti pähkäillyt kristallipalloja jo kauankin? Tintin kodin seinällä näkyy artikkeleita tapauksista jotka hän on ratkaissut, ja nämä ovat kaikki viittauksia alppareihin.
Haddock on erittäin hyvä, ja hahmo on hoidettu kunnolla kotiin. Se voisi olla tosin vähän parempikin. Täytyy myöntää, että elokuvassa on paljon jänniä kohtia, joissa haukkoa henkeään. Esim. yhdessä kohtauksessa Tintti on osumaisillaan kohti lentokoneen kopteria, leikkaa jo tukkaa, kun…huh. Yhtäkkiä kesken kaiken elokuva pomppaa hetkeksi Castafioreen. Johon on siis yhdistetty sekä Kultasaksinen rapu että Yksisarvisen salaisuus alpparit. Näiden alppareiden kohtaaminen tuntuu samalta kuin Marvel sarjakuva joka muuttuu kesken tarinaa crossoveriksi: Hyvin omituiselta. Täytyy muuten sanoa että Daniel Graig hoitaa osansa hyvin, vaikka hänen hahmonsa onkin melko kliseinen. Loppu kieltämättä toi saman hymyn huulille kuin sarjakuvakin.
Mutta onko tämä Tintti nyt sitten hyvä elokuvana vai ei? No. Se on parempi kuin kolmas ja neljäs Indiana Jones elokuva. Se on vauhdikas ja hitto vie, vaikka siinä on suvantokohtia, siinä ei olla sekunttiakaan hiljaa! Tekee mieli vain karjua elokuvalle TURPA KIINNI niin täysiä kuin lähtee. Mutta onko se hyvä Tintti elokuva? Aluksi on, mutta etenkin ensimmäisen tunnin jälkeen ei. Tämmöinen action touhu ei kuulu Tinttiin. Mutta perkele, menkööt. On sitä huonompiakin elokuvia nähty. Ehkä kuitenkin Jacksonin elokuva on parempi. Olen puhunut.
The Amazing Spider-Man elokuva
Sam Raimin Spider-Man elokuvien katketessa kolmanteen elokuvaan, Sony päätti antaa ohjat Marc Webille, aiemmin (500) Days of Summer (2009) elokuvalla yleisön hämmentäneelle ohjaajalle, joka oli ehkä taustaltaan yhtä kummallinen tapaus kuin Sam Raimi.
Raimi hämmensi monia elokuvakatsojia hyvinkin kummallisilla kohtauksilla Spider-Man elokuvissa, mutta onnistui silti voittamaan yleisön puolelleen, ainakin kunnes Sonylle ja hänelle tuli erimielisyyksiä siitä, kuinka kolmas elokuva tulisi tehdä, mikä lopulta johtikin elokuvan floppaamiseen, sillä se ei vastannut oikein yleisön odotuksia, ehkä juuri sen takia, että siinä tehtiin liian monta kompromissia, antamatta Raimille tilaa.
Aion nyt käydä perusteellisesti läpi sen, että mikä Webbin elokuvassa toimii Spider-Manin uuden tulemisen kannalta, ja mikä ei. On hyvin hankalaa oikeastaan aloittaa tuota tehtävää muutenkaan, mutta aloitetaan siitä peruselementistä, eli tarinasta. Tämän elokuvan tarina nyt ei ole mitenkään simppelimmästä päästä.
Okei, toisin kuin aiemmissa elokuvissa, on Peter Parkerin isällä suurempi rooli. Hän on entinen tidemies, niin kuin Ultimate Spider-Man sarjakuvissakin viitattiin. Normaalissa Marvel jatkumossa taas hän oli eräänlainen agentti Peterin äidin ohella. Siihenkin annetaan jonkinlaisia viitteitä, mutta ne jäävät todella hämärän peittoon, niin kuin oikeastaan koko isän varsinainen tarina. Mutta on silti mielenkiintoista, että hänellä on elokuvassa jonkinlainen rooli, vaikkakin se on aivan yhtä epäuskottava, kuin sarjakuvissa.
