Veljeni vartija

Elokuva alkaa jo vakuuttavasti. Emme näe vain Cheekin syntymää vaan hänen kohdussa olonsa. Sitten kuvia huvijahdilta. Ja kun Antti Holma avaa suunsa ei voi olla nauramatta. Holma kuulostaa nauraessaan Cheekiltä, mutta muuten ei sinne päinkään.

Cheekin lapsinäyttelijä on hillitön. Ei saisi nauraa toisen ulkonäölle, mutta huomaa heti miksi ovat ottaneet tämän näyttelemään roolin. Hänessä on jotain Cheekmäistä.

Huokaus. Holma tuijottaa kameraa ja puhu suoraan katsojalle. Ei näin. Tämä on liikaa.

Cheek oli lapsena ylimielinen, väkivaltainen idootti. joka ei selviäisi mistään älyllisestä. Ja väkivalta jatkuu aikuisena. Mutta onko tämä sittenkin se joka tekee hahmosta inhimillisen?

Holman monologit ovat suorastaan runoutta.

"Se on suuri, ja se on musta. Ja sitä ei pääse pakoon."

En halua tietää mistä hän puhuu...

Myöhemmin selviää että kyse on jostain mistä harvoin puhutaan elokuvissa. Siitä pisteet mutta olisiko ehkä pitänyt hioa tätä monologia vähän?

Cheekin elokuvassa vilahtaa kohtaus Hurriganes elokuvasta taustalla olevasta tv:stä. En edes tiedä mitä tästä pitäisi sanoa tai ajatella, mutta oli pakko ottaa se esiin.

Elokuva on selvästi parempi kuin Apulanta elokuva. Se on täynnä kliseitä, jotka ovat viihdyttäviä. Mutta toisaalta mistä pidän on tapa jolla se käsittelee mielenterveysongelmia.

Elokuva on monella tasolla kiinnostavampi kuin Cheekin musiikki tai Cheek itse. Ja yllättävää kyllä se ei ole pelkästään imagoelokuva kuten Apulanta elokuva. Pidän myös kohtauksista joissa Cheek on itsekriittinen. Sitä harvoin nähdään artisteista tehdyistä elokuvissa.

Ajatteli elokuvasta mitä vain, se on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Ja sen viatkin unohtuvat ajan mittaa. Ylipitkittämisestä elokuvaa voi syyttä helposti.