Huonoimmat arvostelemani sarjakuvat

Paholaisen Morsian

Soundi lehteen sarjakuvia piirtäneen Juho Juntusen valokuvia käyttävä sarjakuva herätti ilmestyessään hämmästelyä mediassa. Eikä vähiten siksi että siinä käytetään kuvia suomalaisista julkkiksista. Juho Juntunen on paremmin tunnettu piirtäjänä, ja hän on myös parempi siinä. Ja hänen olisi pitänyt viedä kameransa paikalliseen Cash-Storeen heti saatuaan sen, eikä edes kuvitella luovansa sen avulla sarjakuvia. Tai edes tätä yhtä sarjakuvaa. Selitän nyt miksi olen tätä mieltä.

Ensinnäkin. Käydäänpä teoksen juoni läpi. Paholaisen morsian kertoo pärinäpoika Taiston ja suhinasussu Päivikin romanssista. Lempi roihahtaa, kun Tuska MC -moottoripyöräkerholainen Taisto pelastaa strippari Päivikin raiskaajien kynsistä. Pulisonkiposkinen bikeri saa kuitenkin huomata, että rakkauden baana on kotimaista moottoriväylää kivikkoisempi paahtaa, sillä itse Saatana palvojineen on saman vosun perässä. Taisto ja Päivikki joutuvat veriseen ja visvaiseen seikkailuun, jossa mukana on zombeja, sekopäisiä hihhulimotoristeja ja muita outoja ilmestyksiä.

Koska kyseessä on valokuvattu sarjakuva, käytän valokuvissa esiintyvistä henkilöistä nimitystä näyttelijät. No, nyt kun tuo on selvä, tehdäänpä vielä selväksi että näyttelijät ovat huonoja. He saattavat näytellä jossakin muussa jutussa hyvin, mutta tässä ne ovat huonoja. Eikä heiltä vaadita kuin että he poseeraisivat tai pikemminkin ilmeilisivät kameralle kuvattaessa. Ilmeistä puheenollen, mielestani Jussi Lampi ylinäyttelee ja vääntelee liikaa naamaa hänen kohtauksissaan. Toinen pahin ylinäyttelijä on Reetta Weidich. Hannu Soini taas tuntuu muuten vaan aivan pöljältä, ja valtaa aivan liikaa tilaa itselleen alusta. Muita huonoja näyttelijävalibntoja ovat uhrin roolissa oleva Emilia, äidin roolissa oleva Ninja ja Mari.

Listaa voisi jatkaa varmasti loputtomiin, mutta ainoastaan nuo erottuvat joukosta ja pistävät silmään pahasti. Ainoa todella edukseen erottuva on Taiston roolia näyttelevä Pasi Kuosa, josta irtoaa hupia joka kohtauksessa. A-P Rakkolainen on myös kaikessa omituisuudessaan hauska. Tuomari Nurmion ja Jouni Hynysen roolivalinnat ovat täysosuma. Hanoi Rocks fanina minua miellyttää tietyllä tapaa Miken ja Andyn osallistuminen.

Taustalla olevat lavasteet ovat sopivan spontaanisti ja hyvin rakennettuja. Mutta puvustus on etenkin alussa karmean epäsuhtaista ja sen eteen olisi voinut nähdä vähän enemmän vaivaa. Alkukohtauksen rajaukset, kuvaukset, niiden sopiminen asetteluun ja ruutukuljetukset ovat hätiköityjä. Verellä täytetyt kohtaukset näyttävät sekavilta ja hölmöiltä. Kirjasta saa vaikutelman että tarinaa on kirjoitettu sitä mukaa kuin kuvia on otettu. Lukujakauksen puuttuminen inhottaa, ja päiväkirjat ovat ärsyttäviä (mikä lienee tarkoitus) ja turhia.

Kaiken sotkun keskeltä löytyy ristiriitaisia ajatuksia (nauraako vai itkeäkö) herättävä viittaus Grease elokuvasta tutun ”You’re the one that i want” kappaleen suomalaisen version musiikkivideoon. Asiallista olisi ollut liittää kappale soundtrackiin. Kyllä, tälläkin sarjakuvalla on soundtrack. Se ei ole aivan The Crowlle tehdyn Fear and Bullets soundtrackin veroinen, mutta on hyvin jäsennetty ja aseteltu kohtauksiin. Se tosin olisi voinut olla parempi kokonaan omana, yhden artistin tai bändin tekemä, kuten oli Fear and Bullets.