Vai miltä kuulostaa ajatus, että 1) Hämähäkkimiehen isä on tiedemies. 2) Tutkiessaan isänsä taustoja, hän päätyy laboratorioon, jonka 3) omistaa hänen tuleva vihollisensa Norman Osborn, ja jossa on töissä 4) elokuvan superroisto joka siis on Peterin isän kaveri ja oppaana tässä paikassa on 5) Peterin samalla luokalla oleva ihastuksensa, ja täällä hän saa 6) hämähäkin pureman, jonka avulla hänestä tulee Hämähäkkimies, ja hän sattuu 7) itsekin olemaan ihan fiksu kaveri. Kaikki tämä ihan vain sattumalta?
Nyt ei kyllä mene niin helposti läpi edes omassa kontekstissaan. Jos edes ihastuksen poistaisi tuosta, niin saattaisi mennä helpommin läpi omassa maailmassaankin. Tämä saa jopa Joseph Michael Straczynskin Spider-Manin yliluonnollisista juonikuvioista kaikista hankalimman sulatettavan, eli Hämähäkkimiehen voimien yliluonnollisen selityksen kuulostamaan jossain määrin jopa uskottavalta. Tarkoitan, onhan siinä nyt kuitenkin kaikelle selitys, ennustukset ja muut, kun taas tässä menee sattuman varaan aika moni asia. Olisi oikeastaan jopa jossain määrin uskottavampaa, että Norman Osborn olisi Hämähäkkimiehen voimien takana, ja vielä ihan tarkoituksella, niin kuin Ultimate Spider-Manissä annettiin hieman ymmärtää.
Myönnettäkööt sen verran, että geenisiirto kokeet kuulostaa perusajatukseltaan toimivalta ja uudenlaiselta ratkaisulta, verrattuna esimerkiksi Raimin epämääräisempään "geneettisesti manipuloituun hämähäkkiin" ja "radioaktiiviseen hämähäkkiin". Mutta ensimmäiset logiikkaan liittyvät ongelmat tapahtuvat, kun tämä sama voimien syy liitetään Lisko nimisen vihollisen voimien alkuperään. Liskon käytökselle annetaan selitykseksi, että kyseessä on Liskon saalistusvaistot, jotka ovat niin voimakkaat, ja tukevat Tohtori Connorsin yksinäisyys depressiota.
Okei. Kuulostaa ihan kivalta, mutta eikö muka hämähäkeillä ole saalistusvaistoa? Eikö Hämähäkkimiehen pitäisi silloin olla erityisen halukas syömään ötököitä? Minkä ihmeen takia Lisko haluaa käydä ihmisten kimppuun, jos se kerran käyttäytyy liskojen saalistusvaistojen mukaisesti, sillä eiväthän liskot tee pahaa ihmiselle? Ja kun nyt päästiin vauhtiin, niin samalla herää kysymys, että minkä ihmeen takia Tohtori Connorsista tulee liskomaisempi, kuin Hämähäkkimiehestä?
Minkä ihmeen takia Hämähäkkimiehellä ei ole kuutta kättä ja/tai karvoja ja/tai montaa silmää? Tämän asian olisi voinut selittää esimerkiksi Marvelin X-Menistä tutulla sekondaarisen mutaation käsitteellä, mutta tässä nyt ei oikein anneta mitään selitystä, vaikka toki puolustukseksi voi sanoa, että Sonylla ei ole oikeuksia X-Men sarjakuvan käsitteisiin elokuvissaan, vaan ne ovat Foxilla.
Kun geenisiirrosta herääviin kysymyksiin vastataan, niin se vaan herättää enemmän kysymyksiä. Psykologia ei selitä Liskon käytöstä. Lisäksi elokuvassa annettiin ymmärtää, että Tohtori Connors ja Parkerin isä eivät ikinä saaneet hankettaan geenisiirrosta valmiiksi, vaan Peter joutui ratkaisemaan geenisiirron ongelman. Miten ihmeessä ne hämähäkit nyt oikein sitten olivatkaan juuri tämmöisiä hämähäkkejä? Kuka ne oli luonut? Ja miten ihmeessä kukaan muu ei ollut aiemmin saanut niistä voimia?
