Kaikkien aikojen huonoimmat supersankari sarjakuvat!

Greg Pakin World War Hulk

Planet Hulkissa sankarit kyllästyivät Hulkiin ja lähettivät hänet avaruuteen ja hän päätyy kaukaiselle planeetalle jossa hänestä tulee gladiaattori ja hän hakkaa tiensä aina hallintoon asti. Vaikka Planet Hulk olikin mainio tarina, niin sen jatko oli todella paha pettymys. Tarinassa olisi voinut olla potentiaalia, mutta se vaan jotenkin ei ole tarpeeksi massiivinen ja sitäpaitsi Hulk on aikalailla oikeassa yrittäessään tuhota Illuminatin. Ehkä sitten elokuvaversiossa pistetään paremmaksi? Olen odottanut tästä elokuvaa alusta asti. Planet Hulkista on jo, missä viipyy jatko-osa?

Brian Michael Bendisin Secret Invasion

Skrullit ovat jo pitkään olleet Marvelin suurin vitsi. Pahiksina niitä on hankala ottaa vakavasti. Secret Invasionissä oli hyvä yritys, mutta valitettavasti kokonaisuus jäi laimeaksi, johtuen siitä että tarinan teemoja ei osattu hyödyntää täydellä volyymilla. Tarina pyrkii vähän samaan kuin jo klassikoksi muodostunut Invasion of the Body Snatchers elokuva. Skrullit ovat muodonmuuttajia, ja ovat asettuneet kaikkialle sankareiden joukkoon. Tässä olisi ollut loistava asetelma sankareiden vainoharhaisuuden nostattamiseksi, mutta sitä ei osata hyödyntää. Sarjakuvan lopputwisti on toki ihan mainio, mutta sekin povaa vain uutta crossover eventtiä eikä loppu ole ainoa asia mikä tarinassa pitää olla kunnossa. Jotenkin tämä vain tuntuu hukatulta mahdollisuudelta.

Matt Fractionin Dark Reign: Utopia

X-Menit ja muut mutantit ovat pysyneet muun Marvel maailman ulkopuolella jo vuosikausia ellei jopa vuosikymmeniä. He ovat osa Marvel Universumia, mutta sopivan etäisiä. Dark Reign crossover eventti oli menossa samaan aikaan kun Matt Fractionin X-Men juoksu oli meneillään. Olen ikuisesti katkera siitä että Fractionin loistava X-Men juoksu sotkettiin liittämällä siihen pakollinen yhteys kyseiseen crossover eventtiin. Tarinan loppuratkaisu on ihan miellyttävä, ja toki tässä otetaan enemmän irti sen aspekteista kuin vaikkapa Secret Invasionissä tai World War Hulkissa, mutta tarina on pelkkää pitkästyttävää tappelua siitä kuka saa tehdä ja mitä ja missä. Dark Reignin yhteydessä tehtiin parempiakin tarinoita (Esimerkiksi Fractionin Invincible Iron Man juoksu), mutta tämä ei ole yksi niistä.

Matt Fractionin Fear Itself

Fraction ja crossover eventit eivät tosiaan sovi yhteen. Tämän oli tarkoitus olla se päätös joka päättää niin Fractionin Iron Man kuin myös X-Men juoksut. Mutta koska Marvelin johto mitä ilmeisemmin on täysin hukassa siitä mikä on hyvää sarjakuvaa, lopputulos oli hyvin kummallinen sotku. 

Sarjakuvan "parhaita" hetkiä on kun Iron Man ottaa brenkkua symbolisena eleenä ja rukoilee vihoissaan olevaa Odinia armahtamaan ihmiset sekä hänet ja liittymään hänen kanssaan sotaan pahaa jumalaa vastaan joka komentaa natsi-robotti-armeijaa. En voi uskoa että kirjoitin tuon...Tarina on tästä huolimatta melko tylsä. En epäile etteikö Fractionin alkuperäiset ideat olisi varmasti olleet parempia.

Dan Slottin Spider-Island

Humberto Ramosin kuvitus on jo itsessään riittävän hyvä syy, mutta koko kokonaisuus on aivan älyttömän överi, ja typerä. Kaksi Hämähäkkimiehen historian surkeinta pahista yhdistävät voimansa tehdäkseen kaikista New Yorkin asukkaista Hämähäkkimiehiä luteiden avulla. Ei, en pystyisi keksimään mitään näin typerää itse. Tässä tarinassa ei ole edes mitään mahdollisuuksia joita heitettäisiin hukkaan, sillä se että Hämähäkkimiehiä on useampia, poistaa hahmon uniikkiutta. Tämä on vain typerä idea alunperinkin. Ja loppukin on kuin suoraan jostain Digimonin jaksosta. Pahis kehittyy mega-whatsoever levelille ja yrittää tappaa kaikki.


Dan Slottin Spider-verse

Morlunin perhe yrittää syödä kaikki ikinä olemassa olevat Hämähäkkimiehen versiot ympäri multiversumia. Tarina siis olisi voinut olla hyvä ilman että Morlunin perhe maiskuttelee ja puhuu ruuasta todella typerällä tavalla. Koko dialogi on vain aivan luonnoton. Lopetin tarinan kesken koska se on tuon lisäksi aivan toivottoman tylsä, ja lisäksi sen merkitys Hämähäkkimies jatkumolle on aivan yhdentekevä. Pystyin nimittäin helposti pelkän Youtube videon juonitiivistelmän jälkeen seuraamaan Spider-Man juonikuvioita tämän tarinan jälkeen, eikä siihen mennyt kuin muutama minuutti. Sarjakuvaa lukiessa olisi mennyt tunteja...

Brian Michael Bendisin Avengers vs. X-Men

Aivan mielettömän pitkä ja loputtoman tuntuinen turpasauna jossa on selkeästi väärinymmärretty kaikki mitä X-Menissä on hienoa. Lisäksi jälleen kerran Fractionin hienot juonikuviot saavat tylysti kyytiä. On myös toki tietysti aivan saakelin hienoa että Kykloopin kaltainen paskahousu on kerrankin vähääkään kiinnostava hahmo, niin hänen kaikki kiinnostavat ratkaisunsa heitetään romukoppaan tekemällä hänestä pahis. Plus koko House of M:stä lähtenyt mutanttien sukupuutto juonikuviokin kuitataan jollain hemmetin simsalabim tempulla. Ja mikä pirun idea on hankkiutua eroon feeniksistä? Tuo on sama kuin hankkiutuisi eroon käsikirjoituksesta. Ei enää tätä sarjakuvaa!

Jeph Loebin Ultimatum

Jotta listalla säilyisi oikeus ja kohtuus ja tasapuolisuus ja arvokkuus, niin mainitaan myös yksi Marvelin Ultimate linjan sarjakuvien crossover eventti. Koko tarina on vain alusta loppuun typerä. Magneto riehuu ja rellestää tavoitteenaan hukuttaa kaikki ihmiset, koska mutantit ovat niin paljon parempia. Hyvänä esimerkkinä vaikka samassa tarinassa esiintyvä kannibaali Blob. Kamala päätös Ultimate universumille, joka ei edes päättynyt tähän vaan tarinat jatkuivat yhä edelleen.

Dan Jurgensin, Louise Simonsonin ja Roger Sternin The Death of Superman

Sarjakuva jossa huonointa ei ole vain sen helvetin omaperäinen nimi, vaan se että se myös tuotti ensimmäisen ison pettymyksen monille nuorille miehille ja lapsille jotka seurasivat supersankari sarjakuvaa tämän sarjakuvan ilmestyessä. Tarina tuntui jatkuvan loputtomiin eikä siinä ollut mitään punaista lankaa tai edes syytä olemassaloon. Se esittelee tylsimmän Teräsmies pahiksen (jonka ainoa luonteenpiirre on tappaa Teräsmies) koko sen historian aikana ja lisäksi saagan lopussa ollaan melkein samassa pisteessä kuin sen alussakin. Uusi Teräspoika on ainoa hyvä asia mitä koko saagasta jäi käteen.

