Syväanalyysi: Narnia

Heti alkuun minun on kerrottava, että kun minä tutustuin Narnia kirjoihin, olin jo siirtymässä ylä-asteelle, joten niiden maailma ei tehnyt minuun samanlaista vaikutusta kuin ehkä olisi tehnyt nuorempana. Pidin tv-sarjasta sen verran että jaksoin katsoa sen loppuun, mutta olihan se aika vaivaannuttava. Kun luin ensimmäisen kirjan, näin ensimmäisen kirjan tv-sarja version ja näin ensimmäisen elokuvan, oli tuokin vaivaannuttavaa. Narnia konseptin ilmeinen kristillinen allegoria on jo itsessään hyvin tympäisevä ja vaivaannuttava, mutta jotenkin ajatus siitä että Joulupukki yhtäkkiä kesken kaiken tuo lapsille heidän tarvitsemansa välineet ja aseet keskellä pusikkoa on idioottimaisinta kaikissa muodoissa ja ehdottomasti jo liikaa. Tunne on sama kuin Hessu Hopo olisi yhtäkkiä ilmestynyt kesken Pelastakaa Sotamies Ryan elokuvan neuvomaan Tom Hanksille ja kumppaneille tien.

Edmund tuntui kaikkein kiinnostavimmalta hahmolta juuri sen takia että hän oli tarinan Juudas ja sai karulla tavalla huomata ettei se kannata. Juuri Edmund oli se joka sai Valkean Velhon tuntumaan pelottavalta ja todelliselta uhalta. Tätä ei ole muuttanut vanhentunut ikäni tai myöskään taidemuodon vaihtuminen kirjasta elokuvaksi. Muut lapset taas ovat kuin käveleviä paperisilppuja kiinnostavuudeltaan. Lucy on toisinaan ihan söötti, mutta naiviudessaan rasittava.

Ensimmäisen elokuvan lopussa lapset ovat Narniassa aikuisia, palaavat oikeaan maailmaan lapsina ja sitten taas palatessaan toisessa elokuvassa uudestaan Narniaan, ovat lapsia. Ei ole riittävää rahasaummaa, jotta voisin palkkatyönä selittää/analysoida tämmöistä fantasiamaailmojen logiikkaa...Se nimittäin ei käy järkeen.

Vaikka muuten C.S. Lewis onkin yhä mielestäni huono kirjoittaja, joka vähän sohii minne sattuu, niin pakko myöntää, että hän osaa silti pitää lukijan/katsojan uteliaisuuden. Esimerkiksi ensimmäisessä kirjassa mystinen Aslan paljastaa, että hän esiintyy muissa maailmoissa muilla nimillä ja hahmoilla. Kirjan loppumetreillä tarkat lukijat huomaavat, että Professori sanoo lapsille erään täsmälleen saman lauseen kuin Aslan, ja luikijalle jätetään naaman eteen mysteeri siitä että onko Aslanin normimaailman hahmo tämä Professori. Myöhemmin kuitenkin koemme pettymyksen kun Lewis paljastaa krijeessään että Aslan on meidän maailmassamme Jeesus. Professori olisi minusta ollut parempi ratkaisu.

Toisesta Narnia elokuvasta ei yksinkertaisesti jää oikein mitään mieleen. Taistelukohtaukset ja visuaalisuus eivät enää ensimmäisen elokuvan jälkeen häikäise ja hahmotkaan eivät kiinnosta.

Ben Barnes hoitaa roolinsa Kaspianina melko hyvin, ja juuri hänen kohtaamisensa Valkean Velhon kanssa on elokuvan paras kohtaus. Kyseistä kohtausta ei siis ollut kirjassa, ja sen tarkoitus on vain liittää elokuvat toisiinsa. Se jokatapauksessa toimii. Barnes on vähemmän vaivaannuttavampi Kaspian kuin ultrakoominen BBC sarjan Kaspianin lapsinäyttelijä, joka tuntuu lähinnä psykoottiselta.

Kaikkein koomisinta muuten lienee se että Saapasjalkahiiri Riipitsid (mikälie) on visuaalisesti hyvin toteutettuna ja muutenkin hyvin kirjoitettuna huomattavasti vähemmän vaivaannuttava elementti kuin Joulupukki, vaikka sen on tarkoitus koko saagassa olla comedy-side-kick ja hahmo joka on animorphisuudessaan jotain minkä pitäisi olla paljno vaivaannuttavaa. Anteeksi. Minä en pääse yli Joulupukista. Idea on typerä.