Nämä kysymykset ei kai jaksaisi ihmetyttää, ellei Lisko olisi suoraan sanoen aika koominen näky jopa alkuperäiseen sarjakuva vastineeseen verrattuna, vaikka Ultimate Spider-Man sarjakuvan Lisko tai 2000-luvun alun digitaalisen animaatiosarjan Lisko tarjosivat oikeastaan ihan uskottavan ja toimivan ja liskomaisemman ulkonäön hahmolle, ja niiden hyödyntäminen on suorastaan tuhlausta, etenkin, kun Tohtori Connors on elokuvassa oikeastaan ainakin aluksi symppaattinen hahmo, mitä nyt toki muuttuu myöhemmin melko paatokselliseksi, huvittavaksi ja lopulta vain kaikessa yksinkertaisuudessaan niin tylsäksi, että ei oikeastaan edes jaksa seurata, mitä sillä on milloinkin kerrottavaa.
Kun toisaalta lähtee miettimään tätä sattuma asiaa, niin omalla tavallaan se toimii kyllä, kun puhutaan siitä, että osaisiko kukaan arvata Peter Parkerin olevan Hämähäkkimies. Näin monta sattumaa yhdessä paikassa ei tapahdu edes Marvel Universumissa. Ja tottakai juuri kun kirjoittajilla on käsissä uskottava keino tähän, niin eikös nämä tomppelit tee tasan sen saman, minkä myös Sam Raimi teki ainakin 8 kertaa. Naamio ei vaan millään pysy päällä. Tämä on oikeastaan vielä hämmentävämpää, kun elokuvassa on kohtaus, jossa annetaan naamiolle jonkinlainen merkitys ja sen synnylle jonkinlainen luonnollisempi selitys, kuin että Peter osaisi kaiken muun ohella vielä ommella, piirtää ja suunnitella asunsa täysin itse.
Miten ihmeessä kirjoittajat eivät osaa keksiä tarinaa, jossa naamio on täpärällä lähteä, mutta ei sitten lähdekään? Elokuvan aikana ainakin neljä ihmistä saavat henkilöllisyyden selville tai näkevät hänen kasvonsa Hämähäkkimiehenä. Sarjakuvat tarjoavat lähtökohtaisesti varmaan ainakin kymmenen läheltä piti tilateen ratkaisua. Täytyy tosin sanoa, että kun ottaa huomion Peterin jatkuvan säheltämisen voimiensa kanssa, ei tule minään yllätyksenä, että hän onnistuu paljastamaan sen niin monelle.
Kun Peter huomaa voimansa junassa, siellä olevat ihmiset käyvät hänen kimppuunsa. Toki tässä tilanteessa varteenotettava kysymys on, että kuka ihme hyökkäisi ihmisen kimppuun, jos tämä hyppää kattoon roikkumaan, mutta minua jää hämäämään että mitä nämä ihmiset ajattelevat, kun näkevät tämän jälkeen Hämähäkkimiehen tv:ssä.
Tämä kaveri ei varmaan osaisi käydä vessassa ilman että hän päätyy tilanteeseen, jossa riskeeraa henkilöllisyytensa. Toki ne voimien kanssa säheltelyt on eräänlaista Raimin henkeä jäljittelevää huumoria, mutta Raimi ei toistanut niitä alvariinsa. Niiden hauskuus katoaa jossain vaiheessa ja jää hyvin epäselväksi, että mitä syvyyttäkään ne voisivat antaa loppupeleissä elokuvalle tässä vaiheessa?
Tosin täytyy myöntää elokuvalle sen verran krediittiä, että siinä oleva koripallokohtaus on sentään upeampi ilmestys kuin Twilightin vaivaannuttava kipinöivien supernopeudella liikkuvien emo vampyyrien pesäpallo-ottelu. Tosin, se nyt on vaan visuaalisesti parempi versio siitä mitä nähtiin Michael J. Foxin Teen Wolf, eli ihmissusi teini-iässä elokuvassa.