Chuck Dixon, Jo Duffy, Alan Grant, Dennis O'Neil ja Doug Moench Knightfall

Aivan samat ongelmat kuin The Death of Superman tarinassakin. Esittelee väkisin väännetyn uuden Batman pahiksen, joka katkoo Batmanin selän. Sitten tilalle tulee uusi Batman jolla lähtee hommat hanskasta. Toki tarina on jossain määrin luovempi kuin mainittu Teräsmies tarina, mutta tarina jatkuu ihan totta loputtomiin, ja lopuksi ollaan taas aloituspisteessä.

Will Pfeiferin Amazons Attack!

DC:n amatsonien konflikti on minusta aina ollut ihan kiinnostavaa materiaalia tarinalle, mutta ikävä kyllä tämä crossover ei ole ollenkaan sille eduksi, etenkään kun sen loppuratkaisu on suoraan kytköksissä meneillään olleen Final Crisisin huonon esiosan kanssa. Tarina on typerä ja tahattoman sovinistinen, vaikka sen sanoma varmastikin on alunperin ollut jotain päinvastaista. Teräsmies on silti vain mies ja hänen sanansa ei pitäisi merkitä mitään amatsoneille.

Geoff Johnsin Throne of Atlantis

Siinä missä DC:n amatsonit ovat kiinnostavien konflikteineen, ovat sitä vastoin DC:n atlantislaiset sekä tylsiä että epäkiinnostavia että kliseisiä. Olen aina tykännyt enemmän Namorista kuin Aquamanistä, koska Namor on mielestäni uskottavampi ja monitasoisempi. Plus Vesimiehen puku on vain todella typerä. Kun sitten DC päättää noin tuhannetta kertaa toistaa atlantislaisten konfliktin pintaeläviin, tekee mieleni heittää sarjakuvalla seinää tai kivilintua. Keksikää jo hemmetti vihdoin jotain uutta!

Brian Azzarello, Keith Giffen, Dan Jurgens ja Jeff Lemire The New 52: Futures End

Ajatus Batman Beyondin maailmaan sijoittuvasta crossover eventistä on aikuisten oikeasti nerokas ja kiinnostava, ja jopa loistava tapa yhdistää joitakin lankoja jotka tuovat DC Universumin ja Batman Beyondin tulevaisuuden lähemmäs toisiaan. Mutta pettymys oli jälleen suuri, kun tämä tarina ilmestyi. Kokonaisuudessa ei tunnu olevan mitään pointtia ja vain hyvin vähän kytköksiä Batman Beyondiin. Oikeastaan en ole ihan varma onko sillä kytköstä mihinkään muuhunkaan tarinalliseen ympräistöön. Olisi ollut paljon parempi jos tarina olisi ammentanut materiaalinsa meille tutusta Batman Beyondin tulevaisuudesta eikä sössinyt sitä jollain ihan ihmeellisellä groteskilla muotokuvalla itsestään.

Geoff Johnsin Doomsday Clock

Jo pelkkä ideakin Watchmenin jatko-osasta tai sen yhdistämisestä DC Universumiin on tuhoontuomittu ja typerä idea. Vaikka tarinassa onkin hetkensä, niin suurimmaksi osaksi se on aivotonta roskaa. Sen ainoa sanoma tuntuu olevan, että Teräsmies on aivan mielettömän siisti tyyppi. Tarvitseeko tähän sanomaan todella 12 numeroa sarjakuvaa? Ja onko ihan totta pakko vensklata edestakaisin sitä DC:n jatkumoa? Mikä hemmetti teitä siellä DC:llä vaivaa?! 

Geoff Johns on muutenkin mielestäni ihan väärä tyyppi kirjoittamaan sarjakuvaa, jonka pitäisi nostalgisoida Watchmeniä. Se olisi sama kuin laittaisi vanhuksen nostalgisoimaan uutta. Johns on hyvä kirjoittaja, mutta tämä ei kuulu hänen vahvuuksiinsa. Lisäksi sarjakuva loppuu juuri kun se muuttuu kiinnostavaksi. 

Brian Michael Bendisin Civil War 2

Jatko-osa jolla ei paljon mitään tekemistä alkuperäisen sarjakuvan kanssa, ja lisäksi se ottaa vaikutteensa Minority Report elokuvasta, joka käsitteli saman teeman jo huomattavasti paremmin. En vain voi sietää Captain Marvel hahmoa, joka käyttäytyy kuin fanaattinen idiootti koko tarinan ajan. Jos kyse olisi jostain toisesta kirjoittajasta, se voisi olla ehkä tarkoituksellista, mutta Bendis ei vain ihan totta osaa tehdä syvempiin teemoihin keskittyviä sarjakuvia. Hänen lahjakkuutensa on jossain muualla. Koko loppu on lisäksi aivan älyttömän typerä ja jopa jossain määrin epäreilu. Lisäksi Captain Marvel ei tunnu oppivan lopussa yhtikäs mitään.


Tom Kingin Heroes in Crisis

Supersankareilla on oma terapiatalo ja robotti sitä varten jotta he voivat levätä. Tämä on koko tarinan avain, ja mihin tarina perustuu, mutta valitettavasti se ei onnistu siitäkään huolimatta olemaan viihdyttävä tarina tai sen puoleen kovin syvällinen. Ongelma on että vaikka siinä on täysi potentiaali olla se tarina joka kertoo sankareista jotain uutta ja kiinnostavaa, se ei sitä tee. Tarinaa mainostetaan ajatuksia herättävänä, mutta se ikäänkuin pakenee aina kun on pienikin mahdollisuus tämmöisiin ajatuksiin. 

En myöskään pidä siitä miten tarinassa käy sen keskushenkilölle. Sankarit jotka kääntyvät "pimeyden puolelle" tai mokaavat tuolla tavoin, eivät ole minun juttuni. Muutenkin on eriasia tappaa joukko ihmisiä vahingossa kuin vaikka olla muuten vain heikko persoona joka tekee virheitä. Tämä on ikävää koska olisin halunnut pitää tästä tarinasta. Se on listan tarinoista potentiaalisella tasolla paras. Valitettavasti se ei saavuta sitä potentiaalia.

Nick Spencerin Secret Empire

Typerästä ideasta lähtenyt tarina joka ei edes ole sitä mitä se mainostaa olevansa. Tarina on niin pitkästyttävästi toteutettu että itselläni loppui kiinnostus tarinaan jo jossain toisen numeron kohdalla. Alku on sikäli lupaava, että kerrankin Apocalypse ei rellestä itsevaltiaana vaihtoehtouniversumissa vaan natsit. Toisaalta: Miksi aina natsit? Lisäksi sitten alkaa hirvittävä klisevyöry ja tarina alkaa tuntua sekä ärsyttävältä että tylsältä. Tarvitseeko Hydra muutenkaan kahta crossover eventtiä? Eikö Fear Itself jo riittänyt tappamaan meidät tylsyydellä? Mikä ihme siinä on että aina kun Hydra organisaatio on mukana isosti tarinassa, tarina on huono?

Frank Millerin All-Star Batman & Robin

Frank Millerin yritys selittää Yön Ritarin maailmaa epäonnistuu katastrofaalisesti jo sen takia että hän selittää asioita joita ei tarvitse selittää vaan ne voi jättää lukijan mielikuvituksen varaan. Tämä sarjakuva on hillitön. Se on jopa lukemisen arvoinen sen takia. Erityisesti sarjakuvan dialogi on historian typerin. Sarjakuvan dialogi on synnyttänyt lukuisia meemejä, ja vaikka sarjakuva onkin huono, se kuuluu yleissivistykseen. 