Kokonaisuudessaan tämä sarjakuva on helposti tuomittavissa juntiksi ja typeräksi teokseksi, mutta ehkä tämän on tarkoituskin olla huono. Ehkä tämän on tarkoituskin olla typerä. Ehkä tämä on sisäpiiri vitsi jota minä en ymmärrä, ja joka on minusta vastenmielisin teos mitä olen tällä sivulla arvostellu, mutta jollekin toiselle se on kultaakin arvokkaampaa. Mutta minusta se on kuitenkin ruma ja oksettava ja kuten nuoriso sanoisi, vammainen.

METSÄN PIDOT

Tarina ja kuvitus: Rui Tenreiro
Huuda Huuda, 2010
Suomennos Viljami Jauhiainen

Tämä sarjakuva houkutti minua sen kannen vuoksi. Kauempaa kansi näyttää melko mukavalta, ja herättää kiinnostusta. ”Minkä olennon käsi on kyseessä?” Kuitenkin lähempää katsottuna huomaa, että kansi ei olekaan niin hieno ja miellyttävä. Mutta kansi on silti parempi kuin itse sisältö.

Kaksi hahmoa kulkevat metsässä ja kohtaavat jättimäisen juustonaksun näköisen otuksen makaamassa veri suustaan valuen. He päättävät mennä lähimpään kylään apua etsimään. Seuraa lisää kävelyä, unikuvia ja kevyttä mystiikkaa. Ja tässä on koko tarinan ydin.

Tämän tyylinen kuvitus ei minuun yleensä uppoa, koska se on liian epärealistista. Kirjan takakansi lupaili kuvituksessa japanilaisia sävyjä, joita minä en tästä nyt aivan kyllä löytänyt. Mitäköhän tuolla on mahdettu tarkoittaa? Yksinkertaisuutta? No sitä ainakin piisaa. Kuvitus ei myöskään minusta parane sinisen värin liika käytön vuoksi. Oikeastaan se houkuttelee ainakin minut pois, sillä minusta se on ruman näköistä. Ja tuo mieleen satukirjan, minkä saattaa olla tosin pyrkimyskin. Sarjakuvan raa’at kohtaukset ja vakavuus jotenkin häiritsee minua kuvituksen vuoksi.

Mystisyys ja salaperäisyys ovat jänniä elementtejä, mutta liika mystisyys herättää liikaa kysymyksiä. Hahmoihin ei myöskään panosteta tarpeeksi. Ja tarinan loppu on arvattavissa jo puolessa välissä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan teos on hyvin nopeasti luettu. Laajempia yksityiskohtia ei nimittäin paljon ole, eikä ne liioin kiinnostakaan. Suomennos on kuitenkin niin hyvää, että luulin teosta, myös tarinan vuoksikin, suomalaiseksi. Puhekuplat ovat kuitenkin häiritsevän näköisiä, ja tämä hieman haittaa lukemista.

Plan 9 from outer space strikes again

Kaikki varmasti tuntevat (jos eivät ole nähneet, ovat ainakin kuulleet) kulttielokuvan Plan 9 from outer space ? Tuo Ed Woodin, maailmanhistorian huonoimmaksi kauhu-/scifi-/fantasia-elokuvaohjaaksi nimitetyn Hollywood historian oudokin (nero vai oikeasti avuton ohjaaja?) tunnetuin elokuva, jossa tiivistyy oikeastaan miehen koko ura, ja kyvyt…tai kyvyttömyydet. Nykyään elokuva on saalistanut epäuskottavalla juonellaan ja huonojen tehosteiden avulla kulttielokuvan maineen.

Elokuvassa ulkoavaruudesta saapuu joukko muukalaisia ”pelastamaan” maapallon. Koska maan asukkaat eivät heitä kuuntele, he päättävät herättää henkiin kuolleiden armeijan (kolme kuollutta.), jolla takoa järkeä jääräpäisiin maanasukkaisiin. Tätä koko suunnitelmaa siis kutsutaan ”suunnitelma 9:ksi” (Plan 9).

Elokuvassa lopulta asiat kääntyivät parhain päin, ja Bella Lugosi taikka Vampira eivät ihmisiä tappaneet. Nyt kuitenkin tässä sarjakuvana tapahtuvassa jatko-osassa palaavat muukalaiset maahan. Sarjakuvan sisäkansi sisältänee ne kaikkein parhaimmat vitsit. Siinä näet kerrotaan kuta kuinkin näin: ”Ed Wood teki elokuvassaan hyvin monta virhettä, kuten naruilla kulkevat lentävät lautaset joiden narut näkyivät. Mekin teimme muutaman virheen. ”. Kyllä, he tosiaan tekivät virheen: He tekivät tämän sarjakuvan.