Spider-Manin varusteet ovat aina olleet sarjakuvissakin hämmästyttäviä, mutta vielä hämmästyttävämpää on, että ne on otettu myös mukaan elokuvaan. Verkkorannkkeiden kehittäminen esitetään aika nopeasti mutta siinä viitataan, että ne eivät syntyneet ilman säheltelyä.
Minusta niiden merkitystä on silti jokseenkin kaikin puolin yliarvioitu, samoin kuin uskottavuutta, mutta toisaalta, pistää miettimään, että mihin niitä elokuvassa edes tarvii, ja miksi tosiaan geenisiirto ei sitten tuonut mukanaan orgaanisia verkkorannekkeita, jotka olivat minusta ihan riittävän toimivat.
Elokuvassa ei näkynyt ainoataan kohtausta, jossa seittinesteen loppuminen loisi jännitettä, mutta eipä toisaalta jännite ole kovin voimakas kun se loppuu, lähinnä pistää haukotuttamaan. Poliisiradioon viitattiin Raiminkin Spider-Man elokuvissa, ja niin myös tässäkin, tosin laite on ilmeisesti Peterin itse rakentama, mikä on toki ihan mahdollinen ajatus, mutta silti moderni versio tästä laitteesta tuntuu tarpeettomalta, etenkin kun sitä ei oikein käytetä mihinkään erityiseen.
Spider-Manin fysiikasta kinastelevat teinipojat ovat hupaisa sivuhuomio elokuvassa, ja sarjakuvissa suorastaan legendaariseksi käyneet matkapuhelinkohtaukset ovat hauska lisä, siinä missä ajatus vittuilevasta Spider-Manistä, joka on ärsyttävä, niin kuin kuuluukin.
Skeittaileva Peter Parker ei myöskään tuota vaikeuksia ainakaan minulle, mutta minua ainakin häiritsee, että miten poliisi ei usko kaupungilla juoksentelevaan ihmisliskoon, vaikka siellä juoksentelee ihmishämähäkki, etenkin, kun New Yorkin kadulla on alkanut muutenkin yhtäkkiä ilmestymään joukoittain sisiliskoja, minkä muuten käsitin jonkinlaiseksi The Gauntlet nimisen Lisko sarjakuva tarinan viittaukseksi.
Lopulta kuitenkin kaikkein toimivimmaksi elementiksi elokuvassa jää Peterin ja Gwenin kemiat, vaikka heidän ensikohtaaminen on juuri se sama, mitä Flash sanoi ensimmäisessä kohtauksessaan: "Whatever". Ja ainakaan romanttiset kohtaukset eivät ole yhtä karmeita kuin se pillitys kohtaus Spider-Man 3:ssa, kun MJ jätti Peterin.
En myöskään uskonut, että yhdessäkään elokuvassa pystyttäisiin tekemään kohtaus, jossa annetaan luonnollinen selitys sille, miksi jollakulla on koulunsa tytön kuva tietokoneellaan, ja luodaan tilanne, jossa joku voisi ehkä tosiaan pitää sitä itsetuntoa kohottavana ja sööttinä pelottavan ja jokseenkin häiriintyneen sijaan, vaikka tosiaan se että mies pärähtää lähes tuntemattoman tytön työpaikalle on tilanne, jonka jälkeen moinen epäilys vaikuttaisi jossain määrin luontevalta.
Jos tuon kohtauksen poistaisi, olisi ehkä hivenen syytä huolestua tytöstä, jota ei haittaa poika joka tuon kaiken jälkeen vielä ilmestyisi parvekkeelle. Toisaalta, hän tajuaa kysyä sentään, että "Miten pääsit sinne?" ja saa myös hieman tyydyttävän vastauksen kysymykseen "Miksi et tullut ovesta?"
George Stacyn ja Peter Parkerin välinen kitka on myös aika toimivasti kirjoitettu. On myös hienoa, että kerrankin seittisinkoilijan elokuvassa ei ole neitoa pulassa, vaan ihan terävä ja jotain itsekin osaava tyttö, ja hyvänen aika! George Stacyn kuolinkohtaus on paljon kovempi kuin alkuperäinen vastine. Harmittaa tosin, että nämä kaikki lytätään, kun jatko-osaan ei varata mitään uutta ja kiinnostavaa, vaan elokuva tarjoaa saman angstin aiheen Hämähäkkimiehelle kuin Sam Raimin ensimmäinen elokuvakin.