Mark Millarin Nemesis

Mark Millar on suuri nero, mutta jopa häneltä on tullut ainakin yksi hälyttävän iso huti. Nemesis on todella toimintapainotteinen ja se puolisko mikä ei ole, keskittyy shokeeraamaan. Perusidea siis on, että jos Jokeri olisikin Batman. Mutta sarjakuva ei onnistu tässä oikein mitenkään. Nemesis ei muistuta Jokeria millään muotoa ja vielä vähemmän Batmaniä. Käteen jää siis todella tönkkö uusi supervoimaton supersankari ja todella paljon auton katolla aseiden kanssa kyyryssä seisomis kohtauksia.

J. Michael Straczynskin ja Joe Quesadan Spider-Man: One More Day

Jokaisen kriitikon unelma. Sarjakuva josta löytyy loputtomiin vikoja. Historian surkein Spider-Man tarina. Spider-Man tekee diilin paholaisen kanssa pelastaakseen vanhan May tätinsä. Vastineeksi tästä hän myy avioliittonsa. Lisäksi samassa tarinassa keretään haukkumaan lukijakin idiootiksi.Vaikka tarinan voi tulkita eräänlaisena kannanottona Quesadan ja kirjoittajien välisiin suhteisiin niin sekään ei pelasta tarinaa.

Tarinaa sotkettiin entisestään One moment in time tarinalla jossa sopimus paholaisen kanssa oli pelkkä nyanssi, ja paholainen olisi siis aikamatkailulla sotkenut Peterin avioliiton. Henkilöllisyys saatiin takaisin pulloon taian ja teknologian yhdistelmällä. Alkuperäinen tarina ei parantunut tästä yhtään, vaan sotki jopa entisestään muutenkin hataralla logiikalla kulkevaa tarinaa. 

Frank Millerin Holy Terror

Alunperin Batman tarinaksi tarkoitettu sarjakuva on jälleen yksi hieno esimerkki nykyisen Millerin hulluudesta ja ennen kaikkea, ennakkoluuloista ja ahdasmielisyydestä. Ehkä historian rasistisimpia sarjakuvia. Jopa Tintti Kongossa sarjakuvaa rasistisempi, koska tuossa sentään on ajallinen yhteys. En voi käsittää miten vielä nykypäivänä tämmöisiä tarinoita julkaistaan. En ihmettele yhtään miksi DC ei suostunut julkaisemaan tätä Batman tarinana. 

Jeff Lemiren Teen Titans: Earth One

Rakastan Teen Titansia ylikaiken, ja se on jopa kaikkien aikojen lempisupertiimini. Mutta tämä tulkinta vain ei osu nappiin. Siinä otetaan pois kaikki se mikä Teen Titansin hahmoissa on hienoa, ja väännetään niistä jokin köyhän miehen Ultimate Marvel henkinen omituinen viritys. En ymmärrä miksi kaikille hahmoille piti antaa supervoimat. 

Greg Pakin Doctor Strange : Alku

Egmontin historian huonoimpia julkaisuratkaisuja. Sen sijaan että saisimme hyvää Tohtori Outo sarjakuvaa, jota on vaikka millä mitalla, saimme jonkun halvan kopion. Kuvitus on sekavaa ja sotkuista, ja vaikka siinä pyritään jäljittelemään Ditkoa, se epäonnistuu siinä täydellisesti. Tämä ei kelpaisi edes sarjakuvien alelaariin häpäisemättä muita sarjakuvia. Jos Egmontin ajatus oli julkaista perehdytys Tohtori Outo sarjakuviin, olisivat nyt voineet edes julkaista oikeaa Leen ja Ditkon Tohtori Outoa.


Frank Miller: Yön Ritari iskee jälleen

Millerin Yön Ritari sarjakuvan jatko-osa kertoo tarinoita joita emme olisi edes tarvinneet, ja kuvitus on todella rumaa ja epämääräistä sotkua. Tuskin Miller itsekään tietää mitä ruuduissa oikein tapahtuu. Olen aivan varma että sarjakuva on tehty yhdellä kädellä toisen käden runkatessa puolialastonta Ihmenaista joka sarjakuvan sivuilla paneskelee Teräsmiehen kanssa ilmassa. Puhumattakaan Dick Graysonin Robinin tarinan "päätöksestä" joka on typerä, mutta toisaalta ainoa vähääkään kiinnostava tarinaelementti. Lisäksi tarina on täynnä kummallista Miller satiiria joka menee niin pitkälle että se  vaatii jo jonkinlaista taustatyötä Millerin päänsisään jotta siitä ymmärtäisi yhtikäs mitään.

Doug Moenchin JLA: Act of God

Hengellinen teema on joskus vaikea tarinan aihe, ja tässä sarjakuvassa siinä ei onnistuta juuri ollenkaan. Ihmenainen ja muut supersankarit menettävät supervoimansa. Tämä johtaa Ihmenaisen pohtimaan uskonasioita, ja muut sankarit taas pohtimaan identiteettiään. Onko itse Jumala voimien menetyksen takana? Sarjakuvassa lisäksi kuvitellaan että Batman on ainoa kiinnostava supersankari, mikä itsessään on jo raivostuttavaa. Sarjakuvan on selkeästi kirjoittanut Batman fanipoika. 

Bill Jemasin Marville

Alunperin epämääräisestä ja lapsellisesta vedonlyönnistä syntynyt Marville on täynnä metaa, wall of textiä ja aivan uskomattoman typerää kerrontaa. Vaikka kyse onkin satiirista, jää satiirin kohde epäselväksi, ja sekin että onko kyse edes välttämättä supersankari-sarjakuvasta, ja vaikka olisikin, niin onko kyseinen genre oikea media tälläisen tarinan kertomiseen? Sarjakuvan yksi ajatus oli myös saada enemmän huomiota independent sarjakuvalle, ja se epäonnistuu siinäkin.

Kunniamaininnan ansaitsee myös Jemasin henkinen jatko-osa, Trouble, joka on juuri kyseisenlainen independent sarjakuva Marvelille tehtynä. Siinä teini-ikäinen May-täti kertoo seksielämästään. Hienoa. Tätä tietoa tarvitsimmekin. On se niin hienoa tuo independentin taiteellinen riippumattomuus. Jos en olisi lukenut lukuisia hyviä independent sarjakuvia, vihaisin niitäkin näiden sarjakuvien ansiosta.

Gerard Jonesin Batman: Fortunate son

Tämä sarjakuva on huonoudessaan pieni klassikko ja kulttikamaa. Se sijoittuu rock-musiikin maailmaan. Varsinainen "twisti" onkin että Batman vihaa rock-musiikkia. Hän mylvii ja meuhkaa sen saatanallisuudesta kuin vanhoollinen fanaatikko! Ja miksi hän tekee näin? Koska hänellä on traumoja. Suosittelen lukemaan tämän sarjakuvan. Sen monologit ovat korkeinta taidetta! Nerokasta! Niin huono että se on jo hyvä. 

John Byrnen Spider-Man

Byrnen Teräsmies oli niin huikea, että luonnollisesti luulisi että salama iskisi kahdesti samaan paikkaan, mutta niin ei tosiaankaan käynyt. Byrnen uudistaessa Spider-Manin, tuo kesti hurjat 13 numeroa, siinä missä Teräsmies vaati 6 numeroa. Tämän lisäksi Byrne jatkoi jonkin matkaa Hämähäkkimies sarjakuvien piirtäjänä normaalissa lehdessä. 

Pelkkä pituus ei ollut kuitenkaan syy siihen miksi Byrnen Spider-Man ei toiminut. Samalla Byrne yritti tehdä Norman Osbornista Spider-Manin kaikkien arkkivihollisten takana olevan tahon. Myöhemmin sama idea valjastettiin kun Mark Millar kirjoitti Spider-Maniä, mutta tuossa kytkös oli hillitty eikä tarkoittanut Osbornin luoneen kaikki hahmon pahikset.