Ehkä ei pitäisi tuomita näin herkästi. Oli P9FOSSA:ssa hyviäkin juttuja. Sarjakuvassa on useita viittauksia alkuperäiseen elokuvaan, kuten jopa kaikkein suorin, eli kohta, jossa näkyy elokuvassa näkynyt kohtaus tv-ruudulla.

Itse tarina sijoittuu 15 vuoden päähän elokuvan tapahtumista, Halloween iltaan. Yksi ensimmäisen elokuvan päähenkilöistä (Eugene Crowley) havaitsee laitteilla

an, että avaruusolennot aikovat iskeä taas. Samaan aikaan zombiemainen köntys (muistatko elokuvan tarpeeksi hyvin?) hyökkää nuorta tyttöä (Vampiran oletettu vastine.) uhkaavien jengiläisten kimppuun, vain jotta voi tappaa tytön (ensimmäinen virhe.).

Tarinan päähenkilö yrittää varoittaa etsivää/muita, mutta hänen puheitaan pidetään Halloween pilana. Kukaan ei muista mitä 15 vuotta sitten tapahtui. Kun kukaan ei kuuntele, päättää päähenkilö lähteä äitinsä kanssa taistelemaan mokomia zombeja ja örvelöitä vastaan. Zombeja on tällä kertaa enemmän kuin kolme, mikä tekee tarinan vähän liian uskottavan, mikä ei tässä ole tarkoitus.

Onneksi äiti kehittää aseen, jolla voi mokomia zombeja ammuskella (Lienee turhaa sanoa, että toinen virhe?). Loppu on kuitenkin kaikkein hölmöin (mikäli et halua spoilaantua, hyppää seuraavaan kappaleeseen…): Siinä Eugene saapuu vain yhtäkkiä kaiken häslän keskellä kertomaan äidilleen, että zombie-painaijainen on ohi. Samaan aikaan hallituksen agentti painaa nappia, ja räjäyttää auringon. Loppu?

Visuaalinen ulkoasu on mainio, ja Vampiran ”vastine” näyttää oikeastaan tyylikkäältä. On myös hienoa nähdä Bella Lugosi värillinen piirrosvastine takaumassa. Tosin tämänhän näkee värillisenä nykyään jo elokuvassa, halutessaan. On sinänsä harmi, että ulkoasu näyttää hyvältä, sillä tähän olisi ehkä sopinut paremmin huono piirrosjälki. Pyörtymiset ja muut ”näyttelijöiden” reaktiot ovat kuitenkin juuri niin liioiteltuja kuin elokuvassakin. Parantamisen (tai huonontamisen) varaa kyllä olisi, ja reilusti, mutta P9FOSSA ei ole niin epäonnistunnut omassa omituisessa tehtävässään. Alkuperäistä elokuvan tasoa se ei kuitenkaan saavuta, eikä tule olemaan millään tasolla yhtä kulttimainen. Arvosteluun vaikuttanee toki osin se, että itse elokuva on ollut mediassa jo viimeisen 20 vuoden aikana useasti. Mm. Marvelin Secret invasionissa oli selkeitä viittauksia tuohon, ja Tim Burtonin Mars hyökkää! elokuvassa nuo olivat peräti läpinäkyviä, ja suoria.

Pisteitä moinen saa seuraavasti:

Illegal / Eoin Colfer, Andrew Donkin ; art by Giovanni Rigano

Tämän sarjakuvan aihe ei kiinnostanut minua pätkääkään. Oli pettymys että kyse ei ollut fantasia sarjakuvasta kuten saman tekijätiimin Artemis Fowl sarjakuvat. Sarjakuvan aihe siis on maahanmuutto. Siinä oikeastaan kaikki sanottavani tästä tusinatekeleestä.

Weekly world news [vol. 1]: The world's only reliable news / written by Chris Ryall ; art by Alan Robinson

Aivan hirveää ajantuhlausta. Lähdin muutenkin etsimään Hullu Hullu Maailma lehden artikkeleita, mutta sainkin huonointa sarjakuvaa jota olen lukenut pitkään aikaan. Ei jättänyt mitään merkkiä itsestään. Mitä ilmeisemmin Lepakkopoika on suosittu aihe näissä sarjakuvissa.