Elokuva tuntuu siis oikeastaan aika irtonaiselta, hajanaiselta ja punainen lankakin tuntuu olevan hiukkasen epäselvä. Kun kuitenkin katsoo ekstroja, herää ymmärrys poistetuista kohtauksista, että mikä oli se elokuvan perusajatus olevinaan. Elokuva käsittelee Spider-Manille hyvin oleellista aihetta, eli vastuuta hyvinkin selkeästi ja vahvasti, vaikka joitakin kohtia pitäisi painottaa enemmän.
"Ole suurempi kuin mistä kärsit" on jossain määrin lähellä "Suuri voima tuo mukanaan suuren vastuun." ei kokonaisuus tee siitä hyvää Spider-Man elokuvaa, vaan hiukan sekavan elokuvan vastuusta, johon on kai ujutettu seittisinkoilija mukaan. En voi siis ainakaan suositella elokuvaa juuri kyseisestä hahmosta pitäville. En oikeastaan tiedä, kenelle tätä pullamössöä kuuluisi syöttää.
Raimi hämmensi monia elokuvakatsojia hyvinkin kummallisilla kohtauksilla Spider-Man elokuvissa, mutta onnistui silti voittamaan yleisön puolelleen, ainakin kunnes Sonylle ja hänelle tuli erimielisyyksiä siitä, kuinka kolmas elokuva tulisi tehdä, mikä lopulta johtikin elokuvan floppaamiseen, sillä se ei vastannut oikein yleisön odotuksia, ehkä juuri sen takia, että siinä tehtiin liian monta kompromissia, antamatta Raimille tilaa.
Aion nyt käydä perusteellisesti läpi sen, että mikä Webbin elokuvassa toimii Spider-Manin uuden tulemisen kannalta, ja mikä ei. On hyvin hankalaa oikeastaan aloittaa tuota tehtävää muutenkaan, mutta aloitetaan siitä peruselementistä, eli tarinasta. Tämän elokuvan tarina nyt ei ole mitenkään simppelimmästä päästä.
Okei, toisin kuin aiemmissa elokuvissa, on Peter Parkerin isällä suurempi rooli. Hän on entinen tidemies, niin kuin Ultimate Spider-Man sarjakuvissakin viitattiin. Normaalissa Marvel jatkumossa taas hän oli eräänlainen agentti Peterin äidin ohella. Siihenkin annetaan jonkinlaisia viitteitä, mutta ne jäävät todella hämärän peittoon, niin kuin oikeastaan koko isän varsinainen tarina. Mutta on silti mielenkiintoista, että hänellä on elokuvassa jonkinlainen rooli, vaikkakin se on aivan yhtä epäuskottava, kuin sarjakuvissa.
Vai miltä kuulostaa ajatus, että 1) Hämähäkkimiehen isä on tiedemies. 2) Tutkiessaan isänsä taustoja, hän päätyy laboratorioon, jonka 3) omistaa hänen tuleva vihollisensa Norman Osborn, ja jossa on töissä 4) elokuvan superroisto joka siis on Peterin isän kaveri ja oppaana tässä paikassa on 5) Peterin samalla luokalla oleva ihastuksensa, ja täällä hän saa 6) hämähäkin pureman, jonka avulla hänestä tulee Hämähäkkimies, ja hän sattuu 7) itsekin olemaan ihan fiksu kaveri. Kaikki tämä ihan vain sattumalta?
Nyt ei kyllä mene niin helposti läpi edes omassa kontekstissaan. Jos edes ihastuksen poistaisi tuosta, niin saattaisi mennä helpommin läpi omassa maailmassaankin. Tämä saa jopa Joseph Michael Straczynskin Spider-Manin yliluonnollisista juonikuvioista kaikista hankalimman sulatettavan, eli Hämähäkkimiehen voimien yliluonnollisen selityksen kuulostamaan jossain määrin jopa uskottavalta. Tarkoitan, onhan siinä nyt kuitenkin kaikelle selitys, ennustukset ja muut, kun taas tässä menee sattuman varaan aika moni asia. Olisi oikeastaan jopa jossain määrin uskottavampaa, että Norman Osborn olisi Hämähäkkimiehen voimien takana, ja vielä ihan tarkoituksella, niin kuin Ultimate Spider-Manissä annettiin hieman ymmärtää.