Tuokaan ei vielä ollut ainoa ongelma Byrnen Spider-Man: Chapter Onessa, vaan se että se myös osoitti että mitään uudistettua syntytarinaa ei tarvittu. Lisäksi on erittäin hankala kilpailla Leen ja Ditkon kanssa jotka laativat alkuperäiset sarjakuvat joita Byrne oikeastaan lähinnä jäljitteli.

Tämä sarjakuva ei siis suoranaisesti ole koomisen huono, kuten monet muut sarjakuvat tällä listalla, mutta se kärsii silti jatkumovirheistä ja tarpeettomuudestaan. Se on ehdottomasti silti Byrnen huonoimpia töitä ja luku Hämähäkkimiehen historiassa joka olisi hyvin voitu välttää. 

J. Michael Staczynskin ja Chris Robersonin Superman: Grounded

Tämä sarjakuva ylittää ymmärrykseni. Teräsmies siis tajuaa jokseenkin että hän ei ole inhimillinen olento, koska ei kykene auttamaan tavallisia ihmisiä, ja päättää ratkaista ongelman siten että alkaa kävellä maanpäällä ihmisten joukossa.

Tämä on ajatustasolla ihan kiinnostava idea muutaman numeron pituisena, mutta sarjakuva jatkuu kokonaiset 14 numeroa! Mitä hemmettiä?!

Teräsmies vaan kävelee 14 numeroa tekemättä varsinaisesti mitään. Toki toisinaan hän kohtaa ihmisläheisiä ongelmia, mutta tuolloinkin tarina tuntuu ylipitkältä. Lisäksi J.M.S. ei saanut tarinaa ajoissa valmiiksi noin puolessa välissä, joten loput lehdet hoiti Chris Roberson joka kirjoittaakin tarinan huomattavasti paremmin. Ei sillä että kävelemistä olisi vaikea kirjoittaa.

Kyse on nimenomaan siis sarjakuvan huonosta toteutuksesta. Sarjakuva tuo hiukan mieleen David Lynchin The Straight Story nimisen elokuvan jossa päähenkilö lähtee matkalle, ja matkaa kuvataan vähän samalla tavalla. 

Reginald Hudlinin Black Panther: Who is Black Panther?

Tämä sarjakuva toimi inspiraationa Black Panther elokuvalle, mutta ei ihme että sen tarinaa muokattiin elokuvaa varten. Lähinnä epämääräisestä elokuvatuotannosta tunnettu Hudlin on siis kirjoittanut sarjakuvan jossa kerrotaan että Wakanda on keksinyt lääkkeen syöpään, eikä suostu jakamaan sitä muiden kanssa, koska ihmiset tekisivät siitäkin aseen. Ei tarvitse ihmetellä miksi kukaan Marvel Universumissa ei pidä Wakandasta.

Sarjakuva ei myöskään esitä minkäänlaista vastausta sen nimessä esitettyyn kysymykseen. Se vain keskittyy huonosti kirjoitettuun Star Warsmaiseen politiikkaan. 

Frank Millerin Superman: Year One

Miller oli aikoinaan todella hyvä kirjoittaja, mutta nykyään hänen tuotoksensa ovat huonointa supersankari sarjakuvaa mitä on tehty. Tämä sarjakuva ei ole edes kaikkein huonoin. Ongelma varsinaisesti tulee esiin loppupuolella kun Miller yrittää väkisin tehdä tästä sarjakuvasta osan hänen The Dark Knight Returns sarjakuvaa ja tehdä siitä esiosan Millerin Batman universumille.

Toki sarjakuvassa on huonoja hetkiä muutenkin, esimerkiksi loputtomiin kestävä vedenalainen kohtaus toisessa luvussa ja patrioottinen tunnelma joka vallitsee sarjakuvassa kun Teräsmies menee armeijaan Clark Kenttinä. Valitettavasti sarjakuva ei ole tarpeeksi typerä kuitenkaan kelvatakseen edes kalkkunaksi niin kuin aiemmat Millerin huonot sarjakuvat. Täysin turha sarjakuva. 

Brian Azzarellon Batman Damned

Tämä sarjakuva on poikkeus listalla siinä mielessä, että se on joko nerokas tai äärimmäisen typerä. Sarjakuvasta löytyy useita Youtube videoita jotka ovat jo analysoineet sen ajatusta, joka olisi jokseenkin että tarina onkin Batmanin oma kiirastuli Jokeri sarjakuvan lopun jälkeisten tapahtumien jäljiltä.

Sinänsä pidän ajatuksesta, mutta sarjakuva on silti äärimmäisen sekava ja kokonaisuus tuntuu tältä pohjalta hyvin kaukaa haetulta. Lisäksi se perustuu ideaan jonka mukaan Batman tappaisi, mitä hän ei tee koska se on vastoin hänen periaatteitaan. Olkoonkin elseworld tarina, niin silti hahmojen luonteiden täytyy pysyä jonkinlaisessa synmetriassa. 

Scott Lobdellin Red Hood and the Outlaws

Lobdell on minulla punainen vaate ollut siitä asti kun hän kirjoitti Teen Titans ja Red Hood and the Outlaws sarjakuvat. Yleensä ottaen en pitänyt mitä Titans hahmoille tehtiin The New 52:n myötä. Kesti vuosia ennen kuin asiat palautettiin ennalleen fanien toiveesta, ja vihaisesta palautteesta johtuen. Enkä ihmettele yhtään vihaa.

Lobdell ei vaan tunnu osaavan kirjoittaa tätä pääkolmikkoa tai sen puoleen Titans hahmoja. Hän ei selvästikään ymmärrä niitä. Roy Harper on ärsyttävä narkkari, Starfire on pornotähti ja Jason Todd taas on kusipää.

Tämä sarjakuva tuotti aivan käsittämättömän pettymyksen, sillä Jason Todd on yksi kiinnostavimmista hahmoista koko Batman universumin historiassa. Sarjakuva osoittaa että tuollakin hahmollakin on huonotkin hetkensä. 

Jeff Kingin Convergence

The New 52:n alussa annettiin lupaus että jokaisen lehden saavutettua 52 numeroa luvassa olisi jotain jännittävää ja ihmeellistä, ja että kyse olisi kaikkien aikojen sarjakuva. Käytännössä tämä tarkoitti Future's end ja Convergence sarjakuvia. Lopputulos oli melkoinen pettymys, ja voin kuvitella lukijan kärsimyksen kaikkien niiden sarjakuvien jälkeen.

Convergence alkaa ihan mielenkiintoisesti kylläkin. Brainiaciä käsitelllään ihan kiinnostavalla ja uudella tavalla, mutta sitten sarjakuvan kirjoittaja tuntuu unohtavan mitä kirjoittaa, ja kokonaisuus muuttuu aikamoiseksi pullamössöksi.

Hahmoja on ihan liikaa ja niistä vain harvoilla on mitään merkitystä tarinan kannalta ja osaa ei juuri käytetä ollenkaan vaan niiden tehtävä on joko kuolla tai olla statisteja. Universumejakin käsitellään erittäin huonosti, ja niissäkin on vaikea pysyä kartalla ilman kokoelman lopussa olevaa karttaa. Toki ne ovat ihan kiinnostavia pääsiäismunia, mutta niillä ei tehdä mitään ennennäkemätöntä.

Sarjakuvasta puuttuu punainen lanka ja se ei ole edes tarpeeksi huono ollakseen oikeasti huono tai edes kalkkuna. Moni sarjakuvan juonielementeistä tuntuu lähinnä itseään toistavilta tai sitten niissä on vaikea pysyä perässä ellei ole lukenut yli 30 sarjakuvaa. Itsekin selvisin vain nipin napin.

Harmi sinänsä, koska jotkut sarjakuvan konseptit ja ideat ja muut vaikuttavat ihan kiinnostavilta.

Scott Lobdellin Teen Titans

Aiemmin mainitsinkin Red Hood and the Outlawsin kohdalla kuinka paljon inhoan näitä Lobdellin Titans sarjakuvia, mutta selvennäköön vielä tässä miksi inhoan niistä juuri tätä.