The complete Dracula / [story by Bram Stoker ; adapted by Leah Moore and John Reppion ; art by Colton Worley

Aivan kamala kuvitus ja käsikirjoitus. Tekstilaatikot ovat epäselviä ja muutenkaan ei nyt oikein toimi. Tämä oli jo toinen yritys lukea tämä sarjakuva. Bram Stokerin Dracula ei selkeästi ole missään muodossa minun juttuni.

Sit kun sun naama räjähtää : päiväkirja = When your face explodes : diary / Emmi Valve

Todella säälittävä, korni ja mukahauska tekele. Kirjoittaja ei selkeästi ole löytänyt vielä tyyliään. Suosittelen saman kirjoittajan Armo sarjakuvaa ennemmin. Siinä ei pää räjähdä lukiessa.

Roberto Aguirre-Sacasan Chilling Adventures of Sabrina

En ole eläissäni tuhlannut aikaani Archie Comicsin sarjakuviin, mutta nyt kun tein poikkeuksen, en taida jatkossakaan tuhlata. Ideassa sinänsä ei ole mitään vikaa. Sabrina sarjakuva joka on tähdätty aikuisempaan makuun on jopa nerokas idea. Mutta mönkään mennään siinä että toteutus on sitä samaa mitä ennenkin, mitä nyt Sabrinaan isä on satanisti. Tai jotain sinne päin. Näinkin kiinnostava aloitus onnistutaan ryssimään todella pitkästyttävällä dialogilla, tarinalla ja kuvituksella. Tekee mieli vain ottaa ämpärillinen maaleja ja kaataa ne sarjakuvan päälle. On muitakin värejä kuin harmaa ja ruskea. Ja jotenkin vaan idea kauhu-Sabrinasta ei toimi ja muutenkin teos tarvitsisi enemmän huumoria koska se on niin tolkuttoman vakava, ja tarinassa ei tapahdu mitään ja dialogi on kuivaa.

Frederic Brrémaudin Love. Volume 1-2

Mykkä-sarjakuva on jotain mistä pidän. Se on helppo ja nopea lukea, ja aiemmat alan teokset, kuten Shaun Tanin Arrival ja Masashi Tanakan Gon ovat aivan mahtavia! Valitettavasti samaa ei voi sanoa Love sarjakuvasta. Juoni poukkoilee missä sattuu, ja koko perusideakin on täysin typerä eikä liity sisältöön mitenkään. Kuvitus on toki perusnättiä, niin kuin näissä teoksissa aina, mutta suurimmaksi osaksi ei edes tiedä mitä sarjakuvassa tapahtuu ja ei kuvitus tosiaan niin hienoa ole etteikö sitä olisi nähty jo aiemmin. Muutenkin herää vähän semmoiset lastenkirjan vibat molemmista teoksista. Ei jatkoon!

Neil Gaimanin Only the end of the world again

Ihmissudet rocks! Valitettavasti niistä vain kirjoitetaan harvoin kovin hyviä sarjakuvia, kirjoja tai elokuvia. Populaarikulttuurissa ihmissusia suorastaan syrjitään, ja heidät kuvitellaan aina pelkäksi krapula-hirviöiksi. Ikäänkuin krapulan ruumiillistumina. Tämä teos ei tee tässä hirveästi poikkeusta. Ja luulisi Gaimanilla olevan mielikuvitusta muuhun. Tarina on äärimmäisen lyhyt ja kokoelma, joka on kallis kovakantinen, sisältää tarinan luonnokset. Kuvitus pelittää, mutta tarinankerronta on laahaavaa. Tuntuu kuin lukisi enempi kuvitettua kirjaa kuin sarjakuvaa. Jälleen yksi pettymys Gaimanin tuotantoon perustuvien sarjakuvien tuotannossa.

Lee Bermejon Suiciders. Kirja 1

Tämä teos oli pienoinen pettymys. Okei. Onhan se hyvin piirretty. Värityskin rokkaa. Käsikirjoituksessakaan ei ole pahemmin vikoja. Dialogi toimii. Kaikki toimii. Mutta se on vain aivan tolkuttoman TYLSÄ!! Taas jotain helkkarin post-apokalyptistä skeidaa. Taas jotain gladiaattori-hölynpölyä. Myönnettäköön että monet mestariteokset ovat syntyneet juuri tällä tavalla, mutta tämä on jo nähty, ja se pitkästytti jo silloin. Pettymyksen tästä tekee se että sen on tehnyt mestari Lee Bermejo joka kuvituspuolella rokkaa ja lujaa. Lisäksi teos on niin saakelin makeen näköinen ettei sille voi olla vihainen. Saat anteeksi, Lee Bermejo.