Myönnettäkööt sen verran, että geenisiirto kokeet kuulostaa perusajatukseltaan toimivalta ja uudenlaiselta ratkaisulta, verrattuna esimerkiksi Raimin epämääräisempään "geneettisesti manipuloituun hämähäkkiin" ja "radioaktiiviseen hämähäkkiin". Mutta ensimmäiset logiikkaan liittyvät ongelmat tapahtuvat, kun tämä sama voimien syy liitetään Lisko nimisen vihollisen voimien alkuperään. Liskon käytökselle annetaan selitykseksi, että kyseessä on Liskon saalistusvaistot, jotka ovat niin voimakkaat, ja tukevat Tohtori Connorsin yksinäisyys depressiota.
Okei. Kuulostaa ihan kivalta, mutta eikö muka hämähäkeillä ole saalistusvaistoa? Eikö Hämähäkkimiehen pitäisi silloin olla erityisen halukas syömään ötököitä? Minkä ihmeen takia Lisko haluaa käydä ihmisten kimppuun, jos se kerran käyttäytyy liskojen saalistusvaistojen mukaisesti, sillä eiväthän liskot tee pahaa ihmiselle? Ja kun nyt päästiin vauhtiin, niin samalla herää kysymys, että minkä ihmeen takia Tohtori Connorsista tulee liskomaisempi, kuin Hämähäkkimiehestä?
Minkä ihmeen takia Hämähäkkimiehellä ei ole kuutta kättä ja/tai karvoja ja/tai montaa silmää? Tämän asian olisi voinut selittää esimerkiksi Marvelin X-Menistä tutulla sekondaarisen mutaation käsitteellä, mutta tässä nyt ei oikein anneta mitään selitystä, vaikka toki puolustukseksi voi sanoa, että Sonylla ei ole oikeuksia X-Men sarjakuvan käsitteisiin elokuvissaan, vaan ne ovat Foxilla.
Kun geenisiirrosta herääviin kysymyksiin vastataan, niin se vaan herättää enemmän kysymyksiä. Psykologia ei selitä Liskon käytöstä. Lisäksi elokuvassa annettiin ymmärtää, että Tohtori Connors ja Parkerin isä eivät ikinä saaneet hankettaan geenisiirrosta valmiiksi, vaan Peter joutui ratkaisemaan geenisiirron ongelman. Miten ihmeessä ne hämähäkit nyt oikein sitten olivatkaan juuri tämmöisiä hämähäkkejä? Kuka ne oli luonut? Ja miten ihmeessä kukaan muu ei ollut aiemmin saanut niistä voimia?
Nämä kysymykset ei kai jaksaisi ihmetyttää, ellei Lisko olisi suoraan sanoen aika koominen näky jopa alkuperäiseen sarjakuva vastineeseen verrattuna, vaikka Ultimate Spider-Man sarjakuvan Lisko tai 2000-luvun alun digitaalisen animaatiosarjan Lisko tarjosivat oikeastaan ihan uskottavan ja toimivan ja liskomaisemman ulkonäön hahmolle, ja niiden hyödyntäminen on suorastaan tuhlausta, etenkin, kun Tohtori Connors on elokuvassa oikeastaan ainakin aluksi symppaattinen hahmo, mitä nyt toki muuttuu myöhemmin melko paatokselliseksi, huvittavaksi ja lopulta vain kaikessa yksinkertaisuudessaan niin tylsäksi, että ei oikeastaan edes jaksa seurata, mitä sillä on milloinkin kerrottavaa.