Tämä sarjakuva on sinänsä ihan innovatiivinen, mutta se muuttaa liikaa Teen Titansin alkuperäistä ideaa ja hahmoja. Se pyrkii olemaan uusi sukupolvi, mutta siinä on unohdettu kokonaan vanha sukupolvi. Ja niitä asioita joita ei ole unohdettu...niissä ei ole mitään järkeä.

Lisäksi Tim Drake ei ole tiimin johtajana kovin kiinnostava, kuten ei missään muussakaan roolissa. Hän on yksinkertaisesti tylsin Robin koskaan. Lisäksi hän riisuu naamionsa aivan liian helposti täysin tuntemattoman edessä.

Neal Adamsin Batman Odyssey

Neal Adams on legenda Batmanin parissa. Tai oli joskus muinoin 1960-1970-luvun taitteessa. Mutta tämä uudempi sarjakuva on erittäin huono paluu hahmon pariin. Se on sekä sekava että omituinen että huonosti kuvitettu. Ja lisäksi värimaailma ei tunnu Adamsin henkeen sopivalta. Adamsin tyyli tuntuu muutenkin jotenkin vanhentuneelta.

On myös tärkeää huomioida että Adamsin ollessa Batmanin tekijänä aiemmin, hänellä oli aisaparina Dennis O'Neil. He yhdessä uudistivat ja nostivat Batmanin ja Green Arrow:in hahmot suosta. Tämä sarjakuva osoittaa, että myös hyvät kirjoitustaidot on tärkeät, koska edes hyvä kuvittaja ei välttämättä saa aikaiseksi hyvää sarjakuvaa yksin. Toki on olemassa kuvittajia jotka ovat myös hyviä käsikirjoittamisessa. Mutta molempien arvostaminen on silti tärkeää.

Jonkinlainen sivuseikka taitaa olla tosin se että Batman heiluu sarjakuvassa turhan paljon aseen kanssa. Se on toki häiritsevää, mutta ei pelkästään siksi että Batman ei käytä asetta, vaan jo siksi kuinka häiritsevä tuo on visuaalisesti. En ihan totta ymmärrä mihin tällä sarjakuvalla on pyritty. 

Garth Ennisin Ghost Rider: Road to Damnation

Olen valtava Ghost Rider fani ja myös Ennisin tuotanto menee, mutta tämä oli pieni pohjanoteeraus häneltä. Sarjakuvassa toistuu kaikki Ennisin kliseet ja se on lisäksi täysin turha tarina jolla ei tunnu olevan mitään kerronnallista pointtia. Muutenkin sarjakuva muisuttaa enemmän Hellblazer kuin Ghost Rider sarjakuvia. Henkilökohtaisesti en pitänyt Ennisin Hellblazer sarjakuvistakaan.

Sarjakuva on sävyltään jotenkin lapsellinen ja kuvitus jotenkin jähmeydessään vaan korostaa tätä. Jos pitäisi mainita hyvä Ghost Rider juttu, niin ehdottomasti Howard Mackien tai Jason Aaronin Ghost Rider sarjakuvat. Ainakin ne tuntuivat kypsiltä ja niissä koitettiin jotain uutta. Ja lopussa jää edes jonkinlainen illuusio siitä että jotain merkittävää on tapahtunut hahmon elämässä.

Alan Davisin JLA: The Nail

Yksi ainut naula muuttaa koko DC Universumin historian ja luo uuden aikalinjan jossa Teräsmies ei tipahtanutkaan Kenttien luokse, vaan jatkoi matkaansa muualle. Hyvä Elseworld tarina paperilla, mutta sitten päästäänkin siihen että kyse on loppupeleissä ihan tavallisesta tarinasta, johon ei olisi varmasti edes tarvinnut loppupeleissä elseworld leimaa jos sitä olisi vain hieman muutettu.

Tarina on muutenkin yltiödramaattinen, ja sankarit näyttäisivät pärjäävän ihan hyvin ilman Teräsmiestä. Eikä edes mikään oikeastaan osoita että Teräsmiehen poistumiselta DC Universumin historiasta olisi tuon tyyppistä vaikutusta. Tämä on taas hyvä esimerkki siitä kuinka hölmö logiikka tälläisissä tarinoissa usein on. Jos kirjoittaa tarinan jossa Teräsmiehen puuttumisella on näin keskeinen rooli, niin silloin pitäisi kyllä lunastaa tuo jotenkin.

Alan Davisin kuvitus on kyllä miellyttävää silmille, kuten lähes aina. Sarjakuvasta on useita mielipiteitä, joten sikälikin se on lukemisen arvoinen. Mutta itseäni henkilökohtaisesti ärsyttää ja häiritsee nämä seikat tämän tyyppisissä tarinoissa.

James Robinsonin Justice League: Cry for Justice

Hal Jordan kyllästyy siihen että supersankareita kuolee ja kukaan ei saa oikeutta, ja lähtee yhdessä Green Arrow:in kanssa perustamaan omaa Justice Leagueta. Kuvituskin vaikuttaa miellyttävältä, ja dialogissa on pientä potkua. Hyvä aloitus.

Mutta sitten kaikki romutetaan päin naamaa. Näytetään kuvia siitä kuinka oikeus ei toteudu muiden tulevien Justice League jäsenten kohdalla, ja nämä parkuvat oikeutta (JUSTICE!!!!) hyvinkin typerän oloisesti ja siinä tippuu dialogin potkut, suoraan päin persettä.

Lopulta sarjakuvassa unohdetaan jopa että mikä oli koko homman pointti, ja toki tähän on syynä myös DC:n johtavat tahot jotka vaativat jotain ihan ihmeellistä jälleen kerran. Ja kas näin romuttuu James Robinsonin hyvin alkanut sarjakuvaura joka oli vielä tähänkin aikaan vasta nousussa Starman sarjakuvan vuoksi.

Lisäksi kuvitus huononee tarinan edetessä joten antaapa senkin liian kehumisen nyt sitten olla. Mitä sarjakuvasta edes jää käteen? Vaadin oikeutta James Robinsonille!! Justice!!!!

Paul Dini, Jimmy Palmiotti, Sean McKeever, Tony Bedard, Adam Beechen ja Justin Gray Countdown to Final Crisis

52 nimisen sarjakuvan ollessa huikea menestys taloudellisesti ja kriitikoiden puolesta, DC päätti että seuraava crossover on tuon henkgellinen jatko-osa. Final Crisis nimisen Morrisonin upean sarjakuvan ollessa tulossa päätettiin ideat yhdistää niin että Countdown olisikin tuon esiosa. Aivan tolkuttoman pitkä, peräti 52 lehteä kestänyt Countdown on täynnä kummallisuuksia joista edes Morrison itse ei välittänyt vähääkään kirjoittaessaan omaa juttuaan. Hän vain teki sen minkä jokaisen kirjoittajan pitäisi tehdä tällä alalla: Kirjoittaa hyvä tarina.

Joka viikko ilmestyneen lehden tekijätiimikin vaihtui joka viikko, jotta sarjakuvan kirjoittaminen ei kävisi turhan raskaaksi kirjoittajille. Tämä tietenkin luonnollisesti tarkoitti helvetin monia jatkumovirheitä. Puhumattakaan tarinan laadun kärsimisestä. Tai siitä että hahmot eivät vain olleet kovin kiinnostavasti kirjoitettu.

Sarjakuvan kuvitus on yleisellä tasolla kamalaa. Puhumattakaan Mr. Actionin visuaalisesta ilmeestä. Tai kohtauksesta jossa Mary Marvel käyttää Kyle Raynerin kehoa aseena. Kohtaus on hillitön ja typerä samaan aikaan.

Monitor hahmo on kiinnostava hahmo, mutta tuota käytetään tässä tarinassa todella tylsällä tavalla. Ajatus siitä että monitoreja on useampi, on minusta innovatiivinen ja hauska. Mutta kun he seisovat paikallaan ja ihmettelevät, kaikista voimistaan huolimatta, se alkaa lopulta kyllästyttämään. 