Elokuvan lopussa soi Regina Spektorin The Call kappale, joka on jotenkin vaivaannuttava kappalevalinta. Kohtauksessa myös kerrotaan että Susan ja Peter eivät voi enää palata Narniaan. Kohtaus tuntuu kirjaimellisesti samalta kuin ajatus jonkun kuolemasta, ja se aiheuttaa jokseenkin inhottavan tunteen loppumetreille ja asiaa ei auta Kaspianin ja Susanin epäilyttävän oloinen romanssi. Helpoksi kohtausta ei tee myöskään viimeisinä sanoina kuuluva vitsi taskulampusta joka jäi Narniaan, vaan se herättää lähinnä vaivaantuneen reaktion.

Kolmas elokuva on huomattavasti toista elokuvaa kiinnostavampi, ja seikkailuhenkisempi ja elävämpi, eikä se selvästi yritä mennä samoja latuja tunkemalla aivan väkisin massiivista Taru Sormusten Herrasta henkistä taistelukohtausta elokuvaan.

Uusi poika, Eustace Scrubb, oli jo kirjoissa ja tv-sarjassa hillitön, ja koko kirjasarjan kiinnostavin hahmo, jolla on jopa persoona ja tässä hän on sitä myöskin.. Mutta kuten kirjoissa ja tv-sarjoissa, minusta hänen lohikäärmeeksi muuttuminen on jotenkin halpa ratkaisu jotta hänestä saadaan "se kaikkein tärkein elementti" elokuvan olemattomassa juonessa. Pakko tosin myöntää että lohikäärme on huomattavasti vakuuttavampi kuin aiemminkin mainitussa BBC:n tv-sarjassa.

Visuaalisuus on elokuvassa huomattavasti puoleensa vetävämpi kuin toisessa elokuvassa, ja lopussa jää jopa kaipaamaan lisää, kun lapsille taas sanotaan että osa ei enää pääsekään Narniaan seuraavalla kerralla. Tuo ei tosin tunnu yhtään inhottavalta kuin toisen elokuvan lopussa.

Yhteenvetona siis että minusta C.S. Lewis on häiritsevän huono kirjoittaja Joulupukkeineen, puhuvine eläimineen ja lohikäärmeiksi muuttuvine pilallehemmoteltuine kakaroineen, mutta minusta elokuvien tekijät ihan selvästi yrittävät repiä häiritsevästä ja lapsellisesta kokonaisuudesta jotain edes parin katselukerran kestävää kauneutta ja minua oikeasti vituttaa että Disney ei lähtenyt tekemään Hopeista Tuolia, joka on mielestäni kirjasarjan sekä kiinnostavin, syvällisin, omaperäisin ja muutoinkin parhain osa.

Ongelma elokuvien jatkon kannalta siis on se, että Hopeisen tuolin jälkeen välissä on eri aikoihin sijoittuvat kaksi kirjaa (Narnian synnyn kertova "ensimmäinen osa" ja ensimmäisen kirjan loppuun sijoittuva kirja) ja sitten vasta Hopeisen tuolin "jatko-osa" joka on myös jatkumoa ajatellen viimeinen. Jos minulta kysytään, niin Disneyn johto vain on täynnä idiootteja, sillä järkevin tapa tehdä elokuvat olisi tehdä väliosat jälkeenpäin, mikäli vain enää intoa löytyy, ja kuvata Hopeinen tuoli ja saagan viimeinen osa sen perään.

Narnia kirjat ja elokuvat ovat kokonaisuudessaan hirveätä sillisalaattia, joissa ei ole mitään punaista lankaa. Paitsi tietenkin tuo loputon äärimmäinen vaivaantumisen tunne Joulupukista. Jos kuitenkin haluaa lukea niistä paljon syvemmän, asiallisen analyysin, suosittelen tutustumaan Velhon uskontunnustus nimiseen kirjaan. Kirjasta löytyy muitakin hienoja analyysejä elokuvissa esiintyvistä kristillisistä teemoista.