Kun toisaalta lähtee miettimään tätä sattuma asiaa, niin omalla tavallaan se toimii kyllä, kun puhutaan siitä, että osaisiko kukaan arvata Peter Parkerin olevan Hämähäkkimies. Näin monta sattumaa yhdessä paikassa ei tapahdu edes Marvel Universumissa. Ja tottakai juuri kun kirjoittajilla on käsissä uskottava keino tähän, niin eikös nämä tomppelit tee tasan sen saman, minkä myös Sam Raimi teki ainakin 8 kertaa. Naamio ei vaan millään pysy päällä. Tämä on oikeastaan vielä hämmentävämpää, kun elokuvassa on kohtaus, jossa annetaan naamiolle jonkinlainen merkitys ja sen synnylle jonkinlainen luonnollisempi selitys, kuin että Peter osaisi kaiken muun ohella vielä ommella, piirtää ja suunnitella asunsa täysin itse.
Miten ihmeessä kirjoittajat eivät osaa keksiä tarinaa, jossa naamio on täpärällä lähteä, mutta ei sitten lähdekään? Elokuvan aikana ainakin neljä ihmistä saavat henkilöllisyyden selville tai näkevät hänen kasvonsa Hämähäkkimiehenä. Sarjakuvat tarjoavat lähtökohtaisesti varmaan ainakin kymmenen läheltä piti tilateen ratkaisua. Täytyy tosin sanoa, että kun ottaa huomion Peterin jatkuvan säheltämisen voimiensa kanssa, ei tule minään yllätyksenä, että hän onnistuu paljastamaan sen niin monelle.
Kun Peter huomaa voimansa junassa, siellä olevat ihmiset käyvät hänen kimppuunsa. Toki tässä tilanteessa varteenotettava kysymys on, että kuka ihme hyökkäisi ihmisen kimppuun, jos tämä hyppää kattoon roikkumaan, mutta minua jää hämäämään että mitä nämä ihmiset ajattelevat, kun näkevät tämän jälkeen Hämähäkkimiehen tv:ssä.
Tämä kaveri ei varmaan osaisi käydä vessassa ilman että hän päätyy tilanteeseen, jossa riskeeraa henkilöllisyytensa. Toki ne voimien kanssa säheltelyt on eräänlaista Raimin henkeä jäljittelevää huumoria, mutta Raimi ei toistanut niitä alvariinsa. Niiden hauskuus katoaa jossain vaiheessa ja jää hyvin epäselväksi, että mitä syvyyttäkään ne voisivat antaa loppupeleissä elokuvalle tässä vaiheessa?
Tosin täytyy myöntää elokuvalle sen verran krediittiä, että siinä oleva koripallokohtaus on sentään upeampi ilmestys kuin Twilightin vaivaannuttava kipinöivien supernopeudella liikkuvien emo vampyyrien pesäpallo-ottelu. Tosin, se nyt on vaan visuaalisesti parempi versio siitä mitä nähtiin Michael J. Foxin Teen Wolf, eli ihmissusi teini-iässä elokuvassa.
Spider-Manin varusteet ovat aina olleet sarjakuvissakin hämmästyttäviä, mutta vielä hämmästyttävämpää on, että ne on otettu myös mukaan elokuvaan. Verkkorannkkeiden kehittäminen esitetään aika nopeasti mutta siinä viitataan, että ne eivät syntyneet ilman säheltelyä.
Minusta niiden merkitystä on silti jokseenkin kaikin puolin yliarvioitu, samoin kuin uskottavuutta, mutta toisaalta, pistää miettimään, että mihin niitä elokuvassa edes tarvii, ja miksi tosiaan geenisiirto ei sitten tuonut mukanaan orgaanisia verkkorannekkeita, jotka olivat minusta ihan riittävän toimivat.
Elokuvassa ei näkynyt ainoataan kohtausta, jossa seittinesteen loppuminen loisi jännitettä, mutta eipä toisaalta jännite ole kovin voimakas kun se loppuu, lähinnä pistää haukotuttamaan. Poliisiradioon viitattiin Raiminkin Spider-Man elokuvissa, ja niin myös tässäkin, tosin laite on ilmeisesti Peterin itse rakentama, mikä on toki ihan mahdollinen ajatus, mutta silti moderni versio tästä laitteesta tuntuu tarpeettomalta, etenkin kun sitä ei oikein käytetä mihinkään erityiseen.