Dialogi on pahimmillaan jopa mauttoman lapsellista ottaen huomioon että sarjakuvan on tarkoitus olla kypsemmälle yleisölle. Puhumattakaan kaikista kuolemista joilla ei ole mitään pointtia muuta kuin shokkiarvo. 

Chuck Austenin X-Men

Ymmärtääkseen miksi Austenin X-Men juoksu on niin tolkuttoman huono, täytyy ymmärtää ensin tietysti se että hänelle annettiin käyttöön periaatteessa huonoin X-Men tiimi koskaan. Tiimiin kuului Jäämies, Enkeli, Chamber ja Painajainen. Jotta tiimi herättäisi lukijoiden kiinnostusta vähääkään, siihen lisättiin vielä Wolverine. Sekä tietysti koomassa oleva Havok ja myöhemmin muunmuassa Juggernaut. 

Mutta toki kaikkea huonoa kirjoittamista ei voi panna huonon tiimin tai hahmojen piikkiin. Hyvä kirjoittaja vääntää vaikka paskasta kultaa. Ja sitäpaitsi ihminen joka ei osaa kirjoittaa X-Men tiimistä jossa on Juggernaut kiinnostavaa tai hyvää tarinaa, on äärimmäisen huono kirjoittaja. Tuohan nimittäin kirjoittaisi jo itse itsensä.

Austen ei osaa kirjoittaa naishahmoja juuri ollenkaan. Jokainen naishahmo hänen X-Men sarjakuvassaan haaveilee korkeintaan seurustelusta. Toisaalta, hänen tapansa kirjoittaa Northstar hahmoa osoittaa myös että hän ei osaa kirjoittaa homojakaan. Northstarin hahmossa olisi paljon muutakin ammennettavaa kuin hänen seksuaalinen suuntautuminen, mutta Austen ei tätä tunnu ymmärtävän. Ylipäätään kokonaisuudessaan Austenin X-Men hahmot ovat yksiulotteisia.

Puhumattakaan siitä miten Austen hoitaa ihmissuhde draamat. Ne on aina toteutettu jotenkin väärin. Milloin toinen hahmoista on liian nuori toisen kanssa sekstailuun tai milloin muuten vaan dialogi tai muu on jotenkin nyrjähtänyttä.

Kiinnostavia juonikuvioita, kuten Havokin koomasta heräämistä ei juurikaan käsitellä. Kun Havok herää koomasta, hänelle luetellaan kaikki tapahtumat jotka hän on missannut, kuten esimerkiksi WTC tornien terroristi-isku ja Genoshan tuhoutuminen, mutta tähän ajatukseen ei palata missään kohtaa. Havokista olisi potentiaalia olla X-Menin mutanttiversio Kapteeni Amerikasta, mutta sen sijaan tämä kuitataan vitseillä.

Vitseistä puheenollen...Austenin ajoitus vitseihin on aina huono. Hetket kuten edellämainittu ja Painajaisen hengellisen puolen käsittely vaativat jonkinlaista herkkyyttä ja hienovaraisuutta, mutta Austenilla ei tunnu olevan kumpaakaan. Lisäksi Austen luulee selvästi olevansa Garth Ennis päätellen siitä miten hän käsittelee uskontoja.

Painajaisen alkuperän paljastuminen on ehkä ainoa oikeasti kiinnostava ja looginen ratkaisu koko helkkarin juoksussa, ja sekään ei ole täysin Austenin idea. Alunperin Austen suunnitteli Painjaisen syntyneen villissä lesboseksissä Mystikon ollessa miehen muodossa. Ratkaisu johon päädyttiin on huomattavasti parempi, vaikka sitä ei ole kokonaan vahvistettu. Toki Austen onnistuu tyrimään tämänkin tekemällä Painajaisesta oikean demonin.

Ja keino jolla Xorn yritetään tuoda takaisin X-Men maailmaan? Xorn esittämässä Magnetoa joka esittää Xornia? Mitä ihmettä Austen on ajatellut tätä kirjoittaessa? Tai sitten kohtaus jossa Millerin hengessä harrastetaan seksiä ilmassa vanhempien edessä tarinassa joka on olevinaan moderni Romeo ja Julia? 

Näitä outoja ja typeriä kohtauksia ja vikoja on lukemattomia, ja tässä raapastin vasta pintaa. Austen on yksi vihatuimmista supesankari kirjoittajista, ja hän sai jopa sen takia potkut DC:ltä hänen kirjoittaessaan Action Comicsia. Mikä on toki julmaa, mutta sinänsä en ihmettele päätöstä.

J.T. Krullin Justice League: The Rise of Arsenal

Hyvistä Titans sarjakuvista tunnetun J.T, Krullin Rise of Arsenal on kauheinta roskaa ikinä. Justice League: Cry for Justice sarjakuvassa Roy Harper päätyi koomaan ja menetti kätensä, ja Rise of Arsenal sarjakuva on suoraa jatkoa tuolle. Roy kärsii huumeongelmasta ja näkee hallusinaatioita. Uusi elämä on hänelle liikaa.

Ikävä kyllä myös Royn valitus ja kaikki jatkumovirheet ovat myös lukijalle liikaa. Roy Harper on sarjakuvassa ehdottomasti kusipää, jopa vaikka tarina alkaa hyvin. Hän haukkuu hautajaisissa ystäväänsä huoraksi ja käyttäytyy muutenkin kuin ääliö. 

Mutta varsinainen paskamyrsky alkaa puolessa välissä kun Harper alkaa taistelun keskellä pohtimaan miten hyvä sängyssä vastustaja on. Ja he alkavat harrastamaan seksiä, jonka aikana Harper huomaa että hänellä ei seiso. Olen täysin tosissani. Tämä todella tapahtuu. Ja sarjakuvan nimi saa aivan uuden merkityksen.

Harperin sekoilut eivät lopu tähän sillä hän menee kadulle ostamaan heroiinia ja saa Batmaniltä potkun päähän. Hän herää sidottuna ja aloittaa valittamisen siitä kuinka kukaan ei ymmärrä häntä. Ja kuka saakaan hänet lopulta palaamaan järkiinsä ja pystyyn? Hänen tyttärensä haamu joka ilmestyy hänelle! Sarjakuva on siis ärsyttävän ja typerän ja koomisen lisäksi myös kliseinen.

Sarjakuva ei ole pelkästään huono itsenäisenä teoksena, vaan täytyy myös huomioida, että sen vaikutukset Roy Harperin hahmoon näkyivät vielä Red Hood and the Outlaws sarjakuvassa, jossa hän on yksi kolmesta päähenkilöstä. Tämä on sääli koska hahmolla olisi paljon potentiaalia ja viime vuosina se on mennyt vain hukkaan. En ole edes varma palauttiko Titans Hunt sarjakuva häntä täysin kunnolliseksi hahmoksi. Rise of Arsenal tulee aina kummittelemaan hahmon historiassa.

Jeph Loebin The Ultimates 3

Mark Millarin Ultimates sarjakuvat olivat upeita uusia versioita Kostajien tunnetuimmista hahmoista ja perustajajäsenistä. Mutta sitten kirjoittaja vaihtui ja lopputulos oli arvattavissa jo kaukaa. Ultimates 3 jatkaa jokseenkin suoraan siitä mihin Millarin sarjakuvissa jäätiin. 

Hank Pym on vangittuna Ylivertaisten kartanossa. Mustan Lesken ja Tony Starkin seksivideo lähtee levitykseen hyvin sekavissa olosuhteissa johon liittyy Ultron ja huumeet. Purppuranoita kuolee, ja Magneto ottaa hänen ruumiinsa mukaan Kadonneeseen valtakuntaan. Ylivertaiset saapuvat paikalle rähisemään. Samaan aikaan Ultron esiintyy Yellowjackettinä ja käyttää Ylivertaisten dna:ta tehdäkseen heistä androidiversiot. Androidit saadaan tuhottua mutta Elohopea kuolee kun Haukansilmä ampuu häntä. Lopulta kaiken takana paljastuu olevan Tohtori Doom.

Jos tämä kuulosti sinusta sekavalta sotkulta, niin sitä se todennäköisesti on. Ultimates sarjakuvan jatko-osa pyrkii väkisin tiivistämään koko Kostajien historian yhteen osaan, sillä tämän oli tarkoitus olla viimeinen osa ennen kaiken päättävää Ultimatiumia. Ja siksi Ultron on ilmeisesti mukana. Mene ja tiedä. Samalla se tietysti yrittää saada Ultimates sarjakuvan omat olemattomat keskeneräiset juonikuviot koottua loppuun. Ja näiden kahden ajatuksen yhdistelmä tekee hankkeesta tuomitun epäonnistumaan.

Lisäksi vahvistetaan että Elohopean ja Purppuranoidan suhde ei ole vain sisarellista vaan seksuaalista. Eli insestiä. En usko että Millar olisi halunnut tälläistä tehtävän näille hahmoille. Tai sen puoleen Stan Lee. On päivänselvää että Ultimates sarjakuvan sankarit ovat niin sanottu rikkonainen tiimi, ja sen vuoksi niiden hahmoihin on tehty ymmärrettävästi muutoksia. Mutta tämä muutos oli monelle lukijalle ymmärrettävästi vähän liikaa. Sarjakuvat ottavat vaikutteita Watchmenistä, ja toteuttavat toimivasti sen perintöä Marvel hahmoihin. Mutta Ultimates ei kuitenkaan ole Watchmen. Loebin tyyli ja taidot eivät riitä tämän tyyppisten hankalien teemojen käsittelyyn.

Lopputwisti on myös typerä. Doomilla ei ole aiempaa historiaa Ylivertaisten kanssa ja lisäksi hän toimii hieman eri logiikalla Ultimate Uiversumissa kuin perinteisessä Marvel Universumissa. Tai ainakin sen verran mitä olen hänen esiintymisiä lukenut. Tässä hänestä tehdään samanlainen hahmo kuin normaalissa Marvel Universumissa. Ja jos unohtaa tuonkin, niin pohjustus lopputwistiin on silti huono, ja toimii pelkkänä typerästi kirjoitettuna kimmokkeena Ultimatum sarjakuvalle.

Hank Pymin ongelmaa ei ratkaista ja uudelle lukijalle tarina tuntuu äärimmäisen sekavalta jopa vaikka hän olisi lukenut kaksi aiempaa osaa.

Doug Moenchin Catwoman: Guardian of Gotham

Mitä jos Kissanainen olisikin Batman ja Batman olisi hullu sekopää? Sinänsä hauskasta elseworld tarinaideasta saatiin erittäin pitkästyttävä ja tylsä sarjakuva. Idea nimittäin ei kanna kovin pitkälle, koska sen hauskuudestaan huolimatta todella ohut ja heikko. Ongelma kun periaatteessa on että Kissanainen ei tunnu eroavan mitenkään merkittävästi Batmanistä, kun hänestä tehdään Batman. Lisäksi tulee muistaa että Kissanainen on hahmona jo riittävän uniikki ilman tälläistä tarinaa.

Tuon kaiken lisäksi sarjakuvan on kirjoittanut yhden tai kahden hitin ihme Doug Moench ja piirtänyt lähinnä Kissanaisen päänkokoisista tisseistä tunnettu Jim Balent.

On jokseenkin hillitöntä että Kissanaisen kissasignaali on pelottavampi kuin Kissanainen itse Batmaninä. Batmanin ja Kissanaisen asetelma pitäisi olla sarjakuvassa toisinpäin, mutta Batman käyttäytyy lähinnä sekopäisesti ja typerästi. Kaksinaamasta on tehty nainen joka heiluu kirjaimellisesti puolialasti. Ja olen melko varma että Cat People elokuva ei ole sopiva elokuva inspiroimaan Kissanaista ryhtymään Kissanaiseksi. Puhumattakaan siitä että Alfredin naispuolinen versio pistää miettimään että onko tämä pornosarjakuva? 

Bruce Wayne todella on karmiva pahis, mutta ei tosiaankaan yhtään Batmanmäinen. Toisinaan häntä ei yhdistäisi Batmaniin tai Bruce Wayneen ilman asua, ja hänen virneensä on ihan totta karmiva.

Sarjakuvan loppuratkaisu on myös typerä. Kissanainen paljastaa Brucelle henkilöllisyytensä pelkän muutaman viikon tuntemisen jälkeen, ja menee tämän kanssa naimisiin JA hankkii tämän kanssa lapsen. Lisäksi Batman alkaa käyttäytymään idioottimaisesti. Hän yrittää tappaa Selinan koska...hän on pahis. Hänellä ei ole mitään syytä yrittää tappaa häntä. Hän on miljonääri. Ja lopputwisti siitä että Batman murhasi Kissanaisen vanhemmat on aivan helkkarin typerä myös. 

Kuvitus on toisinaan sekä huonoa että hyvää. Joidenkin hahmojen hiukset on piirretty todella kauniin näköiseksi, ja toisinaan, hyvin pieninä hetkinä, hahmot näyttävät sympaattiselta. Paitsi tietenkin Batman. On itseasiassa häiritsevää että Selina näyttämään vetävämmältä ILMAN aivan kamalaa korsetilla vuorattua Kissanaisen asua joka tuo mieleen Halie Berryn Catwoman elokuvan. Lopun aikaa kuvitus onkin melko kamalaa. Keskeisin syy on että piirtäjällä on perverssioita kieliin, naisiin ja tisseihin, mikä on tervettä enää vain tiettyyn pisteeseen asti. Hyvän maun raja ylittyy sarjakuvassa hyvin nopeasti. Tämä on harmi koska piirtäjän tyyli on muuten todella miellyttävä.

Stan Leen Ravage 2099

Marvelin Spider-Man 2099 oli erinomainen ja uniikki sarjakuva joka vielä menestyi hyvin. Luonnollisesti menestynyt sarjakuva tarkoittaa lisää samaa ja mielellään mahdollisimman nopeasti. Niiden joukkoon kuului Doom 2099, Ghost Rider 2099 ja Punisher 2099. Samassa yhteydessä tehtiin myös poikkeuksellinen Ravage 2099 sarjakuva, jossa Stan Lee palasi sarjakuvien kirjoittamisen pariin pitkän tauon jälkeen. Marvel 2099 linjan sarjakuvat (lukuunottamata Spider-Man 2099:ää) eivät olleet kovin hyviä tai kiinnostavia muutenkaan, mutta Ravage 2099 oli aivan poikkeuksellisen huono.

Sarjakuvan ongelma on että se on sekä aikansa tuote, ja jopa sellaisena erittäin vanhentunut. Sarjakuvan maailmassa teknisesti Vihreät voittivat vaalit ja valtasivat Amerikan. Tai sitten en tajunnut tästä sarjakuvasta mitään. Ravagen supervoimat ovat tylsät, juonessa ei ole järkeä ja kokonaisuus on tylsä. Ylipäätään sekava kokonaisuus jonka päähenkilö on täysi ääliö. Sopivan kuvainnollista onkin että päähenkilö rakentaa supersankari univormunsa roskista kaatopaikalla. Lisäksi pahiksen motiivit ovat kliseiset ja toisinaan hän käyttäytyy kuin idiootti.

Sarjakuvan viesti jää pahasti epäselväksi. Eniten kuitenkin sarjakuvassa häiritsee se, että se olisi ollut loistava tilaisuus saada Stan Lee kirjoittamaan "loppu" hänen omalle sarjakuvauniversumilleen. Loppu joka olisi sijoittunut vuoteen 2099. Sen sijaan saimme Ravage 2099 sarjakuvan. Tämmöinen hukattu mahdollisuus harmittaa. 