Spider-Manin fysiikasta kinastelevat teinipojat ovat hupaisa sivuhuomio elokuvassa, ja sarjakuvissa suorastaan legendaariseksi käyneet matkapuhelinkohtaukset ovat hauska lisä, siinä missä ajatus vittuilevasta Spider-Manistä, joka on ärsyttävä, niin kuin kuuluukin.
Skeittaileva Peter Parker ei myöskään tuota vaikeuksia ainakaan minulle, mutta minua ainakin häiritsee, että miten poliisi ei usko kaupungilla juoksentelevaan ihmisliskoon, vaikka siellä juoksentelee ihmishämähäkki, etenkin, kun New Yorkin kadulla on alkanut muutenkin yhtäkkiä ilmestymään joukoittain sisiliskoja, minkä muuten käsitin jonkinlaiseksi The Gauntlet nimisen Lisko sarjakuva tarinan viittaukseksi.
Lopulta kuitenkin kaikkein toimivimmaksi elementiksi elokuvassa jää Peterin ja Gwenin kemiat, vaikka heidän ensikohtaaminen on juuri se sama, mitä Flash sanoi ensimmäisessä kohtauksessaan: "Whatever". Ja ainakaan romanttiset kohtaukset eivät ole yhtä karmeita kuin se pillitys kohtaus Spider-Man 3:ssa, kun MJ jätti Peterin.
En myöskään uskonut, että yhdessäkään elokuvassa pystyttäisiin tekemään kohtaus, jossa annetaan luonnollinen selitys sille, miksi jollakulla on koulunsa tytön kuva tietokoneellaan, ja luodaan tilanne, jossa joku voisi ehkä tosiaan pitää sitä itsetuntoa kohottavana ja sööttinä pelottavan ja jokseenkin häiriintyneen sijaan, vaikka tosiaan se että mies pärähtää lähes tuntemattoman tytön työpaikalle on tilanne, jonka jälkeen moinen epäilys vaikuttaisi jossain määrin luontevalta.
Jos tuon kohtauksen poistaisi, olisi ehkä hivenen syytä huolestua tytöstä, jota ei haittaa poika joka tuon kaiken jälkeen vielä ilmestyisi parvekkeelle. Toisaalta, hän tajuaa kysyä sentään, että "Miten pääsit sinne?" ja saa myös hieman tyydyttävän vastauksen kysymykseen "Miksi et tullut ovesta?"
George Stacyn ja Peter Parkerin välinen kitka on myös aika toimivasti kirjoitettu. On myös hienoa, että kerrankin seittisinkoilijan elokuvassa ei ole neitoa pulassa, vaan ihan terävä ja jotain itsekin osaava tyttö, ja hyvänen aika! George Stacyn kuolinkohtaus on paljon kovempi kuin alkuperäinen vastine. Harmittaa tosin, että nämä kaikki lytätään, kun jatko-osaan ei varata mitään uutta ja kiinnostavaa, vaan elokuva tarjoaa saman angstin aiheen Hämähäkkimiehelle kuin Sam Raimin ensimmäinen elokuvakin.
Elokuva tuntuu siis oikeastaan aika irtonaiselta, hajanaiselta ja punainen lankakin tuntuu olevan hiukkasen epäselvä. Kun kuitenkin katsoo ekstroja, herää ymmärrys poistetuista kohtauksista, että mikä oli se elokuvan perusajatus olevinaan. Elokuva käsittelee Spider-Manille hyvin oleellista aihetta, eli vastuuta hyvinkin selkeästi ja vahvasti, vaikka joitakin kohtia pitäisi painottaa enemmän.
"Ole suurempi kuin mistä kärsit" on jossain määrin lähellä "Suuri voima tuo mukanaan suuren vastuun." ei kokonaisuus tee siitä hyvää Spider-Man elokuvaa, vaan hiukan sekavan elokuvan vastuusta, johon on kai ujutettu seittisinkoilija mukaan. En voi siis ainakaan suositella elokuvaa juuri kyseisestä hahmosta pitäville. En oikeastaan tiedä, kenelle tätä pullamössöä kuuluisi syöttää.
Kommentit
Lähetä kommentti