Jill Thompsonin Death: At death's door

Sandman sarjakuvaan liittyvä spin-off sarjakuva, joka on toteutettu manga-pokkari muodossa. Erittäin surkea sarjakuva, jossa vain hölötetään ja hölötetään ja koko sarjakuva tuntuu olevan lapsille suunnattu. Todella ärsyttävä ja keinotekoinen sarjakuva. 

Sandmanin spin-offit ovat muutenkin melko surkeita ja tarpeettomia mikäli niitä ei ole kirjoittanut Neil Gaiman itse. Suurimmaksi osaksi ne onkin hylätty Gaimanin omassa Sandman jatkumossa. Kokonaisuudessaan sarjakuva on helposti unohtuva tekele, jonka kuitenkin typerän dialogin vuoksi heittää seinään melko nopeasti. Sarjakuva ei kelpaa edes kalkkunaksi, se vain on ärsyttävä ja turha.

Saman kirjoitajan Thompsonin Ihmenainen sarjakuva onnistuu esimerkiksi huomattavasti paremmin ilman mitään kummempia mangamaisia kikkailuja. Minulla ei ole mitään vastaan pseudo-mangaa, se vain hyvin harvoin on hyvin tehtyä, ja hyvin usein se on vain vaivaannuttavaa räpellystä. Tämä sarjakuva on siitä erinomainen esimerkki.

Mike Baronin The Punisher: Final Days

Tuomari (Punisher) kohtaa sekä Jigsawin että Kingpinin jonka vuoksi hän joutuu muuttamaan ulkomuotonsa mustaksi. Luit oikein. Tuomari vaihtaa ulkomuotoaan tummaihoiseksi. Tarina on tyypillistä 1980-luvun ja 1990-luvun sarjakuvaa. Yritetään olla hirveän vakavia, mutta päädytään tekemään ratkaisuja jotka vaikeuttavat sarjakuvan vakavastiottamista.

Tarinasta on vaikea saada mieleen juuri mitään kiinnostavaa kerrottavaa tämän lisäksi. Se tuntuu lähinnä kuriositeetilta, trivialta jota voi kertoa ympäriinsä tai jolla avata keskustelu. 

"Muistatko sen kerran kun Punisher oli musta?"

"Jep. Muistatko itse taas sen kun Punisher oli enkeli?"

Uskokaa tai älkää...tuolla saa monta mielenkiintoista keskustelua aikaan. Enkeli Punisher oli tosin ehdottomasti siistimpi ideatasolla kuin musta Punisher.

Christopher Goldenin ja Thomas E. Sniegoskin The Punisher: Purgatory

Lähinnä kauhukirjallisuudesta nykyisin tuttu Golden yhdistää voimansa fantasiakirjallisuudesta tunnetun Sniegoskin kanssa kirjoittaakseen historian huonoimman The Punisher tarinakokonaisuuden. Siinä Frank Castle kuolee ja palaa enkelinä takaisin maapallolle. Ilmeisesti hänelle annetaan jotkin säännöt joita hän joutuu noudattamaan palatakseen, mutta ne jäävät erittäin epäselväksi. Ehkä niitä olisi käsitelty enemmän sarjakuvan edetessä, mutta sarja jäi periaatteessa kesken päätoimittajan puuttuessa huonoon menestykseen.

Sarjakuva oli niin huono ja omituinen ja pois alkuperäisestä ideasta, että Garth Ennis kuittasi omassa The Punisher juoksussaan sen tapahtumat yhdellä lauseella mitättömiksi. Aiheeseen palattiin kuitenkin samojen kirjoittajien neljäosaisessa mini-sarjassa Wolverine/The Punisher: Revelation joka taas oli erittäin hyvä tarina näinkin huonoilla aineksilla. Se muistuttaa hyvin vahvasti japanilaista animaatiosarjaa, joka voisi hyvinkin toimia tv:ssä omana juttunaan, irrallaan The Punisherista. Ehkä jokin vaihtoehtoisen universumin juttu jopa. Idea ei tässä valossa ole nimittäin kovin huono. Se vain on toteutettu väärällä tavalla.

Kirjoittajat päätyivät myöhemmin tekemään useammin yhteistyötä muunmuassa Buffy kirjojen parissa. 

Justin Grayn ja Jason Grayn The Battle for Blüdhaven

Alkuperäinen suunnitelma Infinite Crisis sarjakuvaan oli että Dick Grayson olisi kuollut ja siinä samalla hänen kotikaupunkinsa Blüdhaven olisi tuhoutunut. En ihan ymmärrä miksi, koska todennäköisesti siinäkään ei olisi pysytty, vaan tilanne olisi palautettu korkeintaan 2 vuodessa. Jostain syystä kuitenkin DC:llä päätettiin että Blüdhaven tuhotaan ja tämä sarjakuva käsittelee tuon jälkiseurauksia.

Sarjakuvassa presidentti määrää myrkylliseksi mudostuneen Blüdhavenin alueen eristykseen, ja rakennuttaa muurin sen ympärille. Vuosi myöhemmin muurista on tullut vakituinen käsite, ja kansalaiset ja muut ovat jo tottuneet siihen. Sankarit jotka yrittävät päästä kaupunkiin on määrätty tapettavaksi. Kun selviää että kaupungissa on vielä ihmisiä ja kaikki ei ole muutenkaan ihan sitä miltä näyttää, alkaa supersankareiden keskinäinen kinastelu siitä pitäisikö tehdä asialle jotain.

Potentiaalisesti kiinnostavasta dystopia/apokalypse henkisestä ideasta ei oteta kaikkea irti ja keskitytään täysin epäoleellisiin seikkoihin. Hyvin alkanut tarina muuttuu sekavaksi ja kummalliseksi kinasteluksi, jossa ei ole päätä eikä häntää. Plussaa tarinalle voisi antaa pienempien, C-listan hahmojen käytöstä, mutta sekin sössitään tekemällä niistä tylsiä. Koko tarina on kauttaaltaan tylsä ja sekava.

Brian Azzarellon Batman: Koston ritari

Azzarello on kirjoittaja joka osaa tyriä kunnolla silloin kun hän sen tekee. Erityisen mieleenpainuva sarjakuva häneltä on Koston ritari, jossa pääosassa on vaihtoehtoisen universumin Batman, joka on tarkalleen ottaen perinteisen Batmanin isä, Thomas Wayne. Sarjakuva on vahvasti kytköksissä Flashpoint sarjakuvaan, joka taas on huomattavasti parempi tarina samasta hahmosta.

On varsin ymmärrettävää että Elseworld tarinoissa juonikuviot muuttuvat hieman. Olen täysin sinut sen kanssa että Bruce Wayne kuoli Thomas Waynen sijaan. Mutta typeryys lähtee käsistä kun kerrotaan että Martha Waynen, Bruce Waynen äiti, on Jokeri. Hän siis sekosi Brucen kuoleman jälkeen ja ryhtyi superkonnaksi. 

Idea tuntuu todella väkinäiseltä ja on keskeisin syy miksi tämä sarjakuva on aivan kamala. Toteutuksena toki idea on siinä mielessä hyvä, että kun Thomas kertoo Marthalle, että toisessa universumissa Bruce on elossa ja on Batman, Martha kiljaisee kauhusta. Reaktio on osin luonnollinen, mutta ei vaan toimi kokonaisuudessaan.

On hyvin häiritsevää muutenkin että kun kerrankin on mahdollisuus avata uutta hahmoa ja sen maailmaa, aikaa kulutetaan tämmöiseen. Tarinan lopuksi emme tiedä paljoakaan Thomas Waynen Batman hahmosta mitä emme jo tienneet aiemmin. Tai sitten tieto lisää tuskaa.

Onneksi toisaalta myöhemmin hahmoa alettiin käyttämään Batman sarjakuvissa. Hahmo oli itselleni jopa ainoa kiinnostava asia Tom Kingin todella laahaavassa juoksussa.